torstai 13. maaliskuuta 2008

Idols

Idolsien amerikkalainen versio on mielestäni suomalaista hauskempi, sillä alkukarsintoihin tulevat ihmiset kuvittelevat aina olevansa kovin hyviä laulajia. Tai kai suomalaisetkin karsijat uskovat mahdollisuuksiinsa, mutta amerikkalaiset uskovat olemattomiin lahjoihinsa. Monet kertovat, miten ystävät ja sukulaiset ovat aina kehuneet heidän lauluääntänsä ja persoonallista esiintymistapaansa. Karu todellisuus iskee kuin jäinen saunavihta naamalle, kun tuomarit kertovat oman mielipiteensä mussukoiden laulutaidosta.

Täällä lapsia kehutaan ja kannustetaan todella paljon. Tämä kehuihin upottaminen sitten johtaa siihen, että jokainen kakara kuvittelee olevansa hyvä joka asiassa. Nämä lapset sitten lähtevät Idolsiin kisaamaan ja lopputuloksena syntyy TV-ohjelma, jonka ensimmäiset jaksot naurattavat vahingoniloisia suomalaisia vähän liikaakin. Onhan se kiva kehua lasta, ei se negatiivinenkaan palaute jatkuvasti syötettynä ihmisestä kovin normaalia tee (viittaan tässä itseeni). Joku raja olisi hyvä vetää, lapsen olisi ihan hyvä kuulla olevansa hyvä jossain mutta toivoton jossain toisessa asiassa.

Amerikkalaisten ja kanadalaisten korostetun hyvä itsetunto johtaa paitsi hassunhauskoihin Idols-jaksoihin, myös epärealistisiin odotuksiin työpaikalla. Kysyin kollegalta, osaako hän silittää kauluspaitoja. Vastaus oli kyllä. Oikea vastaus olisi ollut: "En todellakaan". Sitä paitsi, miten voin koskaan työhakemuksellani kilpailla kanadalaisten kanssa?? Kirjoitan niihin realistisesti missä olen hyvä tai kohtalainen, kun taas kanadalaiset kehuvat itsensä (syyttä..) maasta taivaisiin. En minä osaa valehdella (tai siis osaan, mutta työhakemuksessa en), ja väittää puhuvani sujuvaa ranskaa (bonjour ei ehkä riitä..), pystyväni seisomaan yhden sormen varassa ja pystyväni itsenäiseen työskentelyyn ilman minkäänlaisia ohjeita!

Ei kommentteja: