keskiviikko 28. toukokuuta 2008

Tattilakki

Vanhuus ei tule yksin. Ensiksi vuoristoradat alkoivat jänskättää ihan eri tavalla kuin ennen, ja seuraava askel kohti varovaista vanhuutta tuli otettua toissapäivänä kun ostin pyöräilykypärän. Yritin löytää kypärän, joka ei näytä kypärältä. En löytänyt. Jouduin tyytymään samanlaiseen suikulatattiin kuin muutkin pyöräilijät, mutta väri ainakin on oikea (musta). Tarjolla oli myös perinteisen armeijakypärän mallisia suojakuoria, mutta ne päässä vasta sieneltä näytinkin. On hirmuisen vaikeaa näyttää ilkeältä pyöräilijältä tattilakki päässä, pitänee siis hankkia jotain pelottelurekvisiittaa kumoamaan kypärän nörttiysvaikutus.

Tuttujen parisuhdeongelmia tarkkaillessani tajusin, miten helppoa minulla onkaan. Ei ehkä helppoa elämässä yleensä, mutta Keithin kanssa on vaivatonta ja ongelmatonta olla. Ulkoisista olosuhteista huolimatta tai niiden ansiosta. Anoppilan vaikutus parisuhteeseemme selviää kun muutamme omillemme, eli toivottavasti pian, pian, pian!!

Viime viikonloppuna intiaanityötoverini jätti tulematta töihin molempina päivinä. Miehinen elin otsassani odottelin Melissaa töihin, sillä kerrankin minulla oli suunnitelmia iltapäivän ohjelmaksi. Muijaa ei näkynyt missään, ja sama kuvio toistui maanantaina. Huvittavinta ja surullisinta tilanteessa on se, että Melissa on edelleen pesulassa töissä, ja saa jatkossakin enemmän työvuoroja per viikko kuin minä. Intiaanien kohdalla tällainen käytös selittyy kunnioituksen puutteella. Työtä ei arvosteta, sillä valtio lähettää rahaa postissa, vaikkei töissä viitsisikään käydä. Normaalit ihmiset joutuvat tekemään töitä saadakseen rahaa, mutta inkkarit ovat ilmeisesti mielenosoituksiensa takia liian kiireisiä työntekoon.

keskiviikko 21. toukokuuta 2008

Viihteellä virkistyy

Olipas mukavaa vaihteeksi viettää viikonloppu vapaalla oman kullan kanssa. Käytiin kiljumassa vuoristoradoissa (minä hoidin pääasiassa kiljumisen, ja Keith kiljumiselleni nauramisen) ja patikkaretkellä Websterin vesiputouksilla. Canada's Wonderlandin vuoristoradat olivat ihan parhaita, paitsi vanhat, puiset ryminäradat. Tykkään edelleen vuoristoradoista, mutta näin aikuisiällä pelkokerroin on huomattavasti suurempi. Mistä mahtaa johtua, että lapsena ei huvipuistovekottimissa pelota vaikka oksettaisikin? Ehkei sitä teininäkään vielä tajua, että turvakaiteet eivät aina toimikaan, ja putoaminen 100 metristä sattuu.

Miten paljon kompromisseja on luvallista tehdä parisuhteen takia? Feministipossu sisuksissani sanoo, ettei ollenkaan! Toimin sian ohjeita vastaan, sillä en esimerkiksi katso Frasieria Keithin ollessa lähistöllä, pelaan toisinaan Linistä vaikkei huvittaisikaan, ja siedän tupakanhajua silloin tällöin. Liikaa ei pitäisi joutua itseään muuttamaan toisen ihmisen takia, pitäisi löytää ihminen, jolle kelpaa ihan sellaisenaan. En tiedä, missä raja kulkee. Tärkeistä asioista, ja kontakteista toisiinkin ihmisiin, pitäisi pystyä pitämään kiinni. Minkään parisuhteen arvoista ei ole menettää ystäviä, tai omia unelmia ja tavoitteita. Menetin tavallaan kaikki ystäväni jokapäiväisestä elämästäni Keithin takia, muutinhan kauas pois ollakseni mieheni kanssa. Kokonaan en halua heitä menettää ikinä! Unelmani oli nähdä ja kokea maailmaa, ja sitähän parhaillaan teen täällä ylipainoisella mantereella. Myönnetään, ettei unelmaani ehkä sisältynyt ihan kaikki kanadalaiset ilmiöt, mutta olenpahan oppinut arvostamaan pohjoismaalaista kulttuuria ihan uudella tavalla.

