lauantai 24. maaliskuuta 2007

Atlantin toisella laidalla sataa vetta

Taalla sita sitten ollaan, Kanadassa. 13 tunnin lentomatka meni yllattavan kivuttomasti, jopa 10 tunnin Wien-Toronto -lento. Pisteet Austrian Airlinesille ja mahdollisuudelle valita itse katsomansa elokuva! Vieressa istunut iso saksalaismies vei osan jalka- ja kyynarpaatilasta, mutta matka meni siita huolimatta melko mukavasti. Sain kostoni, kun minun kasvisateriani tarjoiltiin muita ennen ja saksalaismies selvasti pettyi kun joutui odottamaan omaa annostaan 15 minuuttia sen jalkeen kun olin jo saanut omani. Pelkasi ehka kuolevansa nalkaan silla aikaa.

Kaikki sujui hyvin kunnes.. Rajatarkastuksessa minut heitettiin Immigration-jonoon, jossa en ole koskaan aiemmin ollut. Paniikki alkoi kasvaa kun kuulin miten kaikilta kysyttiin paluulippua. Vinkki: Ostakaa meno-paluulippu Kanadaan! No, minua sitten siina kuulusteltiin, naytin jopa tiliotteen osoittaakseni etta pystyn hetken itseani taalla elattamaan. Kun selvisi, ettei minulla ole paluulippua, viimeisetkin ystavyydenrippeet rajavirkailijan puheesta katosivat. Han kai luuli, etta olen tulossa tanne elintasopakolaiseksi.. Hahahhaha.. Onneksi minulla oli antaa Keithin puhelinnumero, johon tama iso pelottava musta mies sitten soitti ja tarkisti, etta joku ottaa minusta vastuun. Emme olleet etukateen sopineet tarinaa siita miksi ja miten kauan aion taalla viipya, mutta onneksi puhelun jalkeen minut paastettiin eteenpain hakemaan matkalaukkuja. Kylla siina hetken ehdin jo ajatella etta nainko se matka Kanadaan sitten paattyy.

Rajavirkailijatraumasta selvittyani olen hiljalleen asettunut tanne asumaan, etsinyt kuntosalin jolla tahdon kayda ja katsonut paljon telkkaa. 50 kanavaa.. aah.. Flunssa, joko suomalaisen jatke tai bonuksena saatu kanadalainen, vaivaa edelleen. Kaytossani on polkupyora, jolla tahtoisin paasta tutkimaan Caledoniaa, mutta 1. taalla sataa ja 2. olen kipea. Kavin jumpassa jo kerran, menin pyoralla. Taalla ei vissiin ole kovin suosittua pyorailla, silla minua tuijotettiin ja luultavasti pidettiin hulluna. Kasite pyorateline lienee aivan tuntematon. Miksi kukaan ei pyoraile?? En ymmarra. Tama on pieni kaupunki ja kaikki tarpeellinen pyorailymatkan paassa. Pyoran sijaan kulkuvalineena on kuitenkin iso auto, jolla voi katevasti liiskailla pyorailijat ja satunnaiset jalankulkijat. Niitakaan ei muuten juuri taalla nay, joten pyorailen jalkakaytavilla. Kenties muutaman viikon kuluttua minut tunnetaan hulluna eurooppalaisena joka pyorailee ympari kaupunkia. Tama on tavoitteeni.

Rajavirkailijan tyohon ehka kuuluu olla epaystavallinen, onneksi kaikki muut taalla tapaamani ihmiset ovat olleet hyvin avuliaita ja ystavallisia. Keith hemmottelee minut luultavasti pilalle. Jokin paikallinen lintu kuulostaa silta kuin kissaa tapettaisiin. Tai sitten taalla on kellarissa kissalahtaamo. Who knows.. Tama talta eraa sairastuvalta, kirjoittelen lisaa sitten kun on muutakin kerrottavaa kuin se, miten paljon rakaa nenastani tanaan tulikaan.

Ei kommentteja: