keskiviikko 25. marraskuuta 2009

Pakolainen

Pakoilen siis anoppia täällä talossa, tunnen itseni pakolaiseksi. Tosin luultavasti oikeilla pakolaisilla on tätäkin kurjempaa, mutta ei ole kiva olla jumissa makuuhuoneessa, kun mieli tekisi mennä keittiöön.

Olin tänään menossa kickboxingiin, mutta supermestari Kim oli satuttanut selkänsä, joten tunti oli peruttu. Onneksi Kim hallitsee jujutsun ja kickboxingin lisäksi akupunktion salat, ja pystyy kuulemma helposti akupunktoimaan itsensä kuntoon huomiseksi. Varsinainen monitaituri on tuo Kim, ja kyllä ainakin fitnessasioissa näyttää olevan hyvin asioista perillä. Ilman hikeä ei tule tuloksia, ja harjoitella pitää usein ja tarpeeksi rankasti. Niinhän se on, ei juoksumatolla tai elliptisellä härvelillä hiljaa jammailu johda kovaan kuntoon, mutta toki on parempi kun ei mitään. Näin telkassa mainoksen pikkulasten kuntopyörästä, joka perustuu siihen, että telkkaruudun otukset liikkuvat sitä nopeammin mitä nopeammin tenava polkee pyörällään. Onko oikeasti tultu jo lastenkin kohdalla siihen, että ulkona on liian "vaarallista" pyöräillä, joten pyöräillään sitten olkkarissa telkan edessä?

Tänään kyllä meinasi pyöräily koitua meikäläisen kohtaloksi, kun joku idioottikusipää, joka oli pysähtynyt STOP-merkin kohdalle päätti, että hänellä on etuajo-oikeus minuun verrattuna, vaikka minä olin siis etuajo-oikeutetulla tiellä. Jarrutin liian myöhään, mutta onneksi hän ei osunut. Minun jarrutettuani ja pysähdyttyäni hän yritti taas ajaa ylitseni/minun ympäri, mutta jäinen tuijotukseni pysäytti hänen aikeensa. Ajokortti pois tuollaisilta idiooteilta, heti paikalla! Minä ajan tiellä ja noudatan autoja koskevia liikennesääntöjä. Autoilijat kovin harvoin ymmärtävät, etten ole jalankulkija, vaan pyörä on ajoneuvo. Voi kun olisi ollut kanttia heittää pyörä maahan ja hypätä konepellille hyppimään tasajalkaa ja huutamaan vttusaatanaa täyteen ääneen.

Toinen pelottava autoilu-uutinen oli se, että Keithin kaihista kärsivä isoäiti sai ajokorttinsa uusittua ties miten moneksi vuodeksi, vaikkei näe kirkkaasti eteen ollenkaan. Kuulin myös 104-vuotiaasta sedästä, jonka kortti juuri uusittiin neljäksi vuodeksi. Tämä kertonee mallikkaasti siitä, miten autoriippuvainen tämä yhteiskunta on. Surullista :(

maanantai 23. marraskuuta 2009

Kesämökki

Aiemmin kerroin ihmisistä, jotka tahtoivat tietää, mikä heidän nimensä olisi suomeksi, tai mikä minun nimeni olisi englanniksi. Ilmeisesti ihmisten, jotka ymmärtävät vain yhtä kieltä, on vaikea käsittää asioita, joihin törmää uusia kieliä opetellessa. Puhuin miehen kanssa, jonka mielestä oli erikoista, että Englannissa sanotaan "summer house", kun taas Kanadassa sanotaan "cottage". Hän kysyi, kumpaa sanaa Suomessa käytetään. Kerroin hänelle, että kesämökille on ihan oma sanansa suomeksi, emme käytä englanninkielistä sanaa. Hän tahtoi tietää, kumpaa sanaa käyttäisimme, jos kääntäisimme kesämökki-sanan englanniksi. Yritin selittää, että kaikki kesämökkiä tarkoittavat sanat tarkoittavat samaa kesämökkiä.

Tehdessäni ranskan kotitehtäviä törmäsin koulukirjassani asiaan, joka saattaa omalta osaltaan aiheuttaa sen, että ihmiset tahtovat tietää "oman nimensä suomeksi". Kirjassa oli ranskaksi jotain esimerkkilauseita, ja ne oli sitten käännetty englanniksi. Kaikki nimetkin oli käännetty; Julien olikin Julian ja Hélène oli Helen. Jos koulussa jo opetetaan, että nimetkin muuttuvat kielen mukaan, niin kai ihmiset sitten oppivat uskomaan, että näin on näreet. Minusta nyt kuitenkin koira voi olla dog, hund, chien tai joku muu, mutta Maiju on ainakin aina Maiju. Saavat sitten lausua sen miten lystäävät, eli Maizu tai Meizu yleensä. Siinä mulle taiteilijanimi, jos joskus ryhdyn vaikka sahansoittajaksi.

Kävin työhaastattelussa piakkoin avattavalla kuntosalilla reservaatin puolella, flunssaisena ja kurjana tosin, joten tuskin ne minua palkkaavat energiseksi jumppatädiksi. Haastiksen jälkeen en ole kuullut mitään heistä, ja eilen joku sitten kertoikin kuntiksen omistajan olevan vankilassa/menossa vankilaan kulkematta lähtöruudun kautta raiskattuaan jonkun tytsän. Tämä selittäisi, miksi projekti ehkä vähän on ottanut takapakkia, ja myöskin vähentää minun mielenkiintoani työskennellä tämän miehen alaisuudessa. Tätä työpaikkaa varten pyysin boot camp-ohjaajani suosittelijakseni, ja Jill on niin ihana, että suostui. Jill suunnittelee tavattoman haastavia kunto-ohjelmia, mutta on ihanan helpostilähestyttävä, ja oikeasti välittää ihmisten hyvinvoinnista. Hänellä on aina aikaa neuvoa ja auttaa, joten kun muutto Caledoniasta koittaa toivottavasti edes joskus, minun kyllä tulee ikävä Jilliä. En usko kaikkien jumppaohjaajien ottavan asiakkaitaan siipensä alle.

Sain ensimmäiset palautteet spinningohjauksestani, ja yritän suhtautua niihin aikuisemmin kuin Betty töissä suhtautuu saamaansa palautteeseen. Tämän ei pitäisi olla vaikeaa, sillä kun mainitsin, että Betty voisi joskus tehdä työnsä kunnolla eikä jättää sitä muiden tehtäväksi, hän uhkasi haastaa minut oikeuteen työpaikkakiusauksesta/-ahdistelusta. Minä sen sijaan en nyt kuitenkaan aio haastaa ketään mihinkään, vaan ehkä jätän metallimusan jatkossa kotiin. Joku herkkäkorvainen ei pitänyt Five Finger Death Punchista. Metallicaa aion kyllä soittaa edelleen, sanovat sitten mitä sanovat.

Hip hei, huomenna alkaa joulushoppailu. Pummaan kyydin kaverilta Hamiltoniin, ja shoppaan kunnes Keith herää ja välttämättä haluaa tulla hakemaan minut kotiin. Tiedossa siis paljolti kävelyä, toivottavasti löydän lahjoja muillekin kuin itselleni. Ajattelin ottaa korvatulpat mukaan, ettei nyt kuitenkaan ihan vielä tarttis kuunnella joululauluja. Ainakaan koko päivää.

lauantai 7. marraskuuta 2009

Lääkäri ja hoitsu

Ah, kerrankin on hirveästi valitettavaa! Kävin MacNeilien perhelääkärillä, joka on eläkeiän reippaasti ylittänyt itserakas ääliö. Olen aiemmin kolme kertaa pyytänyt lähetettä diabeteslääkärille, tai jollekin, joka päivittäin työskentelee ykköstyyppiläisten kanssa. Ennen lähetettä ei ole tippunut, mutta näin neljännellä yrittämällä sain kinuttua lähetteen sen varjolla, että olen vaihtamassa uuteen insuliiniin. Mutta aloitetaanpa alusta..

Olin varautunut odottamaan tunnin tai pari sisäänpääsyä, mutta tällä kertaa lääkäri olikin myöhässä vain puoli tuntia. Ensin täällä jutellaan aina hoitajan kanssa (ja sitten toistetaan samat vastaukset ja kysymykset lääkärin kanssa), ja hän halusi punnita minut. Olin odotushuoneessa istunut takki päällä, sillä sisällä oli tosi kylmä, eikä hän antanut minun edes ottaa takkia pois, joten painoindeksini laskettiin minun+kenkien+päällystakin+farkkujen painon mukaan. Olimme normaalipainoisia. Tämän jälkeen vastasin diabeetikosta typeriltä kuulostaviin kysymyksiin "hoidatko itseäsi insuliinilla?" ja "päätätkö insuliinimäärän verensokerimittarin lukeman vai ruoka-annoksen perusteella?". Ensiksikin, ykköstyypin diabeetikot tarvitsevat insuliinia elääkseen. En tiedä muuta hoitotapaa kuin insuliinipiikit, mutta jos jollakulla on toisenlaista tietoa, kuuntelen mielelläni. Toisekseen, insuliinimäärät päätetään sekä verensokerilukeman, että edessä olevan ruoka-annoksen mukaan. En kuitenkaan saanut vastata "molempien mukaan", vaan minun piti valita toinen vaihtoehto. Tämän jälkeen kerroin hoitsulle meneväni jouluksi Suomeen, ja hän totesti minun sitten vissiin aina menevän jouluksi Suomeen. Sanoin, etten aina mene, vaan menen silloin kun on rahaa ja tilaisuus. Tämän jälkeen hän kysyi, olenko menossa täksi jouluksi. Tässä vaiheessa melkein toivoin homekorvalääkärin astuvan huoneeseen ja pelastavan minut tältä tyhjäpäältä.

No, eipä se lääkäri sitten sen kummempi ollut. Kysyttyään ensin samat kysymykset, hän tosiaan totesi painoindeksimme olevan normaalipainon alueella. Keväiset kolesteroliarvot olivat diabeetikon arvoiksi korkealla, joten hän melkein pakotti minut aloittamaan kolesterolilääkityksen, sillä "95% hänen diabeetikkopotilaistaan käyttää juuri tätä lääkettä". Kerroin aloittaneeni erilaisen ruokavalion, ja sanoin että tahdon ensin nähdä sen vaikutukset kolesteroliarvoihini. Tälle kommentille hän naurahti ja sanoi, että on MAHDOTONTA saada kolesteroliarvo normaaliksi ruokavaliolla. Millä planeetalla?? Ai niin, P-Amerikassa. Aikansa lääkkeitä tuputettuaan hän luovutti silmiään pyöritellen, ja suostui lähettämään minut sille erikoislääkärille.

Ensi keväänä lääkäri mahtaakin yllättyä kovasti, kun "painoni" on tippunut useamman kilon. Pitääkin muistaa pukeutua mahdollisimman kevyesti.

keskiviikko 28. lokakuuta 2009

Sikainfluenssa

Täällä meilläpäin aloitettiin joukkorokotukset H1N1:n osalta tänään. Monet sanoivat vielä viime viikolla, etteivät aio ottaa rokotetta, mutta viikonloppuna kuoli kaksi nuorta, tervettä lasta nopeasti edenneeseen influenssaan. Tämä riitti muuttamaan mielipidettä rokotuksesta, ja vaikka minulla oli aika varattuna, seisoin jonossa tunnin piikkiä odottamassa. Rokotuspaikkana oli lukio, joka varmaan suljetaan pian vaaralliseksi todettuna. Ai miksi? Rokotettavana oli paljon pikkulapsia, ja monet niistä leikkivät portaissa ja portaiden ylätasanteen kaiteen läheisyydessä. Ihmiset ympärillä (en siis minä, en tod.) kauhistelivat, että miten näin vaarallinen paikka voikaan olla olemassa, lapsethan voivat satuttaa itsensä. Yksi täti vannoi soittavansa huomenna koululautakunnalle, ja koko kaidetta päiviteltiin kovaan ääneen. Kävikö kenelläkään mielessä, että kyseessä oli lukio, jonka oppilaat harvemmin edes mahtuvat kaiteen rakosista läpi? Onko sitten ihmekään, että tässä maassa kukaan ei uskalla tehdä mitään, koska joku voi loukkaantua tai loukkautua. Seuraavan kerran joukkorokotus järjestettäneen pehmeäksi vuoratussa, turvallisessa hallissa, missä soi iloinen musiikki ja jonottajille tarjoillaan virvokkeita.

maanantai 26. lokakuuta 2009

Siis mikä mun nimi on sun kielellä?