keskiviikko 14. toukokuuta 2008

Jaana ja Petri

Tuntuu niin hassulta puhua suomea vaikkapa äidin kanssa ja keskellä suomenkielistä lausetta sanoa ikäänkuin englanniksi Peter tai Janet. Keith sopii lauseisiin aika hyvin, mutta appivanhempien nimet eivät kuulosta luontevilta suomen seassa. Siispä suomensin heidän nimensä! Koodinimet tästä lähtien ovat Jaana ja Petri. MacNeil saattaisi kääntyä Mäkiseksi, joten toivottakaa tervetulleeksi Jaana ja Petri Mäkinen.

Suomessa jo ihmettelin sitä, mistä tosi isot tytöt löytävät vaatteita. Itse joudun kietomaan normaalipainoisen, mutta pyöreän, vartaloni kokoon L. Monissa kaupoissa se on suurin saatavilla oleva koko, mutta en todellakaan ole suurin Kanadassa asuva tyttö. Täällä minua suurempia on huomattavasti enemmän kuin Suomessa, mutta edelleen on arvoitus, mistä löytyvät vaatteet kolme kertaa minun kokoisilleni typyköille. Ehkä USAn puolelta.

Wendela on 3,5 vuotta vanha. En olisi uskonut, että jumitun pelaamaan tietokonepeliä moneksi vuodeksi. Mitä kaikkea olenkaan jättänyt kokematta voidakseni pelata Lineagea. Monet bileet jäivät bilettämättä, monet ihmissuhteet kokivat kolauksen peliaddiktioni takia. Enkä ole edes nörtti sieltä pahimmasta päästä (ainakaan enää)! (Toisaalta elämäni paras asia, Keith, olisi jäänyt löytymättä ilman ko. tietokonepeliä, joten kaikella lienee tarkoituksensa.) Tyypit, jotka ovat arvostettuja ja korkealla tasolla pelissä, eivät oikeassa elämässä tee yhtään mitään. Otetaanpa esimerkiksi John. Varmasti kova kundi tietokonepeleissä, mutta tosielämässä täysi luuseri. Istuu himassa äitinsä huollettavana päivästä ja vuodesta toiseen. Virtuaalitodellisuudessa Johnkin voi olla jotain suurempaa, siinä se viehätys varmaan onkin. Onhan se hienompaa olla taitava ja nopea jousiampuja kuin työtön, toimeton ja sosiaalisesti täysin kyvytön laiskuri. Enkä tällä nyt viittaa itseeni.. Toivottavasti.

tiistai 13. toukokuuta 2008

Vadelmia

Nam, nam! Vadelmakausi alkoi vihdoin! Voi tätä riemua. Vadelmat on niiiin hyviä. Omaa vattupensasta en ikinä kuitenkaan aio istuttaa, sillä ampiaiset pitävät vadelmista ihan liikaa. Vinkki ihmisille, jotka eivät halua Maijua kylään: istuttakaa vadelmapuska oven viereen. En tule kylään, ainakaan kesällä. Ns. passiivista anopintorjuntaa aion itse harjoittaa tulevaisuudessa hankkimalla koiran. Pysyy anoppi poissa kesät ja talvet!

Aksenttiani luultiin tänään australialaiseksi. Aikoinaan minulla oli vaikeuksia ymmärtää Sheftonin aksenttia, ja nyt ilmeisesti olen itse kehittänyt samanlaisen itselleni. Edelleen lähimmäksi totuutta osunut arvaus oli tanskalainen aksentti. Olisi pitänyt kirjoittaa ylös kaikki arvaukset, sillä kaikenlaisia olen reilun vuoden aikana kuullut. Kanadan itärannikko (Newfoundland), Australia, Tanska, Itävalta, Saksa, Irlanti.. Aksenttiarvaukset siedän, mutten sitä, että minua kutsutaan postimyyntimorsiameksi (eikä edes selän takana, vaan päin naamaa). Miksi ihmeessä tulisin Suomesta Kanadaan "paremman elämän toivossa" jonkun miehen elätettäväksi. Suomessa yhteiskunta elättäisi minut kätevästi, eikä edes tarvitsisi käydä läpi oleskelulupahakemusprosessia. Tuskin kukaan huvikseen täyttää lomakkeita kertoakseen viranomaisille parisuhteensa vaiheista. Vai täyttääkö?

