maanantai 27. lokakuuta 2008

Naamakirjakyttääjiä

Olen ovelasti tilittänyt vitutusta naamakirjassa suomeksi, sillä useimmiten vitutus johtuu elämästä tai ihmisistä täällä Kanadassa. Viime viikonloppuna olin töissä Keithin isoisän synttärijuhlien aikaan, joten statuksessani ilmoitin välttäneeni sujuvasti sukujuhlat. Isoisä on symppis, ja mielelläni olisin juhlistanut hänen lähes satavuotista taivaltaan, mutta kokoontuminen päivälliselle perheen kesken on osoittautunut ongelmaksi ruokavalioni takia. Tämän takia olin iloinen, ettei minun taas tarvinnut mennä päivälliselle paheksuttavaksi. Keithin serkku oli sitten onnistunut kääntämään kommenttini englanniksi, ja on ilmeisesti pahoittanut mielensä. Kohta tästä sitten tietää koko suku, ja kauhulla odotankin jäätävän kylmää tunnelmaa jouluna, kun kaikki taas ovat koolla. Turha kai edes yrittää selittää, etten halua vältellä papan bileitä, vaan kaikissa perhejuhlissa tarjottavaa ruokaa ja käännytysmentaliteettia. Varokaa siis kaikki kansainvälisiä naamakirjakyttääjiä!

Tänään aion (tai ehkä huomenna..) kaivaa talvivaatteet kellarista ja varastoida kesäiset hepeneet kellarin uumeniin. Olisi varsin ihanaa pystyä varastoimaan kaikki vaatteet yhteen, tarpeeksi tilavaan, vaatekaappiin. Tai Maija Poppasen ihanaan kassiin.

keskiviikko 22. lokakuuta 2008

Hullu, hullumpi, keijukainen

Pyöräilin jumpasta kotiin maanantai-iltana, ja oloni oli joukkoonkuulumaton. Oli pimeää, ja tuntui siltä, että minä yksin olin uskaltautunut ulos pimeyden ja sateen keskelle. Ajoin hitaasti sillalla, ilmeisesti hitaammin kuin kuvittelin, sillä pieni tyttö ohitti minut pienellä pyörällään polkien. Yhtäkkiä en enää tuntenutkaan oloani Caledonian hulluimmaksi, sillä tyttö vei tittelin käsistäni. Minulla oli päässäni pyöräilykypärä, mutta tämä pieni piru pisti paremmaksi pyöräillen keijukaistuntosarvet päässä.

Toiveikkaana kenties odotitte lauantaita, ehkä en selviäisikään lihansyöjähevosten kynsistä (kavioista?) hengissä.. Toisin kävi! Tiettyihin lihaksiin tosin sattuu edelleen, mutta ratsastaminen oli ihanaa! Olin todella huono, mutta pysyin selässä ja hetkittäin jopa kuvittelin osaavani melkein ratsastaa. Ratsastuksenopettaja ei haukkunut minua kaurasäkiksi, en ole ollenkaan tottunut moiseen kohteluun.. Hän kehui (ihan suotta) ja oli tosi positiivinen. Tuollaisessa kehusateessa helposti alkaa kuvitella, että on hyvä ratsastaja, vaikkei todellakaan ole. Vaarallisia ovat aiheettomat kehut (Maiju-sanonta, n. 3000 eKr.).

torstai 16. lokakuuta 2008

Hepo hirnahtaa-aa

Lauantaina kipuan hevosen selkään ensimmäistä kertaa piiiiiiiitkään aikaan. Turussa kävin niin harvakseltaan tallilla, ettei sitä kai oikein voi edes ratsastusharrastukseksi kutsua. Valitettavasti en läskimakkaroideni kanssa enää mahdu 12 vuotta sitten ostettuihin ratsastushousuihin, joten minun oli ihan pakko mennä ratsastustarvikeliikkeestä ostamaan uudet. Teki kyllä mieli ostaa uusi kypärä, kengät, hanskat ja muut tarpeelliset ja tarpeettomat lisävarusteet, mutta jos nyt ensin kokeilisi, miltä se ratsastaminen tuntuu. Tunnin hinta on huimat 37 dollaria (noin 23 euroa), samaa luokkaa ne kai Suomessa ovat. Aikoinaan kun Westillä Annin kanssa hevostelua aloiteltiin, tunti taisi maksaa 50 markkaa. Tosin siitä nyt on.. pari vuotta.