Olen nyt jo useamman kerran törmännyt ilmiöön, missä kanadalainen ihminen tahtoo tietää, mikä hänen nimensä olisi Suomessa. Olen siihen sitten selittänyt, että nimet eivät muutu, ellei sitten ole kyseessä kiinalainen henkilö, joka muuttaa nimensä "coolimmaksi" englantilaiseksi nimeksi. Ei täällä nimittäin ole Jiangeja ja Zhangeja, vaan Iris, Sherry ja Tom. No, joka tapauksessa, kanadalaisille tuntuu tulevan suurena yllätyksenä, että heidän nimensä olisi edelleen sama myös Suomessa. Tania esimerkiksi oli todella utelias tietämään, miksi häntä kutsuttaisiin Suomessa. Päähän ei mennyt takomallakaan, että ihan kuule Tania olisit edelleen, mitä nyt härmäläinen aksentti saattaisi kuulostaa vähän hassulta. Toki nimet, jotka merkitsevät jotain, kuten vaikka Summer, Heather, Rose tai River, voidaan suomentaa, mutta ei ketään Kesäksi aleta Suomessa kutsua. Paitsi selän takana, kun ei haluta, että Summer tietää että hänestä puhutaan.

Maahanmuuttajien työnhakukurssilla opin tosin senkin, että olisi hyödyllistä vaihtaa nimi kanadalaisille tutummaksi. Mielestäni moinen menettely on melkoista huijausta, sillä kun työnantaja sitten kutsuu työhaastatteluun naisen, jonka olettaa olevan kanadalainen ja puhuvan sujuvaa englantia, ovesta astuukin sisään Sherry, joka on Kiinasta, eikä osaa englantia nimeksikään. Olen toki miettinyt valenimen käyttöä työhakemuksissa, ihan vain siksi, että työhaastatteluihin olisi sitten helpompi päästä. Jospa aloittaisin vaatimattomasti käyttämällä nimeä Marilyn Monroe, vai olisiko Scarlett O'Hara parempi?

Edellisenä lauantaina astuin aikakoneeseen ja palasin teinikännivuosiini. Silloinkaan en osannut arvioida, miten paljon viinaa mahtuu Maijuun. Ilmeisesti kuitenkaan kaksin käsin ei ilmaisiakaan juomia kannata juoda, ei se ainakaan edesauttanut oloa sunnuntaina. No, onneksi poistuin paikalta ennenkuin möläyttelin sen suurempia sammakoita. Ai niin, yksi ero teinivuosiin verrattuna sentään oli. Kännitekstareita en lähettänyt yhtään, enkä soittanutkaan kenellekään. Muuten kokemus ja lopputulos vastasivat kymmenen vuoden takaisia tunnelmia. Kamalaa.

perjantai 23. lokakuuta 2009

Amerikkalaiset taas asialla..

Eilen uutisoitiin Suomessa saakka Virginialaisesta miehestä, joka saattaa joutua vankilaan vuodeksi luettuaan sanomalehteä alasti kotonaan. Ehkä olen outo, mutta mielestäni kotonaan saa olla alasti. Suihkussakin saa olla ilman vaatteita, samoin saunassa! Suomalaisessa saunassa siis, täällä saunaan mennään jumppavaatteet päällä hetkeksi istumaan. Alasti on ihan kiva hengailla, mutta ilmeisesti se on rikollista toimintaa. Muistan Hirsimäen ajoilta miehen, joka seisoi alasti olohuoneen ikkunassa katsellen koulusta kotiin matkalla olleita lapsia. Aina yksityinen alastomuus siis ei ehkä ole hyväksyttävää, mutta taas ollaan vähän turhan hysteerisiä täällä P-Amerikassa. Varmuuden vuoksi käyn nykyään suihkussa kokovartalouimapuku päällä.

Toisesta hysteria-aiheesta olen kai aiemminkin kirjoittanut, maapähkinöistä nimittäin. Jos luokalla on yksikin maapähkinöille allerginen lapsi, kukaan luokan oppilaista ei saa syödä mitään maapähkinöitä sisältävää koulun alueella. Ja maapähkinäjäämiähän nyt on melkein kaikissa suklaapatukoissa sun muissa. Suomessa en koskaan muista yhden lapsen allergian vaikuttaneen koko luokan, saati sitten koulun, toimintaan, joten eikö Suomessa ole maapähkinäallergikkoja? Onko nimenomaan maapähkinäallergia jotenkin erityisen vaarallinen? Onko kenties kyseessä taas joku ollaan-varovaisia-kaiken-varalta-hässäkkä? Onhan oikeat saunatkin kielletty sen takia, että ei sähkölaitteen päälle saa kaataa vettä! Kummasti sitä vaan kaatuu Suomessa litrakaupalla joka lauantai-ilta..

torstai 22. lokakuuta 2009

Kun maailma pyörii ruoan ympärillä

Siirryttyäni uuteen elämäntapaan, päiväni ovat pyörineet ruoan ympärillä. Olen ensimmäistä kertaa ikinä kirjoittanut ylös syömäni ruoat, en tosin laihduttaakseni vaan varmistaakseni, että todellakin saan tarpeeksi kaloreita päivittäisistä pöperöistä. Olen haukannut nakkia ja hukuttautunut munakkaisiin, puraissut pihviä ja ostanut (!) lihaa. Olen syönyt vähemmän kuin ennen, mutta silti ei ole ollut nälkä. Kummallista. Olen lukenut Suomen Diabetesliiton kielteisestä kannasta "alakarppaukseen", ja ihmisten positiivisista kokemuksista koskien vähähiilihydraattisen ruokavalion terveysvaikutuksia. Olen kuunnellut äidin huolestuneita kommentteja asiasta, koska jos kerran Diabetesliitto on jotain mieltä, on sen oltava totta. Verensokerini ovat olleet paremmalla ja tasaisemmalla tasolla kuin ehkä koskaan ennen, ja vaikka erilaisia ruokia on toistaiseksi ollut hankala kehitellä ja löytää, aion jatkaa kokeiluani ainakin muutaman kuukauden. Joulukuussahan se sitten nähdään, miten ruokavalio on vaikuttanut veriarvoihini.

Leppäkertut sekosivat täysin tällä viikolla, ja tiistaina niitä oli kaikkialla. Ilma oli mustana leppiksistä, ja jokainen aurinkoinen seinä tai pinta oli niitä täynnä. Leppäkertut ovat ihan kivoja, mutta kun niitä on tuhansia, mielessä käy pakostakin maailmanloppu. Maailma ei vielä kuitenkaan loppunut, ja kerttujakin vielä satunnaisesti lentelee vastaan. Mistä lie tämäkin sitten johtunut, kuulemma soijasadon korjauksesta.. Valinta on vaikea, jos pitäisi päättää kumpaa inhoan enemmän, lentomuurahaisten joukkoitsemurhapäivää vai leppäkerttujen massamuuttoa soijapelloilta kaupunkiin.

torstai 15. lokakuuta 2009

Maahanmuuttajia oomme kaikki, oomme kaikki

Maaliskuussa (!) aloittamani maahanmuuttajien työnhakukurssi on kohta suoritettu. Jos minullakin on vaikeuksia löytää töitä, miten hankalaa se mahtaa olla unkarilaiselle naiselle, joka ei osaa sanoa englanniksi edes "en osaa puhua englantia"? Tai intialaiselle miehelle, joka kyllä osaa valtavasti sanoja, mutta puhuu niin nopeasti henkeä vetämättä, että pidemmän lauseen päätteeksi pyörtyy lattialle. Olen oppinut kurssilla 3 asiaa.

Leipäruokavalioni on historiaa, maanantaista lähtien olen yrittänyt vältellä hiilihydraatteja. Kasviksista niitä saa vähän tulla, mutta leivät ja pastat ja riisit sun muut ovat kiellettyjen aineiden listalla. Toistaiseksi olen saanut välillä herkutella karkeilla, sillä verensokeri on käynyt liian matalalla. Proteiini- ja rasvapitoinen ruoka pitää nälän kyllä pitkään poissa, kunhan en pistä liikaa insuliinia. Hiilihydraattien kadottua ruokalistaltani lisäproteiinitarve oli kuitattava jollain tavalla. Syön siis taas lihaa, joskin aika vastentahtoisesti. Olen joutunut laskemaan kaloreita varmistaakseni riittävän kalorinsaannin. Kalorien laskeminen on maailman kamalin harrastus, toivottavasti pian pääsen siitä eroon kunhan opin miten paljon päivässä pitäisi syödä. Liikunta tarjoaa jatkossakin tilaisuuden pieniin herkutteluhetkiin, sillä aerobinen liikunta kuluttaa sokeria verestä, ja sitä voi sitten kivasti korjailla napostelemalla vaikka mansikkaufoja. Kaiken kaikkiaan olen vielä aika hämmentynyt tästä elämäntapamuutoksesta, mutta jos se auttaa minua voimaan paremmin, eikä tunnu mahdottomalta tai epämukavalta, niin kai siinä sitten on pitäydyttävä. Suurin osa ihmisistä kuvittelee minun nyt olevan laihdutuskuurilla, mutta samaan tapaan kuin keliaakikot koittavat välttää viljatuotteita, minä koitan välttää hiilihydraatteja.

En (onneksi) ole nähnyt Keithin tätiä pitkään aikaan, mutta minäpä näin siitä unta tossa viime viikolla. Unessa matkustin hänen kanssaan purjeveneellä Turkuun, ja sieltä hän vei minut veneellään Helsinkiin, sillä minun piti olla Riihimäellä töissä klo 14. Mitä pahaa olen tehnyt, jotta ko. akan pitää tunkea uniinikin??

perjantai 9. lokakuuta 2009

Kaikki on vinksin vonksin, tai ainakin ihan eri tavalla kuin aina ennen

17 vuotta olen syönyt hiilihydraatteja hyvillä mielin. Sitten luin kirjan, jonka mukaan diabeetikon ei niitä juuri kuuluisi popsia, kalorit pitäisi saada rasvasta ja proteiineista. Olen tässä vältellyt rasvaa parhaani mukaan sen samat 17 vuotta, koska niin minulle sairaalassa neuvottiin. Kolesteroliarvoni ovat vähäisestä rasvansaannista huolimatta olleen korkealla (niin terveiden ihmisten normaalitasolla, mutta diabeetikoilla arvojen pitäisi olla alemmat kohonneen sydän-ja verisuonitautiriskin takia), ja tietoa ja vinkkejä etsiessäni löysin vastauksen vähähiilihydraattisesta elämäntavasta. Hiilareita palaa meikäläisellä melkoisesti, joten voi hyvin olla, että rasvan sijaan syypää löytyykin Toveri Leivästä. Vaikeinta onkin nyt luopua rakkaasta elämäntoverista, mutta toisaalta pidän myös jaloistani, munuaisistani, ja silmistäni. Ja on ihan kiva olla elossa. 17 vuotta sitten kehoni, tai siis haimani, tai immuunijärjestelmäni, julisti sodan minua vastaan. On aika siirtyä puolustustaktiikasta vastahyökkäykseen! (miksei minua palkata laatimaan Diabetesliiton tiedotteita??)

Sain muuten taas täydet pisteet ranskan kotitehtävistä. Vieläkään en osaa lausua ranskaa, mutta ilmeisesti se ei ole tarpeen. Voinhan aina mennä Pariisiin ja kirjoitella kivoja lappuja paikallisille.

Maanantaina täällä on thanksgiving. Kuulun siihen marginaalisen pieneen vähemmistöön, joka ei ole asiasta kiinnostunut tahi innostunut. Saa joku muu syödä stuffingit minunkin puolestani. Olkaa hyvä! Jos haluatte Suomessa maistaa stuffingia, uittakaa leipäkuutioita voissa ja mausteissa pitkähkö aika, ja sitten stuffing onkin valmista nautittavaksi. Kannattaa muuten ehkä kuitenkin tarkistaa resepti vaikka netistä. Tai olla tarkistamatta ja hyvillä mielin elää loppuelämä ilman stuffingkokemusta. Mistään ei jää paitsi jos sitä ei ole maistanut.

keskiviikko 30. syyskuuta 2009

Kalliit häät

Enkä nyt tarkoita lankoni parin vuoden päässä siintäviä bileitä, joiden hinnaksi tulee ainakin 20000 dollaria, ja siihen sitten kukat ja mekot ja kaikki muu päälle. Hääpaikaksi tuleva morsian valitsi kalleimman seudulta löytyvän, joten halvaksi ei tule varmasti mikään hänen kanssaan. Mikäs siinä jos rahaa on, mutta jos toinen osapuoli on osa-aikaduunissa pikaruokalassa ja toinen opiskelee, on vaikea ymmärtää mistä raha häihin oikein tulee. Tai no siis vanhempien kukkarostahan se tulee, mutta toivottavasti samanlainen summa tulee sitten meidänkin tilille. Yhden päivän bileiden sijaan me sijoittaisimme omaan kotiin. Ai niin, tällä pariskunnalla rahaa palaa jo ennen häitä - morsiamen munasolut menevät pakkaseen terveyssyistä. Hintaa tällä huvilla on 15000/kerta. Onneksi ei sentään tarvitse miettiä oman kodin ostamista, molemmat kuulemma viihtyvät mainiosti morsiamen vanhempien kellarissa.