tiistai 6. toukokuuta 2008

Kellaripakolainen

Viime aikoina olen viettänyt vapaapäivinäni aikaa kellarin sohvalla. Yleensä saan olla täällä rauhassa anopin siivoushulluudelta ja niiskutteluilta. Tänään linnoitukseeni hyökättiin, ja joutunen pakenemaan yläkertaan. Ahdistaa, kun missään ei saa olla omassa rauhassa. Meidän huone on ainoa pakopaikka, mutten voi Keithin nukkuessa hyödyntää huonetta omiin tarkoituksiini. Hämähäkkiluola on ollut hyvä paikka nettisurffailulle, mutta eipä ole enää. Alan oikeasti olla oman asunnon tarpeessa. Sinne voisin mennä pakoon pahaa maailmaa ja ääniä, joita en voi sietää.

Ja uteliaille tiedoksi, siedätyshoito EI auta tähän allergiaan. Nenäliina auttaa. Ja korvatulpat.

Kesäkuussa aion mennä ratsastustunnille. Ihanaa. Siis oikealle tunnille opettelemaan kouluratsastusta. Olemattomat taidot on ruosteessa, mutta innolla odotan pääsyä kunnon hevostelun pariin. Toivottavasti tullimiehet päästävät ratsastuskamani tullista läpi, hajusta huolimatta!

perjantai 2. toukokuuta 2008

Vihreänä kateudesta

Melissa ja Taylor muuttivat omaan kämppään. Tahtoooooooo! Miten ihanaa olisikaan asua Keithin kanssa kahdestaan jossain, ihan missä vaan (kunhan siellä jossain ei ole kokolattiamattohirviöitä). Saisin olla rauhassa niiskuttelijoilta, eikä vuokrarahat menisi lankomiehen kaljoihin. Ostaisin tiskikoneen, ja rakennuttaisin kunnon kylpyhuoneen, sellaisen missä ei olisi tapetteja eikä kylpyammetta. Muutaman kuukauden kuluttua haaveistani toivottavasti tulee totta.

Yhdestä haaveestani tulee totta kahden viikon kuluttua. Tai oikeastaan kahdesta.. Ensimmäinen haaveeni, rauhallisempi pyöräreitti halki kaupungin, toteutuu kun kaupungin ainoa silta menee remonttiin, ja suljetaan toiseen suuntaan kulkevalta liikenteeltä kokonaan muutamaksi kuukaudeksi. Autoilijat kiroilevat ajatellessaan siltaremonttia minkä kerkeävät, mutta minun liikkumistani sillan sulku helpottaa. Suurin osa autoista siirtyy moottoritielle, ja saan olla katujen kuningattarena ja pyöräillä vaikka keskellä tietä!

Toinen haaveeni toteutuu, kun sain vihdoin yhden viikonlopun vapaaksi töistä! Me mennään Canada's Wonderlandiin, jee jee!!!! Kyseessä on siis huvipuisto, suuri ja mahtava sellainen. Uusi vuoristorata kulkee järkyttävän nopeaa vauhtia, 120km/h. Iiiiiiiih! Keith aikoo pakottaa mut myös kummitusjunaan, mutta en ole lupautunut pitämään silmiä auki. Kiljua voi vaikka silmät olisi kiinnikin (testattu on!).

Isompien haaveiden toteutumista pitänee odottaa edelleen kuukausikaupalla. Kunhan saan työluvan ja päästään muuttamaan täältä pois ennen intiaanien ja kanadalaisten sodan syttymistä.. Kiire on siis. Viime aikoina ymmärrys inkkareita kohtaan on ollut vähäistä. Sympatioita ei lisää se, että mokkasiinikansa sulkee moottoriteitä ja vaatii Ontariolta korvauksina henkisistä kärsimyksistä biljoonaa dollaria. Siis miljoonaa miljoonaa. Onko ihmisten ahneudella mitään rajaa?