Eilen illalla John tuli takaisin kotiin vietettyään kesän leirikeskuksessa työtä tehden. Ehkä se nahjus oppi vähän itsenäisyyttä ja kasvatti selkärangan itselleen. Mahtaakohan elämä palata ennalleen, vai etsiiköhän hän itselleen työpaikan Caledoniasta? Niistämistä John ei oppinut kesänkään aikana, mutta toivottavasti edes henkilökohtaisesta hygieniasta huolehtiminen sujuu jo paremmin.

Halloween se vaan lähestyy, ja kurpitsat ovat vallanneet kaupungin. Meidän etupihalle ei pyynnöstäni huolimatta ilmesty kaiverrettua kurpitsaa, sillä kurpitsan oranssi väri ei sovi yhteen anopin etupihalla olevien pinkkien kukkien kanssa. Harmi, ettei anopin värisilmä toimi vaatteita ostaessa.

lauantai 11. lokakuuta 2008

Perunamuusi, porkkana ja perinneruoka

Uusin tilannekatsaus Thanksgivingin osalta: Tällä kertaa minulle on varattu ruokaa. Tai siis ei toki mitenkään erikseen minulle mitään ruokaa tehdä, kalkkunan tilalle, vaan saan syödä (miten jaloa!) perunamuusia ja porkkanoita. Eli vien omat ruoat mukanani.. Saavat muut sitten enemmän porkkanaa.

Miksiköhän perinneruoat ovat yleensä järkyttäviä? Suomalaiset jouluruoat eivät ole koskaan maistuneet minulle, laatikoista lipeäkalaan kaikki "herkut" jäävät syömättä. Täällä kalkkuna jää ihan ruokavaliosyistä väliin, mutta stuffing-niminen kammotus jää ihan vain siksi pöydälle, että se on pahaa. Kyseessä on kalkkunan sisään tungettava leipämössö, eli käytännössä ihrassa uitettu leipäkuutio- ja maustemuhennos. Että oks vaan. Portugalissa käydessäni tutustuin paikalliseen herkkuun, kuivattuun turskaan. Kuivatut turskalevyt pinottiin ruokakaupoissa korkeisiin pinoihin, ja niiden koiranruokaa muistuttava haju leijaili koko kauppaan. En rohjennut maistamaan bacalhauta. mutta luotettavan tietolähteen mukaan se ei juuri makuhermoja kutkuttele. Lähinnä laukaisee oksennusrefleksin. Islantilainen herkku, mädättämällä kypsytetty hai, ei juuri perinneruokien mainetta paranna. Voisiko joku keksiä oikeasti hyvältä maistuvan perinneruoan?

maanantai 6. lokakuuta 2008

Nirsoilua

Olen kaiketi aina ollut melkoisen nirso ruokien suhteen, mutta täällä lihansyömättömyyskin menee nirsoilun piikkiin. Keithin suku ei vieläkään ole tajunnut, etten syö lihaa, vaikkei muuta olisi tarjolla. Kaikkensa he ovat yrittäneet; pääsiäisenä minun piti maksaa erikseen minulle järjestetystä päivälliskalasta (joku pakastekalapala se oli), äitienpäivänä tarjolla oli minulle vain parsaa, ja Sarahin häissä söin perunoita ja salaattia ja join ohrapirtelöä kaloritarpeen täyttämiseksi. Vieläkään en heidän mielikseen edes syö possua, joten sitä sitten valitetaan, että olen niin nirso kun ei liha kelpaa.

Edessä on Thanksgiving, ja tietysti päivällinen koko suvun kesken. Sanoin alustavasti, etten tahdo mennä, koska mulle ei joko ole ruokaa, tai siitä joudun erikseen maksamaan. Anoppihan loukkaantui tästä suunnattomasti, ja jouduinkin appiukon puhutteluun tänään. Ihan tuli teinimuistot mieleen.. Ja mä kun luulin olevani jo aikuinen. Keith tahtoo mennä päivälliselle, mutta ei kuulemma mene jos minä en mene. Pakko kai sinne on sitten raahautua, omien eväiden kanssa luultavasti. Ja minä kun olisin mielelläni viettänyt kivan päivän omassa rauhassa, omia suosikkiruokia syöden. Suunnitelma muuttui, ja tiedossa on muiden herkkuruokien syönnin katselua, kenties jopa salaattia tai uuniperuna, ja kurpitsaherkkuja, joihin en nirsouttani aio koskea. Käykö kateeksi?

Työhakemusten lähettely on poikinut jo yhden kieltävän vastauksen. Hohhoijaa, taidan olla jumissa pesulassa loppuelämäni. Osaanpa viikata muotoon ommellut aluslakanat niin hienosti, että ne näyttävät juuri kaupasta ostetuilta. Taito sekin!