Niin, itse asiaan. Olen äimistynyt siitä, miten kallista on osallistua häihin. Parin viikon päästä on Keithin kaverin häät, ja minut on kutsuttu kaikkiin morsiamen pippaloihin, vaikken juuri missään tekemisissä olekaan hänen kanssaan. Ensin oli stag&doe-bileet, joiden avulla hääpari kerää rahaa häitä varten. Bileisiin ostetaan sisäänpääsylippu, minkä lisäksi rahaa paloi juomiin. Morsiuskutsuja varten morsiamelle piti ostaa lahja, minkä lisäksi kutsuilla piti viettää kaksi maailman tylsintä tuntia. Viikon päästä vuorossa ovat polttarit, ja rahaa palaisi limusiinikyytiin, sisäänpääsylippuihin strippareita katsomaan, ylihintaisiin juomiin ja ties mihin. Kaiken kruunaavat sitten häät, ja häälahjaan menee ainakin 100 dollaria. Kaikki tämä ihmistä varten, josta en edes pidä. Meillä ei ole mitään yhteistä, ja jutteleminen Tanian kanssa sattuu aivoihini. (Oikeasti. Tania kysyi kerran, onko Suomessa aina lämmintä. Hän myös odotti Stop-merkin muuttumista vihreäksi risteyksessä.) Taidan jättää suosiolla polttarit väliin, olen haaskannut jo ihan liikaa rahaa yksiin häihin liittyen.

Koulujuttujen parissa on kiva puuhailla. Olen ominut Johnin vanhan huoneen opiskelukäyttöön, ja usein vietän siellä muutenkin aikaa päiväsaikaan. Saan sulkea oven ja eristäytyä anopista, ja toisinaan saan läksyjäkin tehtyä. Osaan jo kirjoittaa jonkin verran ranskaa, vaikken oikeastaan tiedä miten sanoja lausutaan. Ympäristötalouskurssilla olen tasaiseen tahtiin jatkanut kanadalaisten kulutustottumusten mollausta. Töissä olen tutustunut inkkariin nimeltä Norm, joka on osoittautunut ehkä vähän liiankin tuttavalliseksi. Hän on tarjoutunut käyttämään veroalennustaan meidän hyväksemme, myymään laittomasti elokuvateatterissa nauhoitettuja elokuvia halvalla, ja viime kerralla minulle tarjottiin halpaa kannabista gallonakaupalla. Tukkukauppias, ihan selvästi.

torstai 24. syyskuuta 2009

Etäopiskelija täydessä vauhdissa

Ensimmäinen kouluviikko ja kotitehtävät ovat takanapäin. Suoriuduin molemmista luultavasti melko hyvin, toivottavasti intoa ja aikaa riittää loppuun saakka! Ranska on älyttömän hankalalta vaikuttava kieli, ainakin jos sen puhujat puhuvat normaalivauhtia. En enää muista millaista oli alkaa oppia uutta kieltä, onko se aina näin hankalaa alussa? Ympäristötalouskurssin kotitehtävät olivat aika haastavia, mutta kun näin muiden oppilaiden vastausten tason, pelko ja epävarmuus hälvenivät. Tuskin sieltä huonoimpana erotun, vaikka kirjoittaisin mitä soopaa. Vastauksissani olen jo kahdesti päässyt piikittelemään kanadalaisten kulutustottumuksia, ja aion vastaisuudessakin muistuttaa opiskelutovereitani heidän huolettomasta ympäristöasenteestaan. Enkä muuten ole ainakaan ympäristökurssin ainoa ulkomaalainen, siellä on pari tyyppiä INTIAsta. Jostain syystä he kirjoittavat kotimaansa nimen aina isoilla kirjaimilla. Ehkä minunkin pitäisi.. Olenhan SUOMALAINEN.

Aloitin diabeteksen paremmasta hoidosta kertovan kirjan, jonka kirjoittaja on itsekin diabeetikko. Ykköstyypin D:n kanssa hän on elänyt yli 70-vuotiaaksi, eli paljon pidempään kuin me ykköset yleensä. Välttäisin mielelläni aivohalvauksen 40-vuotiaana ja dialyysit ja sokeutumisen viimeistään viisikymppisenä, joten aloitin tämän tohtorin teorioihin perehtymisen. Näyttää siltä, että edessä on iso muutos ruokavaliossa. Voin vain kuvitella mitä Keithin täti sanoo, kun kieltäydynkin kaikesta hänen tarjoamastaan ruoasta. Oli miten oli, olen valmis sotaan terveyteni puolesta, täti voisi kiinnittää enemmän huomiota omaansa..

SUOMI on alkanut kiinnostaa Keithiä jossain määrin, sillä hän on hyvin tyytymätön tämän maan poliitikkoihin. Eipä sillä, eivät ne varmaan kovin paljon parempia ole SUOMESSAKAAN, mutta ainakin jotkut asiat tuntuvat toimivan siellä paremmin ja tasapuolisemmin. Ehkä siis suuntaamme laman loputtua SUOMEEN, kunhan saan ensin täältä kansalaisuuden ja SUOMESSA on taas työpaikkoja meille molemmille. Olisi kovin kätevää, jos ihmiset voisivat vapaasti muuttaa ja työskennellä eri maissa. Voisimme muuttaa vaikka Saksaan, siellä oli aika kivaa. Tarantinon uusi elokuva oli muuten mahtava. Suosikkikohtauksessani Brad Pitt sanoi arrivederci.

keskiviikko 9. syyskuuta 2009

Edellinen teksti "englanniksi"

Nettiselaimeni aina ehdottelee suomenkielisten sivujen kääntämistä englanniksi, joten päätin katsastaa miltä blogini näyttää vieraalla kielellä. Kieli on kuin onkin varsin vieras..

Anopin mouse says klik-klik-klik, nerves Maijun says naps, naps, naps. Why are houses built with walls and doors are paper thin, and every click is anopin computers everywhere except in the basement? Few other voice is so maddening, as the mouse or keyboard naksutus. Listening to it will strike a healthier head schizophrenia. Kliketiklik-klik - anopilta I asked yesterday whether the area already tired of mahjong, now when it has been played at least four hours a day for several months. Not hear any of lose interest, but Smith is already quite mature enough to mahjongnappuloiden klikkailuun.

Another thing my fury is victim not only of Canadian feature. Behaving Badly kersoja are everywhere. Of course, behind the children's behavior are parents who, at least not here just do not dare / dare / bother to command kiljuvia and civil wars raging kersojaan. Yesterday, the laundry was shockingly ill-behaved 2-year-old son, who did not stop the sound of his mother's place of terror whispered "stop Tyson, donate hello." So that the son would have remained in place even for a moment and quietly, in front of it was levied on the pizza, coke, candy and other small snacks. A nice supper of 2 years. Tuhdista little boy will be big inkkarisoturi probably a couple of years, so big that the scouring of the substance of distribution for clothing in breathless (even this is seen, the man ran from the forehead sweat and breathing was difficult stain removal effect). Develops for parents of internal ear hearing protectors, as they usually do not harm kersan ounce of rage? Kyrpii me yes if I have to lingerie shop fitting booth to listen to incomprehensible kersan ulinaa begging for attention, but the mother does not even look värähtänyt. Or does it, at least not blocked kakaransa muzzle. I considered himself already pushup-filling survomista kersan down the throat. It would seem, however, illegal activities, so the plan was a dream stage.

Sign up yesterday, a couple of school course. What, then it is to college in Finnish (in my view, is mostly through polytechnics), it is a very different institution than in Finland. The aisle is one of the cabinets, which are all Yankee leffoissa schools are full. Bike racks had one (1) the bicycle, while the parking lot was so full that nurmialueetkin were full of cars. Healthy food does not, of course, countries have been close at all, just became tedious Totti strait .. Do not know the boys and girls here, what to lose. The courses will pay a lot of stupid, I will impoverish the two-star course $ 500, and its still on course books, 200 dollars!! The course library is not listed, so buy all of your book, be it new or used. I heard that my book was "cheap", some of them pay $ 400 or more. There is therefore no wonder that here is a tolloja a train, is it normal people here can not afford to educate themselves! Tolloista Speaking in a local quiz competitors had to appoint 5 most populated country in the world 10. When you ran out of ideas after the U.S. and China, proposed a single country in Europe. Jep jep ..

Yli 4 tuntia mahjongia päivässä

Anopin hiiri sanoo klik-klik-klik, Maijun hermot sanoo naps-naps-naps. Miksi rakennetaan taloja, joiden seinät ja ovet ovat paperinohuet, ja jokainen klikkaus kuuluu anopin tietokoneelta kaikkialle paitsi kellariin? Harva ääni muuten on niin raivostuttava, kuin hiiren tai näppäimistön naksutus. Sitä kuunnellessa iskee terveempäänkin päähän jakomielitauti. Kliketiklik-klik-- Kysyin eilen anopilta, eikö mahjong jo ala kyllästyttää, kun sitä nyt on pelattu ainakin neljä tuntia päivässä useamman kuukauden ajan. Ei kuulemma yhtään kyllästytä, mutta meikäläinen on kyllä jo ihan kypsä niiden mahjongnappuloiden klikkailuun.

Toinen raivoni kohteeksi joutunut asia ei ole yksinomaan kanadalaisten ominaisuus. Huonostikäyttäytyviä kersoja kun on kaikkialla. Toki lasten käytöksen takana ovat vanhemmat, jotka ainakaan täällä eivät juuri uskalla/tohdi/viitsi komentaa kiljuvia ja riehuvia kersojaan. Eilen pesulassa oli järkyttävän huonosti käyttäytyvä 2-vuotias poika, joka ei lopettanut paikan terrorisointia äitinsä kuiskattua "lopeta Tyson, pliis hei". Jotta poika olisi pysynyt paikallaan ja edes hetken hiljaa, sen eteen kannettiin pitsaa, limua, karkkeja ja muuta pientä naposteltavaa. Kiva iltapala 2-vuotiaalla. Tuhdista pikkupojasta tulee varmaan iso inkkarisoturi parin vuoden päästä, niin iso, että tahranpoistoaineen levitys vaatteille hengästyttää (tämäkin on nähty; miehen otsalta valui hiki ja hengitys oli työlästä tahranpoiston seurauksena). Kehittyykö vanhemmille korvansisäiset kuulosuojaimet, sillä yleensä heitä ei haittaa kersan riehuminen tippaakaan? Minua kyllä kyrpii jos alusvaateliikkeessä joudun sovituskopissa kuuntelemaan käsittämätöntä huomiota kerjäävän kersan ulinaa, mutta äidin ilme ei edes värähtänyt. Tai ei se ainakaan tukkinut kakaransa turpaa. Itse jo harkitsin pushup-täytteiden survomista kersan kurkusta alas. Se ilmeisesti olisi kuitenkin lainvastaista toimintaa, joten suunnitelma jäi haaveasteelle.

Ilmottauduin eilen parille koulukurssille. Mikä college sitten onkaan suomeksi (käsitykseni mukaan vastaa lähinnä ammattikorkeakoulua), on se varsin erilainen laitos kuin Suomessa. Käytävillä on niitä kaappeja, joita kaikissa jenkkileffoissa koulut ovat täynnä. Pyörätelineissä oli yksi (1) polkupyörä, kun taas parkkipaikka oli niin täynnä, että nurmialueetkin olivat autoja täynnä. Terveellistä ruokaa ei tietenkään ollut lähimaillakaan, ihan tuli ikävä Tottisalmea.. Eivät tiedä tytöt ja pojat täällä mitä menettävät. Kurssit maksavat älyttömän paljon, minä köyhdyin kahden kurssin tähden 500 dollaria, ja siihen vielä kurssikirjat päälle, 200 dollaria!! Kurssikirjastoja ei ole, joten kaikki ostavat oman kirjan, oli se sitten uusi tai käytetty. Kuulemma minun kirjani olivat "halpoja", jotkut niistä maksavat 400 dollaria tai jopa enemmän. Ei siis mikään ihme, että täällä on tolloja joka junaan, eihän normaaleilla ihmisillä täällä ole varaa kouluttaa itseään! Tolloista puheen ollen, paikallisessa tietovisassa kilpailijoiden piti nimetä 5 maailman 10 väkirikkaimmasta maasta. Kun ideat loppuivat USAn ja Kiinan jälkeen, ehdotettiin yhdeksi maaksi Eurooppaa. Jep jep..

maanantai 31. elokuuta 2009

Rapula

Bilehileviikonlopun jälkeen väsyttää. Kaukana ovat ne päivät, jolloin parin tunnin yöunilla krapulapäivänä pystyin menemään töihin, tai vaikka ottamaan bileet uusiksi. Tätäkö se vanhuus on, vai johtuuko harjoituksen puutteesta? Perjantainen bileilta oli muistaakseni hauska, lauantaina olo oli kuin likaisella lattiarätillä, ja sunnuntainakin vielä heikotti ja krapularuoka maistui. Onneksi sunnuntaina oli tilaisuus aamun jumppatuokion jälkeen latailla pattereita koko päivän ajan. Lauantainakin olisin lepuuttanut, mutta matkalla bilemökiltä kotiin auto päätti hajota, joten krapulapäivä meni mukavasti autokorjaamolla odotellen..

Viime viikolla koti-ikävä, tai siis Suomi-ikävä, heitti meikäläisen tunnelmat kaivon pohjalle. Yhtäkkiä ajatus paluusta Suomeen tuntui loistavalta idealta, tokihan siellä olisi kaikki paremmin. Ehkä olisikin, jos olisin valmis jättämään Keithin tänne. Sama paperisota, minkä olen ainakin jo osittain käynyt täällä, odottaisi nimittäin Keithiä Suomessa. Laman takia työllisyystilanne on huono, ja kielimuuri olisi korkeampi kuin Berliinin muuri koskaan. Minkäänlaisia tukia emme saisi aluksi, joten ainoaksi vaihtoehdoksi jäisi hanttihommien teko, jos niitäkään löytyisi. Luin suruissani muiden ulkosuomalaisten tarinoita kaipuusta Suomeen, ja päätöksistä jättää aviopuoliso ja palata juurille. Sen tiedän, että jos Keith vietäisiin minulta tavalla tai toisella, palaisin Eurooppaan. Mitä minulla täällä sitten enää olisi? Nilesin voisin salakuljettaa Suomeen käsimatkatavaroiden joukossa, väittäisin vaikka vinkuleluksi. Mistäs sen tietää minne tiemme vievät, mutta toivottavasti samoje reittejä mennään loppuun saakka. Päätin ryhdistäytyä ja jättää itsesäälissä rypemisen ainakin hetkeksi, ja yrittää parhaani sopeutua ja löytää positiivisia asioita täällä asumisesta. Huonoja asioita en pysty muuttamaan, joten ei niiden märehtimiseen kai kannata haaskata voimia. Vuoden päästä on sitäpaitsi tiedossa Melissan ja Taylorin häät, joissa olen morsiusneitona, joten eiköhän ylimääräinen vapaa-aika mene häiden suunnitteluun. Ei ole aikaa murheille! (Esittelen teille ensimmäistä kertaa pitkään aikaan positiivisen ajattelun hetkellisesti virkistämän Maijun! Pelottava tyyppi, mutta toivottavasti positiivisuus jatkuu.)

maanantai 24. elokuuta 2009

Väsymys

Viime viikko meni töitä tehdessä ja kävellessä. Lauantaina oli viikon ainoa vapaapäivä, mutta senkin vietin kävellen Torontossa. Eilen ja tänään olen vain ollut niin kovin väsynyt, fyysisesti mutta myös henkisesti. On rankkaa olla löytämättä arvoistaan työtä. On äärimmäisen rankkaa asua aviomiehen vanhempien talossa raivostuttavan anopin kanssa. On erittäin turhauttavaa toivoa joka päivä, että tulevaisuus selkiytyisi, oma koti löytyisi, ja oman elämän rakentaminen saattaisi alkaa, ja päivän päätteeksi sitten saakin vain huomata, että lähtöruudussa sitä ollaan edelleen. Suomessa voisin ehkä mennä kouluun ja oppia uuden ammatin alalta, ja ehkä työllistyä helpommin. Täällä koulutus maksaa niin paljon, että uudesta ammatista on ihan turha haaveilla. Plääh.

Anoppiahdistusta lievitti hieman Annin lähettämä ihana suklaa- ja salmiakkipaketti. Ihme kyllä pari karkkia on vielä syömättä, mutta ei kauaa. Valitettavasti karkit eivät poista sitä tosiasiaa, että anoppini on aivan järkyttävän raivostuttava ja turha. Kanadalaisten lakien mukaan avioerotilanteessa enemmän tienaava puoliso joutuu jatkamaan toisen puolison elätystä, sillä tutun elämäntyylin tulee voida jatkua. (Tätä en pysty ymmärtämään.. Miksi eronneen kotiäidin tulisi voida asua isossa talossa, jonka maksamiseen tarvitaan suurituloinen aviomies? Eikö riittäisi joku pienempi asunto edes?) Jos siis appiukko tulisi järkiinsä ja potkisi anopin pihalle, pitäisi hänen taata anopille tuttu ja turvallinen, liian iso omakotitalo. Uskonkin, että appiukko sietää vaimoaan vain siksi, että ero tulisi järjettömän kalliiksi. Voi parkaa. Jos me nyt Keithin kanssa erottaisiin, hän joutuisi suurempituloisena takaamaan, että minun elämäntyylini voisi jatkua ennallaan. Miten mahtaisi järjestyä muutto jonkun toisen eläkeikää lähestyvän pariskunnan taloon ja ilmaiset ateriat siellä?

maanantai 17. elokuuta 2009

Valivalivali

Viime päivinä täällä on ollut ihan liian kuuma. Pelkästään kävely lähikauppaan näännyttää niin totaalisesti, että on ihan pakko ostaa jäätelö paluumatkalle. Tänään lämpötila kohoaa 32:een, joka tuntuu kosteuden ansiosta 42 asteelta. Kummallisinta on, että ihmiset pitävät tällaisesta säästä, mutta eivät kuitenkaan vietä aikaa ulkona. Kuuma sää katsokaas on kiva juttu, kunhan pysyy sisällä ilmastoidussa talossa ja/tai autossa. Ehkä minäkin opin nauttimaan näistä järjettömistä helteistä kunhan asennan polkupyörääni ilmastointilaitteet.

Eilen pääsin taas rodeoon, kun koko kylä puki ylleen cowboysaappaat ja stetsonit. Arveluni osuivat oikeaan, sillä rodeossa ainakin joka toisella oli päässään stetsoni, vaikka lähin kosketus hevosiin tai nautakarjaan lienee ollut päivällislautasella. Rodeo tarjosi mielenkiintoisia hetkiä, ja varsinkin härkäratsastus oli kivaa katsottavaa. Ai miksi? No tietysti siksi että härät nousivat kapinaan ja aiheuttivat kipua ja kärsimystä muutamalle lehmipojalle. Yksi ratsastaja lensi härän selästä maahan, minkä jälkeen härkä päätti hieman hyppiä miehen päällä (tämä mies joutui ensiapuun). Toinen mies seisoi selin areenaan päin, kun härkä juoksi täysillä karsinaansa kohti ja puski miestä keskelle selkää sarvillaan. Mies lensi ilmaan, ja ihme kyllä nousi saman tien seisomaan. Kolmas onnettomuus sattui härän tökättyä rodeopelleä naaman, tosin mitään suurta vammaa siitä ei tainnut syntyä. Neljäs lehmipoika lensi härän selästä ja jossain siinä matkan varrella sai osuman jalkoväliinsä, ja poistui areenalta kaksinkerroin ensiaputelttaan. Tarinan opetus lienee, että härkien kanssa ei kannata leikkiä. Vain kaksi härkäratsastajaa noin 15-20 joukosta pysyi selässä vaaditut 8 sekuntia, muut lensivät selästä aiemmin ja jäivät ilman pisteitä. Jollain tapaa minusta tuntuu siltä, että harrastamani urheilulajit ovat hieman järkevämpiä kuin härkäjutskat, ainakin ne kestävät kauemmin. 8 sekunnin pyöräilystä kun ei juuri olisi hyötyä.

Täällä koulut ovat taas alkamassa vissiin syyskuun alussa, ja lehdissä on ollut keskustelua siitä, milloin on turvallista antaa lapsen kävellä yksin kouluun. Omien muistikuvieni mukaan kävelin jo ekalla luokalla noin puolen tunnin matkan yksin tai kavereiden kanssa kouluun. Täällä ohjeena on, että 9-vuotiaasta lähtien voi lapsen antaa kävellä yksin kouluun, jos koulumatka on lyhyt (alle 10 minuuttia). Ilmeisesti siis kanadalaiset lapset ovat kehityksessä pari vuotta suomalaisia lapsia jäljessä. Ja huomaahan sen vielä yliopistoiässäkin, eihän täällä herranjestas yliopisto-opiskelijaa voi päästää asumaan yksin opiskelijakämppään, pitää olla kämppis samassa huoneessa ja talossa ”vartija”, joka pitää huolta nuoremmista opiskelijoista ja yleisestä järjestyksestä. Ja viikonlopuiksi mennään kotiin, kesästä puhumattakaan. Missä vaiheessa eletään opiskelijaelämää, kysynpä vaan?!

torstai 13. elokuuta 2009

Sekavat kalakärpäset

Yleensä, eli ainakin viime kesänä, kalakärpäset kiusasivat Caledoniaa noin viikon ajan, ja lähinnä joen lähettyvillä. Ne tulevat jostain yöllä pörräämään valojen läheisyyteen, ja sitten kuolevat pois. Ja haisevat mädälle kalalle. Tänä kesänä niiden elämänrytmi on ollut hieman sekaisin, syytettäköön siitä kasvihuoneilmiötä, kovin väärässä en tässä syytöksessäni voi olla. Tänä kesänä kalakärpäset ilmaantuivat yhtenä yönä, sitten ottivat pari yötä vapaata, ja nyt ne ovat palanneet. Eivätkä vain joen läheisyyteen, vaan ihan tänne meille asti. Aamulla pyöräillessäni töihin väistelin katulamppujen alla olleita kalakärpäskasoja. Kyllä nyt on sekaisin koko maailma.

Tänään on kiva päivä, sillä anoppi on ainakin päivällisaikaan saakka muualla. Loppuillan tosin joutunen kuuntelemaan äärettömän mielenkiintoisia tarinoita siitä, mitä hänen vanhempansa ovat puuhanneet viime aikoina (Keithin isovanhempien elämä on huomattavasti vilkkaampaa ja tapahtumarikkaampaa kuin anopin kotonakökkimiselämä). Appiukko on "kesälomalla" loppuviikon, eli puutarhahommissa ja autonkuljettajana. Eilen tosin onnistuimme yhdessä livistämään pyöräretkelle, ja kipusimme 12 kilsan ylämäkilenkin. Alaselkä petti ennen jalkoja, ja onneksi paluumatka olikin sitten alamäkeä. Joku oikea pyöräilijä jopa ohitti meidät ylämäessä, ja minuutin jälkeen hänestä ei enää näkynyt jälkeäkään. Jätkällä oli selvästi parempi fillari alla, ei kai se nyt muuten olis meitä ohittanut..

Tänä viikonloppuna Caledoniaan saapuu jälleen rodeo lehmipoikineen ja -tyttöineen. Englantilaisen ratsastustyylin kannattajana satulassa nuokkuminen westerntyyliin satuttaa silmiö, mutta härkäratsastus on kyllä jännää katsottavaa. Koko kaupunki on tietysti koristeltu heinäpaalein, ja veikkaisin, että viikonloppuna joka toisella on stetsonhattu päässä. Jiihaa!

Ohi on

Tämän kirjoitin 10.8.2009, mutta jälleen joku unohti sen julkaista. Kumma juttu.

Lomat on sitten lomailtu, ellei lottovoitto sitten yllätä. Näimme ihania sukulaisia (tällä kertaa onnistuimme tosin ne pahimmat välttämään, ja osa tapaamistamme on oikeasti mukavia), ajoimme satoja kilometrejä, näimme satoja lepakoita ja täysikuun kirkkaampana kuin koskaan, uimme järvessä, loikoilimme hiekkarannalla, kokkasimme päivällistä nuotiolla, joimme olutta, söimme muiden kokkaamia päivällisiä ja jäätelöä ja jouduimme hirvikärpästen lounaaksi. Viikko meni nopeasti, enkä ymmärrä miten suurin osa kanadalaisista pystyy elämään ilman varsinaista lomaa vuodesta toiseen. Appiukolle kuuluisi 5 viikkoa lomaa tänä kesänä, mutta hän käyttää niistä 3 päivää. Sijaisia ei lomailijoille hommata, joten lomaltapalaajaa odottaa kiva työrupeama ikäänkuin rangaistuksena vietetystä lomasta. Minä tahtoisin työn, jonka voi jättää illalla työpaikalle, ja josta voisin ottaa lomaa ilman omantunnontuskia. Taitaa olla liikaa vaadittu.

Paitsi arkeen, oli lomaviikon jälkeen edessä paluu myös anopin valtakuntaan. Mielessäni olen murhannut anopin eri tavoin jo muutamaan tuhanteen kertaan, joten oikeasti olisi aika muuttaa (mahdollisimman kauas) pois. Seuraavan kerran saattaisin vierailla anoppilassa jouluna (hänen ollessaan viettämässä joulua jossain muualla). Jos se edes kävisi töissä tai harrastuksissa, olisi talossa mukava olla edes välillä, mutta anoppi ei lähde kulumallakaan. Siellä se istuu ja kököttää pasianssia pelaten tai kipittää ympäriinsä posliiniesineitään kiillottaen ja oikoen. Prkl! Appiukko joutuu 12-tuntisten työpäiviensä lisäksi hoitamaan talonmiehen hommia anopin osallistuessa lähinnä työnjohtajana ja appiukon taitoja ilkkuen puutarhanhoitoon ja rakennus-ja korjaushommiin. Rivariin tai kerrostaloon anoppia ei saa, sillä hän on päättänyt asua talossaan loppuun saakka. Minua riepoo se, ettei appiukon mielipidettä asiaan edes kysytä, vaikka hän on se, joka joutuu talosta pitämään huolta ja maksamaan kaikki korjausprojektit. Henkilökohtaisesti suosittelisin appiukolle avioeroa, tosin tässä maassa se taitaisi tulla liian kalliiksi, sillä hän olisi vastuussa anopin elätyksestä eron jälkeenkin.

Tänään sanomalehden mukana tuli paikallisen ammattikorkean (?) esite, ja sitä plärättyäni päätin palata opintojen pariin. Suomalaisena minut hemmoteltiin ilmaisella koulutuksella; täällä siitä ilosta joutuu maksamaan tuhansia dollareita. Ajattelin suorittaa muutaman kurssin palauttaakseni aivoni täyteen toimintatehoon, ja ehkä oppiakseni jotain hyödyllistä tulevaisuutta varten. Alunperin ajattelin verestää biokemiatietämystäni, mutta siihen soveltuvia kursseja ei löytynyt. Pitää miettiä koitanko opiskella jotain biotieteisiin liittyvää, vai jotain ihan muuta. Suuren osan opintoja saa suorittaa etäopintoina, ja koska muutenkin roikun netissä ihan liikaa, voisin edes käyttää osan ajasta hyödyllisesti opiskellen.

Myrskyvaroitus

Kirjoitettu 4.8.2009, mutta joku unohti julkaista tämän tekstin.. En tiedä kuka.

Ensimmäinen Kanadassa kokemani ukkosmyrsky hämmästytti, sillä suomalaiseen tapaan ukkonen ei ollut yhden pilven mukanaan tuoma satunnainen salama, vaan joka puolelta lähestyvä pilvimassa, joka toi tullessaan salamoita taivaan täydeltä. Tänään odotellaan taas ukkosmyrskyä, tällä kertaa ukkosen lisäksi saattaa olla tiedossa tornadojakin, tai ainakin tornadojen pikkuserkkuja. Voi siis olla, että kohta lehmät lentävät! Ainakin anoppi lensi, tai ajoi, muutamaksi päiväksi muualle, jes!

Eilisen vietimme muutaman muun ihmisen tavoin Toronton eläintarhassa. Reissu auttoi päätöksessäni olla hommaamatta lapsia. Myös asenteeni yksityisautoilua kohtaan muuttui entistä negatiivisemmaksi – ei oikeasti ole normaalia istua autossa kahta tuntia ajaen noin kahden kilometrin matkaa. Siellä sitä kuitenkin kiltisti istuttiin, mitä nyt menetin järkeni useampaan otteeseen.

Keith lupasi tulla huomiselle spinningtunnilleni. Saa nähdä miten äijän käy! Olen niinkin kiltti vaimo, että yritän valita häntä miellyttävää musiikkia tunnille mahdollisimman paljon, muista viis. Soitan toki melkein aina ainakin yhden Metallican biisin, mutta tällä kertaa pitänee jättää ABBAt ja 80-luvun Madonnat kotiin kokonaan. Tänään taas koin itseni ulkopuoliseksi spinningtunnilla, kun kaikkien päät nyökkyivät biisin tahtiin (”tätä mä kuuntelin yliopistossa” ja ”muistatteko kun tää oli maailman paras biisi”) kun taas minä en ollut ko. kipaletta koskaan kuullutkaan. Enkä kyllä mitään ollut siinä menettänytkään..

tiistai 28. heinäkuuta 2009

Lentokenttärasismia

Vasta kotiuduttuani ihanalta minilomalta tajusin, että minua oli kohdeltu rasistisesti. USAn puolelle siirtyessämme menimme passintarkastuksen läpi, josta Keith päästettiin passin terroristia muistuttavasta kuvasta huolimatta läpi ilman mitään ongelmia. Minun sormenjälkeni skannattiin ties mihin tarkoitukseen, otettiin valokuva, ja melko uhkailevaan sävyyn kuulusteltiin matkan tarkoituksesta ja muusta. Vain siksi, että olin suomalainen. Sama asenne toistui maasta lähtiessämme, jolloin hoidimme lentokentällä check-inin itse tietokoneella. Kaikki sujui hyvin siihen saakka. kunnes meidän piti saada matkustusdokumentit. Tietokone käski pyytämään paikalle lentokenttävirkailijan, jonka tehtävänä oli tarkistaa minun, ei Keithin, passin aitous. Suomalaiset kun ovat tunnetusti terroristeja.. Passini syynättiin uudelleen turvatarkastusjonossa. Keithin passia tuskin katsottiin. Ilmeisesti en kuitenkaan päätynyt kaikista epäilyttävimpien porukkaan, sillä lähtöportillamme turbaanipäinen mies ja ryhmä aasialaisia matkustajia joutuivat uudelleen tarkastettaviksi ennen koneeseen pääsyä. Terroristien kannattaa siis hommata kanadalaiset passit, sillä näemmä pääsee jenkkeihin varsin vaivattomasti, eikä tarvitse edes kertoa miksi on sinne matkalla. Luultavasti tämä sama "rasismi" toistuu Euroopassa, jossa EU-passilla pääsee nopeasti maasta toiseen, mutta muut passit sitten syynätäänkin suurennuslasin kanssa. Vaikka olenkin tällainen epäilyttävä valkoihoinen, vaaleatukkainen nainen, aion silti matkustaa uudelleen Yhdysvaltoihin, vaikka sitten vaan ärsyttääkseni rajavirkailijoita ja tullimiehiä. Siitäs saatte, ja siitä!

Kuinka pian ihmisillä tulee yleensä jotain toista ihmistä ikävä? Minä ikävöisin Keithiä hyvinkin pian, mutta muutaman päivän todennäköisesti selviäisin ilman muita ihmisiä (ja ilman anoppia abaut 3 elinikää). Kun tulimme kotiin viikko sitten, anoppi sanoi, että hänellä oli ollut meitä kova ikävä. En oikein tiennyt mitä siihen olisin sanonut, sillä minulla ei käynyt edes mielessä ikävöidä häntä. Toivon kovasti ettei tämä tarkoita sitä, että kun vihdoin ehkä joskus pääsemme täältä muuttamaan pois, pitää meidän joka viikko vähintään kerran tulla visiitille. Keith toki saa tulla äitiään moikkaamaan niin usein kun huvittaa, minä ajattelin vierailla kerran tai pari vuodessa.. Ellei sitten tule ikävä aiemmin. Ei tule.

torstai 23. heinäkuuta 2009

Arki on ihan perseestä

Olisin mielelläni jatkanut lomailua pari viikkoa, tai jopa loputtomiin. Ehkäpä olisin lopulta jopa oppinut sietämään jonotusta ja odottelua.. Santa Monicassa/Los Angelesissa paistoi aurinko joka päivä, ja lämmin ilma tuntui kivalta eikä tukalan tuskaisen kuumalta, kuten täällä Caledoniassa. Talot ja maisemat olivat kauniita, mutta missään ei ole täydellistä, ellei sitten tosiaan pidä jonotuksesta. Jonotimme moottoriteillä, lippujonossa, parkkipaikkaa etsiessä, lentokentällä (monessa eri jonossa), teemapuistossa, valokuvausjonossa.. Voisin kokemusteni perusteella kirjoittaa jonotuskirjan, mutta siitä ei tulisi kovinkaan positiivinen opus. Kun jonot oli jonoteltu, perillä oli aina kivaa. Lomailimme tehokkaasti, ja Anskun avustuksella onnistuimme kolmessa päivässä näkemään vaikka mitä, mutta toisaalta emme juuri mitään. Los Angeles on kai sitten kuitenkin vähän isompi paikka kuin Riksu tai Caledonia.

Paluu Kanadaan ei ollut kovinkaan ihana. Täällä on satanut paluustamme lähtien, anoppi on entisensä, eli ärsyttävä, eivätkä ongelmani kadonneet minnekään loman aikana. Eilen heti jouduin jo pitkäksi päiväksi töihin, ja työpäivän jälkeen minun piti kiirehtiä kuntosalille opettamaan spinningiä. Pääsin töistä ajoissa, mutta spinningiin en ehtinyt. Lokeroni lukko jumittui, tai vaan päätti kostaa minulle jotain, ja 15 minuuttia yritettyäni peruin spinningtunnin ja Keithin kanssa lähdimme ostamaan murtovälineitä ja uutta lukkoa. Kostoksi aion kiduttaa vanhaa lukkoa kynsiviilalla. Voiko joku oikeasti väittää, että minun pitäisi kaiken tämän jälkeen olla optimisti?

maanantai 13. heinäkuuta 2009

Suomennoksia

Törmäsin viime viikonloppuna vieraaseen sanaan, "horseradish". Kiitos Raisan sanalle löytyi suomennos, ja totesin kyseisen juureksen (?) olevan minulle vieras olento suomennettunakin. Oma sanakirjani ei tuntenut piparjuuren englanninkielistä versiota, joten yritin suomentaa sanaa sanasta sanaan, hevosretiisiksi. Eipä taida mistään kaupasta sellaisia löytyä, eikä kukaan Suomessa tee sänkyä aamuisin, eikä asiat tee järkeä. Suorien suomennosten kanssa pitää olla varovainen, ja vaikka olen yrittänyt pitää suomeni suomena, välillä lipsahtaa puheeseen kummallisia käännöskukkasia. Välillä ontuvat suomennokset ovat ihan hassujakin, täällä kun kaupasta voi ostaa sukkasilmälohta päivälliseksi (sockeye salmon) ja välipalaksi poppitorttuja.

Perjantaina pääsen Keithin kanssa minilomalle, vihdoinkin, ihanaa! Määränpäänä Anskun kotikolo, luvassa hölöpölötystä ja kaikenlaista kivaa alla paahtavan auringon. Ihaninta on Anskun tapaamisen lisäksi se, että anoppi ei tule mukaan! Hän saa rauhassa järjestää ja siivoilla täällä monta päivää, ja meidän ei tarvitse (toivottavasti!) viivottimen kanssa asetella kenkiä eteisessä. Luovuin unelmastani tavata Aku Ankka, mutta kenties sen sijaan tapaamme Homer Simpsonin.

maanantai 6. heinäkuuta 2009

Varmuuden vuoksi

Vähän aikaa sitten minulle selvisi ainakin osittain, miksi kaikilla täällä pitää olla liian iso auto. Se on kuulemma hyvä auto-onnettomuuksissa, sitä sattuu vähemmän kenellä on isompi auto. Mahtaakohan kukaan ajaa isoa rekkaa vain sen takia, että törmäystilanteessa se toinen auto menisi enemmän lyttyyn? Tällainen varustelu varmuuden vuoksi johtaa siihen, että kaikilla pitää olla isompi auto kuin naapurilla. Paikallinen "pieni auto" on neliovinen, Suomessa isoksi autoksi luettava auto. Koita siinä sitten selittää, miten turhaa ja vastuutonta on yhden ihmisen ajoja varten ajaa pienen omakotitalon kokoisella autolla.

Vainoharhainen varmuuden vuoksi-asenne tuntuu muutenkin olevan valloillaan tällä mantereella. Taloissa on varmuuden vuoksi kellarikerros (tornadojen varalta, Caledoniassa niitä ei tosin ole näkynyt vuosikymmeniin), USAn armeijalla on ydinaseita ja ties mitä jättikokoisia taistelualuksia (ja sitten kun sitä sotaa ei näy eikä kuulu omalla mantereella, mennään testailemaan aseita jonnekin muualle, vaikka Vietnamiin ja Afganistaniin tms.), ihmisille määrätään verenpaine- ja kolesterolilääkityksiä ruokavalioon koskematta (siltä varalta, että potilas olisi kykenemätön ruokavaliomuutoksella vaikuttamaan terveydentilaansa), taloissa on enemmän huoneita kuin mitä asukkaat tarvitsisivat (anopin haaveena on kaksi vierashuonetta, vaikka viimeisen kahden vuoden aikana vierailulla on nähty vain isovanhemmat pari kertaa). Lapset eivät kävele tai pyöräile kouluun, sillä matkalla saattaisi sattua jotain (ja vahingossa lapset saattaisivat saada raitista ilmaa ja pysyä paremmassa kunnossa). Voihan vainoharha. Ai niin, pikkulinnutkin saavat osansa tästä hössötyksestä, sillä niille syötetään siemeniä kesälläkin siltä varalta, että hyönteiset loppuvat kesken.

tiistai 30. kesäkuuta 2009

Ongelmia

Kaikkea sitä joutuu tekemään työnsä eteen.. Spinningohjaajana olen joutunut kuuntelemaan, ostamaan ja latailemaan musiikkia, jonka muutoin kiertäisin hyvin kaukaa. Valitettavasti teknorynkytys sopii hyvin spinnailuun, joten teknoa kuuntelen kärsivällisesti mä. Onneksi spinning ei sentään vaadi kantrirytmejä, niitä en kyllä kestäisi. Naapurit ovat kärsivällisesti jo kahden kesän ajan koittaneet siedätyshoitoa kantrimusiikin saralla, tuloksetta.

Tällä viikolla spinningohjailuni jäi valitettavasti väliin.. Viime viikkoina olen joutunut kärsimään aivottomien pomojen järjettömistä ratkaisuista. Ensin menetin puolet työvuoroista väärässä paikassa olleen tuolin takia, ja tällä viikolla oli kukkakaupan pomon vuoro mokata. Hänen piti lähteä lomalle täksi viikoksi, ja minulle kerrottiin, että hoitaisin hänen hommiaan koko viikon ajan. Pyysin siis viikon vapaaksi pesulasta, ja kerroin kuntosalilla, etten voisi opettaa spinningiä tällä viikolla. Lauantaina minulle kerrottiin, että kukkapomo ei lähdekään minnekään, eikä minulla ole kuin yksi vuoro kukkakaupassa koko viikon aikana. Reilua. Kaikki Maiju-fanit kuntiksella siis joutuvat ihan suotta kituuttamaan viikon ilman Maijua, ja Maiju joutuu kituuttamaan ilman tuloja tämän viikon.

Tunnen yhden tytön, jonka elämään Michael Jacksonin kuolema vaikutti opintoja häiritsevällä tavalla. Minun elämääni Michaelin elämä tai kuolema ei vaikuttanut, enkä koskaan ollut Michael-fani, mutta kuvittelin hänen olevan vampyyri, tai joku muu kuolematon olento. Itse en toistaiseksi ole pystynyt muuntautumaan vampyyriksi, mutta ehkä vielä joskus.. Vampyyreja odotellessani tyydyn Nilesin puremiin sen luullessa sormiani madoiksi.

tiistai 23. kesäkuuta 2009

Tieteellisiä havaintoja

Eilen tein merkittävän kokeellisen havainnon. Sen perusteella ilmankosteus Caledoniassa on noin seitsemän kertaa suurempi (isompi? korkeampi?) kuin Suomen Turussa. Havaitsin tämän asettamalla avonaisen juustonaksupussin huoneemme lattialle toissailtana. Eilisiltaan mennessä ne olivat muuttuneet kosteiksi tavalla, joka Suomen oloissa vaatii noin viikon mittaisen avonainen pussi huoneessa-käsittelyn. Totean siis ilman olevan täällä seitsemän (7) kertaa kosteampaa kuin Suomessa.

Toisen kokeellisen testin suoritin ihmisillä (koeihmiset olivat kaikki naisia, iältään 25-40, valkoihoisia ja normaalipainoisia). Spinningtunnille osallistuvat koeihmiset tekivät, mitä käskinkin. Se, että istun jumppasalin edessä, velvoittaa muut seuraamaan ohjeitani! Tästä vallantunteestahan tulee melkein humalaan.. Käskin koeihmisten venytellä reisilihasta, ja he pysyivät kiltisti venytysasennossa kunnes annoin heille luvan vaihtaa jalkaa. Mitähän kaikkea koeihmiset voisikaan saada tekemään.. Jatkan tutkimustani torstaina.

keskiviikko 17. kesäkuuta 2009

Punaniskaporukkaa

Keithin pari kaveria kuuluvat punaniskoiksi luokittelemaani ihmisryhmään. Viime viikonloppuna pääsin todistamaan perunapyssyllä ampumista, siitä ei paljon punaisemmaksi voi niska enää muuttua. Kyseessä on itse rakennettu pyssy, jonka sisään tungetaan peruna ammukseksi, ja sytykkeenä käytetään pyssyn sisään suihkutettavaa hiuslakkaa. Hiuslakka sytytetään ja pum! Mitä perunapyssyllä (joka muuten on laiton) tehdään? Sillä ammutaan perunoita seinään, tai vaikka kivikasaan (Keithin kaverin naapuri ampui omaa autoaan perunalla, mutta ulkona oli pimeää joten en tiedä miten iso lommo auton kylkeen tuli). Samalla on suotavaa juoda olutta ja raapia persettä.

Mitä muuta jännää voi tehdä jos sattuu olemaan punis? Autotallissa/puutarhassa pidettävät bileet ovat suosittuja, ja taustalla soi tietysti kantrimusa (oks!). Parhaimmissa punisbileissä telkka on raahattu puutarhaan, ja sitä sitten katsotaan porukalla. Välillä käydään lämmittelemässä käsiä peltitynnyritulen äärellä. Vessaakaan ei tarvita, sillä puutarhassa on aina pari kivaa pimeää kulmausta sitä tarkoitusta varten. Keithin kavereilla on sentään vielä hampaat tallella, mutta eiköhän niistäkin pian päästä eroon. Punisten bileissä mukana bailaamassa ovat tietysti kaikki naapureista (iso)vanhempiin. Bileet yleensä päättyvät aamuiseen kantrilaulantakonserttiin, joka kivasti herättää naapurit uuteen päivään. Holy heck!

En tajuu..

Olen taas törmännyt kummallisiin asioihin ja asenteisiin, jotka ovat kummallisia vain minun mielestäni. Ja kaikkien muiden eurooppalaisten mielestä, mutta kuka niistä nyt välittäisi..

Ensinnäkin, 70% yhdysvaltalaisista ei omista passia. Mitä sellaisella nyt tekisi, kun kotona on kiva olla. Ennen Kanadan ja USAn kansalaiset pääsivät yhteisen rajan yli pääsi ilman passia, ja onhan tällä mantereella nähtävää. Silti on mielestäni pöyristyttävää, että vain 30 prosenttia kansalaisista kiinnostaa tutustua vieraisiin kansoihin ja kulttuureihin, mutta jopa noin 70% heistä "tietää" äärimmäisen mielenkiintoisia yksityiskohtia muiden maiden elämäntavoista (Suomi on kommunistinen maa, intialaiset ovat saastaisia apinoita yms.).

Olen ennenkin mutissut jotain kokolattiamatoista, mutta valitanpa varmuuden vuoksi uudelleen asiasta. Kärsin kokolattiamattojen takia edelleen joka-aamuisesta (koko päivän kestävästä) tukkoisuudesta, mutta lukiessani lattiamateriaaleista käytyjä keskusteluja hämmästyin todella. Kokolattiamatoista pidetään, sillä suurimman osan mielestä ne ovat niin helppoja pitää puhtaana. Siis mistä lähtien pölyä ja likaa keräävä matto on ollut puhdas? Olen itse läikyttänyt näille kokolattiamatoille maitoa, limua ja Nileskin pääsi merkkaamaan reviirinsä (ups.. ei saa kertoa anopille!). Onko kokolattiamattomme siis puhdas? Tuskin.. Lika ei ehkä näy, mutta se on imeytynyt mattoon, eikä lähde pois sitten millään. Yök. Yökyökyök.

Seuraava asia, johon olen kiinnittänyt huomiota on yliherkkyys. Yhdessäkään TV-ohjelmassa ei kuulu sanaa shit, fuck tai bitch, tilalla on kiva piippaus tai hiljaisuus. Ihmiset ihan oikeasti loukkaantuvat kuullessaan kirosanan. Edes "Oh my God" ei saa enää sanoa, sillä sekin loukkaa ihmisiä. Sanotaan "Oh my Gosh", mikä on ehkä maailman ärsyttävin lausahdus. Voi hitsin pimpulat! Oli minulla mielessä jotain muitakin juttuja, purnaan niistä sitten myöhemmin.

lauantai 13. kesäkuuta 2009

Ylämäki, alamäki..

Viime perjantaina olin töissä pesulassa samaan aikaan kun paikan omistaja oli pesemässä pyykkejään. Tuolini oli hänen mielestään liian kaukana tiskistä, joten hän päätti ottaa puolet työvuoroistani pois. Mikäs sen reilumpaa! Keith raivostui saamastani kohtelusta, ja oli valmis sotaan. Ihana ritarini! Astuin kuitenkin ansaan eilen hakiessani palkkashekkiäni, ja jouduin kasvotusten omistaja-akan kanssa. Selvitimme asian, sain vuoroni takaisin, mutta vieläkään en saa edes minimipalkkaa.. Tähän on kuitenkin tyytyminen tällä erää.

Toinen ilouutinen kantautui korviini torstaina ollessani kukkakauppiaana. Paikan pomo kertoi, että kukkapulju suljetaan elokuussa. En ole varma, miksi minut palkattiin edes koko paikkaan, kun se aiotaan sulkea hyvin pian. Saan kuitenkin jatkaa saman katon alla olevassa leipomossa, ja se sopiikin minulle varmasti paremmin, sillä tiedän leivistä huomattavasti enemmän kuin kukista. Kukka on kukka, mutta leipä voi olla kokojyväleipä, ruisleipä, myslileipä, ohraleipä.. Minusta tulee siis kukkakauppiaan sijaan leipuri Hiiva, joka ei kylläkään asu Kumputiellä.

Spinningohjailu onkin tämänhetkisistä "ammateistani" mieluisin. Etukäteen ajattelin, että en pystyisi ohjaamaan spinningtunteja, mutta vaikka edelleen jännitän ohjaamista, se on aika mukavaa. Tiistaina yllätyin todella iloisesti, sillä tuntini oli melkein täynnä, ja yhdeksästä ihmisestä 6 oli aiemminkin ollut tunnillani. Eivät he kai tulisi takaisin, jos olisin ihan kamalan huono ohjaaja :) Enpä olisi koskaan kuvitellut pitäväni opettamisesta. Kerroin äidille pyöräilytunneistani, ja hän tahtoi varmistaa, että varmasti pidän kypärää päässä! Tuotin äidille pettymyksen kertoessani, että sisällä paikallani pyöräillessäni EN käytä kypärää.. Kumma juttu.

maanantai 1. kesäkuuta 2009

Kestotilaaja

Blogillani on virallisesti yksi Lukija. Jee! Tältä varmaan tuntuu aikakausilehden päätoimittajalta, kun ensimmäinen kestotilaaja maksaa laskunsa. Kiitos tilauksesta, Apa :)

Ostin tänään kumisaappaat kukkien kastelua varten. Nyt on koossa kaikki tarpeellinen: simmarit, sammarit, kummarit ja pipo. Jäljellä on enää yksi harjoittelupäivä kukkakaupassa, sitten mun pitäis olla valmis itsenäiseen työskentelyyn. Toivon vaan, ettei kukkapomo lähde kesälomalle ihan vielä, en nimittäin usko olevani täysin pätevä pyörittämään kukkakauppaa näillä tiedoilla. Toistaiseksi osaan (yli)kastella kukat, viedä roskat, lakaista lattiat ja syöttää hävikit tietokoneelle. Ja sitoa.

Viime aikoina olen tajunnut, miten tärkeää verkostointi on. Olen toki aiemminkin kuullut ihmisten puhuvan sen tärkeydestä, mutta tällä kertaa ymmärsin sen itsekin (vähän sama juttu kuin äitien neuvot, eihän kukaan usko kielen tarttuvan jäiseen tankoon ennenkuin asia on itse tutkittu). Tultuani tänne en tuntenut juuri ketään, enkä tiennyt mistä aloittaa työnhaku. Vähitellen olen kertonut tapaamilleni ihmisille tilanteestani, ja luonut pienen ihmisverkoston ympärilleni. On vaikeaa aloittaa ihan alusta, tuntemattomien ja vierasta kulttuuria edustavien ihmisten keskellä, mutta parin viime viikon aikana olen laajentanut verkkoani lupaaviin suuntiin. Ehkä Maiju-hämähäkin onnistuu saalistaa verkostaan itselleen ihan oikea työpaikka! Siis yksi työ lisää haussa spinningohjaajan, pesulatädin ja kukkaistytön lisäksi. Joutuisin ehkä valitettavasti luopumaan lupaavasta kakkahousujenpesutyöstä labraduunin ilmaantuessa, mutta olisin kyllä valmis tekemään moisen uhrauksen. Jos ette siis uskoneet äitiä/iskää/opettajaa/nettifoorumia, niin uskokaa Maijua: verkostointi on äärimmäisen tärkeää!

Ihme muuten taisi tapahtua viime viikolla Johnin saatua työpaikan. Pikaruoka-alalta löytyi tarpeeksi epätoivoinen ravintola palkkaamaan hänet. Olenpas taas ilkeä, onhan tämä sentään askel eteenpäin tyhjäntoimittajasta patonkimieheksi.

tiistai 26. toukokuuta 2009

Jotain olennaista puuttuu työohjeista

Ensimmäinen päivä kukkaosastolla on takanapäin. Jos pomo pesulassa kirjoittaa sanoja väärin, pomo kukkakaupassa jättää sanoja kirjoittamatta. Arvioni mukaan noin puolet sanoista tuntuu unohtuvan matkan varrelle, mikä tekee esimerkiksi työohjeiden tulkinnasta melkoisen haasteellista. Seuraavassa työssä työohjeet sitten varmaan tulevatkin kätevästi riimukirjaimilla kirjoitettuna, tai kiinaksi. No problem, kyllä Maiju ymmärtää.. Uuteen asiakaskuntaan en ole vielä tutustunut, mutta tarjolla lienee intiaanien sijaan "white trash"-jengiä.

Spinningopetus on kahden tunnin kokemuksen perusteella sujunut hyvin, ellei lukuun oteta teknisiä vaikeuksia muistitikun kanssa. Seuraavan tuntini jälkeen joko muistitikku tai stereot löydetään läheiselle pellolle paiskattuna, haudattuna ja ehkä murskattunakin. Kukaan ei ole toistaiseksi valittanut musiikkivalinnoistani, ja suomalaisetkin bändit tuntuvat uppoavan ihan hyvin (kunhan laulavat englanniksi). Ehkä Apulantaa sitten seuraavalla kerralla.. Hei hei mitä kuuluu?!

maanantai 25. toukokuuta 2009

Kolibrit ja muut pörriäiset

Viime kesänä näin elämäni ensimmäisen kolibrin. Viime viikolla näin kaksi lisää istuessani kuistilla. Ne pörräävät kukissa kuin ylipainoiset mehiläiset, eikä niiden siipiä ehdi nähdä ollenkaan. Minä kun kuvittelin, että kolibreja asuu vain sademetsissä.. Lienee siis virallista, että lintutietämykseni on lähes yhtä aukotonta kuin kukka- ja vauvatuntemuksenikin.

Kävin pyörälenkillä lauantaiaamuna oikeiden pyöräilijöiden kanssa. Muilla oli sellaiset ohutrenkaiset, nopeat pyörät, minulla raskas maastopyörä. Pysyin vauhdissa mukana, ja ilmeisesti se teki vaikutuksen miehiin, jotka tekivät parhaansa pudottaakseen minut kyydistä. 30 kilsaa hurahti ohi yllättävän nopeasti. Hassua, miten olen Suomessa vuosikaudet pitänyt pyöräilyä ihan tavallisena tapana siirtyä paikasta toiseen, mutta täällä siitä on tullut vakavammin otettava harrastus. Päädyin opettamaan spinningiä ja huvikseni pyöräilemään kymmenien kilometrien lenkkejä. Seuravaana ostoslistalla on sellainen ihana kevyt, nopea pyörä.

Huomenna on ensimmäinen virallinen spinningtuntini. Ihan ensimmäinen tuntini meni melko hyvin, mutta se oli vain testiajo. Tällä kertaa olen ihan itse vastuussa oikeasta spinningtunnista, ja minua jännittää kovasti. Huomenna on myöskin ensimmäinen päivä, kun pääsen sitomaan (kukkia). Kukkajutut eivät jännitä läheskään niin paljoa kuin pyöräilyjutut. Musiikkivalintani ei muuten saanut vastalauseita spinningtunnillani. Ongelman aiheutti muistitikkuni, joka koitti kovasti pilata suunnittelemani tunnin. Voitin sodan teknologiaa vastaan, muistitikkuni nöyrtyi lopulta alaisuuteeni, ja toimi sittenkin.

Valituksen aiheena tällä kertaa on vain anoppi, jonka hulluus tekee mutkin hulluksi. Ja John, joka muutti pois kotoa, ja jonka vuokran appivanhempani maksavat. Minäkin kovin mielelläni muuttaisin täältä ihan minne vaan, jos vuokran maksaisi joku puolestani!

tiistai 12. toukokuuta 2009

Tiedossa uusia valituksia!

Tiedättehän, miten yltiöpositiivinen olen, enkä koskaan valita mistään, varsinkaan työoloistani. Tiedossa on uusia työtovereita, asiakkaita ja tilanteita kahdella (!) rintamalla, joten materiaalia pitäisi riittää blogiin enemmänkin kuin tarpeeksi.

Sunnuntaina opetan ensimmäisen spinningtuntini ikinä. Olen jo valinnut musiikin ja ohjelman, nyt pitäisi vaan pystyä pyörtymättä opettamaan kokonainen tunti. Erikoistyöesityksestäni aikoinaan selvisin Fisun voimalla, ja sainpa vielä kiitosta esityksen laadustakin, mutta sunnuntaiaamuna klo 8 ei ehkä ole soveliasta vetää spinningtuntia kännissä. Vai onko? Musapuolella on tiedossa vähän suomalaista (HIM, Ville Valo, Husky Rescue ja yllätysartistina Darude) ja vähän hevimpää (Metallica ja Rage Against the Machine). Voisin olettaa, että minua pyydetään vaihtamaan musiikki seuraavaa tuntia varten.

Minua pyydettiin mukaan polkupyöräjengin aamuretkelle lauantaina. Joukko tosifillaristeja polkee porukalla joka lauantai, ja pääsen ainakin kerran kokeilemaan pysynkö vauhdissa mukana. En usko, että pysyn, sillä muilla on kilpapyörät, ja minulla on ruosteinen kasa, joka on joskus ollut polkupyörä. Sama se, pääsenpähän johonkin jengiin, ainakin hetkeksi! Vielä kun sais kivan jengilogolla varustetun nahkatakin..

tiistai 5. toukokuuta 2009

Kamala lama

Kilpailu työpaikoista on niin kova, ettei mistään löydy mitään. Paikallinen yliopisto tosin sai tänään 100 miljoonaa tuhlattavaksi tutkimukseen, ehkä niiden kannattais sillä rahalla palkata mut. Voin ottaa koko summan ennakkoon, tai kahdessa erässä.

Suoritin sunnuntaina puhallus- ja paineluelvytyskurssin. Ai minkä? Suomeksi CPR-kurssi on ilmeisesti tuollainen sanahirviö.. Kuten nimikin kertoo, siellä puhalleltiin ja paineltiin. Aikuisnukke oli sellainen valkoinen, suu ammollaan toljotteleva torso. Vauvanukke oli avaruusolioiden sukua, kivan hopeanharmaa ja lievästi kammottava. Niitä sitten elvyteltiin useampaan otteeseen (minunkin nukkeni selvisi kuulemma hengissä, ihme kyllä). Nyt voin siis tosissaan harkita spinningohjausta, joskin toivon ettei kukaan menetä tajuntaansa mun tunnilla. Tai voisihan mainoslauseenani olla "Tajuttoman hyvä spinningtunti" tai "Pökerryttävää pyöräilyä".

Anoppi valitteli viikonloppuna naapurin koiran haukkumista. Onkohan se koskaan tajunnut, että takapihalla linnut aloittavat typerän viserryksensä kello kuusi JOKA aamu, eivätkä lopeta sitä ennenkuin illalla. Koira sentään haukkuu vain satunnaisesti ehkä puoli tuntia kerrallaan, ja harvemmin herättää ketään. Viikonloppu on myös ruohonleikkuun aikaa, tokihan se on ärsyttävämpää kuunneltavaa kuin koiran haukunta? Kun yksi talonomistaja on saanut päristellä ruohonleikkurinsa kanssa nurmen kivan lyhyeksi, toinen aloittaa urakkansa. Kun nurmikot leikataan näin kätevästi eri aikaan päivästä, saa naapurustossa kuunnella ruohonleikkuun tehokkaita ääniä koko päivän!

Eilen alkoi "Canada's worst handyman"-sarjan neljäs kausi. Kokelaat vietiin rautakauppaan ostamaan työkaluja ja tarvikkeita remontteja varten. Heille oli annettu ostoslista, rahaa, ja tunti aikaa löytää tarvittavat vempeleet rautakaupasta. En toki itsekään tunnista kovin montaa työkalua, saati osaa nimetä niitä, mutta nämä turvenuijat eivät erottaneet sahaa kirveestä. Itse uskoisin sahan ja kirveen lisäksi pystyväni tunnistamaan ruuvimeisselin, poran (yksi kokelaista osti liimapyssyn luullen sitä poraksi, yhdennäköisyys on tosin suuri), vasaran ja ehkä jopa mittanauhan.

lauantai 25. huhtikuuta 2009

Reservaattiretki ja maukkaat madot

Äiti on valitellut jo pitkään sitä, etten ole lähettänyt hänelle intiaanikäsitöitä. Lähestyvän äitienpäivän kunniaksi terotin viidakkoveitseni, ja lähdin anopin kanssa metsästämään reservaatilta korviksia. Riihimäkeläisille tiedoksi, että reservaatti on hurjempi paikka kuin Peltosaari, turkulaiset voivat verrata reservaattia Varissuohon jne. Näin tosin vain osan reservaatista, irokeesien kylän (tällä reservaatilla asuu kuuden intiaaniheimon jäseniä), mutta rakennukset olivat kovin ränsistyneitä, ja maisemaa hallitsi tupakkatehdas. Valitettavasti hienoja käsitöitä ei juuri löytynyt, taitaa olla se taito unohtunut intiaaneiltakin. En myöskään nähnyt kuuluisaa villikoiralaumaa, joka kuulemma vaeltaa reservaatin alueella.

Tänään on kesäkeli, hieman jo sitä inhottavaa kuumankosteaa kesää lupaileva päivä. Kävimme ostamassa Nilesille tarvikkeita. Nyt sillä on oma kupla, jonka sisässä uskallan päästää sen ehkä uloskin. Ja keittiöön. Reilu viikko sitten Niles pääsi livahtamaan jääkaapin alle, ja eilen se juuttui/jumittautui keittiökaapiston reunuksen alle. Pallon sisässä se ei mahdu näihin piilopaikkoihin, hah! Eilinen keittiöretki oli sen verran traumaattinen, että päätin hemmotella Nilesia herkuilla. Ostimme 5 lihavaa (ja varsin elävää ja kiemurtelevaa, yök!!) matoa, ja yksi niistä päätyy Nilesin päivällisen kohokohdaksi tänä iltana. Loput jatkavat elämäänsä kaurahiutaleiden keskellä, kunnes Nilesilla on taas nälkä. Kysyin eläinkaupassa miten kauan madot pysyvät hengissä, ja ylikypsän madon kuulemma tunnistaa siitä, että se on muuttunut koppakuoriaiseksi. Sitä odotellessa..

Kuuman päivän päätteeksi odottelemme ukkosmyrskyä. Minun mielestäni kylmä olut riittäisi kruunaamaan kuuman kesäpäivän, mutta Ukko Ylijumala/Thor/Taranis/Zeus/Thunderbird/Pekka Pouta on eri mieltä. (En kai mä nyt noita itse olis osannu nimetä, sitä varten on Google ja Wikipedia.)(P.Pouta tosin oli ihan oma, ja erinomainen vaikka itse sanonkin, lisäys sääjumalten joukkoon.)

tiistai 21. huhtikuuta 2009

Hyönteissyöjä vs. Jyrsijä

Järjestin eilen illalla ensimmäisen pieneläingladiaattoriottelun. Vein siis Nilesin tutustumaan Beniin, laitoin ne samaan häkkiin. Ben säikkyi kovasti ja piiloutui mökkiinsä, kun taas Niles koulukiusaajan tavoin söi Benin ruokaa, joi sen vettä, ja kakkasi Benin mökin ulko-ovelle. Lopulta Niles valtasi Benin piilopaikan ja ajoi marsun ulos kylmään ja pimeään maailmaan. Kävi siis kuten arvelinkin, siilini voitti ainakin ensimmäisen taistelun. On niistä piikeistä ja tylystä asenteesta jotain hyötyä.

Tahtoisin luoda oman supersankarihahmon seuraavaa Halloweenia varten. Tahdon, että asuun kuuluu viitta, mutta muita ideoita minulla ei vielä ole. Asun pitää tietysti olla taas tiukka trikoohaalari, mutta asun väri ja supersankaritarina ja -nimi ovat vielä työn alla. Hylättyjä nimi-ideoita ovat "Kojootti" (Coyote) ja H2O (asu olisi ollut sininen, mutta rintojen kohdalla olisi ollut kaksi valkoista läikkää, ne vetyatomit).

Ensimmäinen spinningohjelma on työn alla. On yllättävän vaikeaa (ainakin minulle) valita musiikkia ja suunnitella millaisia työosuuksia tunnilla pitäisi olla. Nyt ymmärrän, miksi ohjaajilla on sama ohjelma viikosta (ja joskus kuukaudesta) toiseen. Ohjaus on kuitenkin alkanut kiinnostaa, varsinkin pesulatilanteen käydessä yhä sietämättömämmäksi. Mun ekalla spinningtunnilla soi ainakin Metallica!

perjantai 17. huhtikuuta 2009

Marsu ja mursu

Nilesin innoittamana (ja tyttöystävän vauvakuumeen hillitsemiskeinona?) taloon muutti tänään marsu. Johnin mielestä Niles ja Marsu voivat olla kavereita keskenään, mutta minä ajattelin järjestää siili-marsu-tappeluja lauantai-iltaisin ja myydä lippuja tapahtumaan kovaan hintaan. Ei ole epäilystäkään siitä, etteikö Niles yhtä Marsua voittaisi. Niles sentään syö proteiinipitoista kissan- ja siilinruokaa, kun taas Marsu syö Johnin lautaselle jääneet kasvikset. Eilen Niles tosin maisteli vähän sandaalejakin, mutta pääasiassa sen ruokavalio koostuu kunnon gladiaattoreiden tapaan proteiinista.

Keksin alkuviikosta, mikä asia Kanadassa on paremmin kuin Suomessa. Täällä saa ravintolassa santsata limua niin monta kertaa kuin tahtoo, ilmaiseksi. Kanada on siis limuilijan paratiisi! Onhan täällä muitakin kivoja juttuja, esimerkiksi käpyjä narskuttaen syöviä oravia. Eilen pääsin kuuntelemaan oravan lounashetkeä, rouskutus kuulosti tosi hassulta. Karatesta innostuneiden kannattaisi tulla täältä hankkimaan musta vyö, se on ilmeisesti kovin helppoa. Olin eilen katsomassa vyökokeita, ja valtavista tasoeroista huolimatta kaikki kokelaat saivat ruskean vyön. Parin viikon treenauksella varmaan irtoaisi mustakin.

Vampyyri-Bettyn intiaanisukujuurista ei ole vieläkään todisteita, ja mielenkiinnolla odotan uutisia hänen väitteensä paikkansapitävyydestä. Ainoa mahdollisuus minun mielestäni Bettyn intiaaniperimälle on se, että Betty on albiinovampyyri-intiaani. Kenties ainoa lajiaan.

maanantai 13. huhtikuuta 2009

Rotusyrjitty spinningohjaaja

Olen joutunut jonkinasteisen rotusyrjinnän kohteeksi, ja koska en ole aiemmin kokenut moista, ajattelin jakaa kokemukseni. Opitte ehkä jotain, tai pääsytte toteamaan, että eihän tuo mitään rasismia ole. Kahden intiaanin irtisanouduttua pesulaan palkattiin viime viikolla uusi intiaanityttö. Samaan aikaan tuli tieto toisen pesulan sulkemisesta, eli työvuoroja on tarjolla entisen 28 sijaan vain 14 viikossa. Intiaanityttö saa tasaiseen tahtiin työvuoroja meidän valkoihoisten taistellessa jäljelle jäävistä kahdesta vuorosta. Tiedustellessani syytä moiseen pelleilyyn minulle kerrottiin, että omistaja on vaatinut kyseistä järjestelyä. Hän tahtoo intiaanityöntekijän olevan töissä mahdollisimman usein. Tästä intiaaneja suosivasta trendistä innostuneena eräs työtoverini muisti yhtäkkiä olevansa itsekin intiaani. Ulkonäöllisesti Betty on yhtä lähellä intiaania kuin minä olen kiinalaista tai tummaihoista afrikkalaista, mutta ehkä hänen sielunsa sitten on intiaanisielu. Sinäkin voit siis olla intiaani tai vaikka brasilialainen, jos niin päätät.

Työvuorojen vähentyessä entisestään tarjous ryhtyä spinningohjaajaksi tuli sopivaan aikaan. Olen vielä vähän kahden vaiheilla, mutta vastineeksi tuntien ohjaamisesta saisin ilmaiseksi käydä kuntosalilla. Saattaisin jopa saada oman kaapin pukuhuoneesta! Ei kuulosta kummoiselta, mutta kokeilkaapa itse muistaa joka aamu ottaa mukaan suihkukamat, kengät, vaihtovaatteet, hiustenkuivaaja, pyyhe, naamarasvat, vesipullo yms. Joka päivä unohdan jotain, ja päädyn joko pyöräilemään kotiin vaaleissa shortseissa vesisateessa ilman alushousuja, jotka unohtuivat kotiin, tai kasvattamaan kivan jääpuikkokokoelman hiuksiini hiustenkuivaajan jäätyä kotiin. En oikein osaa kuvitella itseäni opettamassa spinningiä, mutta ehkä uskaltaudun kuitenkin kokeilemaan. Mikä mahtaa olla seuraava etappi urataipaleellani? Pappi? Kylähullu? Kalastaja? Kotiäiti? Ehkä jopa biokemisti?

keskiviikko 8. huhtikuuta 2009

Siili, linnut ja muita kevään merkkejä

Niles on edelleen aikamoinen arkajalka. Touhutessaan se unohtaa olevansa arka, mutta mökissään piileskellessään se sihisee kuin kärmes konsanaan. Mut on se vaan niin söpö! Tahtoisin päästää sen kesällä tohon pihalle tonkimaan matoja ja toukkia, mutta mitäs jos joku ilkeä lintu nappaakin sen nenäni edestä? Eilen Niles pääsi jaloittelemaan keittiöön häkinsiivouksen ajaksi. Anopin piti pitää sitä silmällä, mutta Niles pääsi pujahtamaan jääkaapin alle. Ilmeisesti siellä oli kiva asustaa, sillä Niles ei lähtenyt vapaaehtoisesti piilopaikastaan. Niles löysi ihania kuivuneita ruoantähteitä ja kivan määrän pölyä jääkaapin alta - tulihan mun osuus kevätsiivouksesta tehtyä!

Pääsiäisenä ei ollut perhejuhlaa, jee!!!! Seuraava perhekokoontuminen onkin sitten vasta kiitospäivänä, ellei sitten joku keksi juhlia äitejä toukokuun alkupuolella. Minulla on siis kosolti aikaa keräillä päteviä tekosyitä seuraavasta kokoontumisesta luistamiselle. Pääsiäinen ei ole koskaan kuulunut mun suosikkijuhliin, enkä oikein näe sen viettämiselle mitään syytä. Tarjoaahan se tosin oivan tekosyyn syödä suklaata ja muuta roskaruokaa, ja pitkä yhteinen viikonloppu Keithin kanssa tulee aina tarpeeseen. Näin pakanana voisin juhlia pääsiäisenä ihan yleisesti vaan kevään tuloa ja lämpimien kesäiltojen lähestymistä.

Kevät tuli maaliskuussa, mutta viime viikon maanantaina satoi taas lunta. Linnut ovat kuitenkin valitettavasti heräilleet talviuniltaan, ja tuntevat tarvetta herättää minut joka aamu viserryksellään. Olisko kellään myynnissä lemmikkikotkaa, joka pitäisi pienemmät visertäjät kurissa ja nuhteessa? Kissakin kelpaa, jos se on todistetusti omatoiminen ruoanhankinnan suhteen.

tiistai 31. maaliskuuta 2009

Babyshower - osa 2

Elämäni ensimmäinen, ja toivottavasti ainakin tämän vuoden viimeinen, babyshower on nyt koettu. Siellä oli niin tylsää, että jos tarjolla ei olisi ollut maukkaita hedelmiä ja kasviksia, olisin luultavasti juossut kirkuen ulos. Bileet sinänsä ovat varmasti tuoreelle äidille hyvinkin hyödylliset, hän sai lahjaksi paljon vauvanvaatteita ja muuta vauvasälää. Vieraan kannalta juhlat olivat supertylsät, ellei sitten satu pitämään vauvalle lepertelystä ja seuraleikeistä (etsi englanninkielisiä vauvoihin liittyviä sanoja.. en tiedä ko. sanoja edes suomeksi, prkl!). Puolet ajasta katselimme, kun äiti avasi lahjojaan. Mikä voisikaan olla mielenkiintoisempaa!

Istuin juhlissa tytön vieressä, joka ei vielä ole raskaana, mutta joka on päättänyt saada 2 poikaa. Neiti J on kuulemma jo ostanut söpöjä (poika)vauvanvaatteita aikamoisen kasan tulevaisuutta ajatellen. Olenkohan nyt kokonaan jäänyt kehittymättä tällä alueella, sillä mieleeni ei ole vielä koskaan tullut lähteä shoppailemaan vauvanvaatteita. Minä itsekäs typerys olen ostellut vaatteita vain itselleni.

Tein eilen Facebookissa testin, joka oli viallinen. Se väitti, että minusta tulee neljän lapsen äiti. Pitäisi ehkä haastaa testin tekijä oikeuteen valheellisen tiedon levittämisestä ja pelottelusta. Testin mukaan "rakastan lasten kanssa touhuamista". Jep jep. Jos touhuamiseen sisältyy elmukelmua, niin toki.. Jotkut lapset ovat toki mielenkiintoisia ja hauskoja, mutta eivät kaikki. Eiväthän kaikki aikuisetkaan ole ihania ja kivoja, miksi siis kaikki lapset olisivat.

Ostin ihanaa vaaleanpunaista kynsilakkaa. Viimeiset 4 päivää olen ihaillen tuijotellut kynsieni kaunista väriä. Tästä voitte päätellä, että tylsää on.. Aurinko sentään paistaa, se piristää (ja kynsilakkakin näyttää ihanan kimaltelevalta auringonvalossa).

keskiviikko 25. maaliskuuta 2009

Babyshower - osa 1

Keithin kaveripiirissä alkoi vauvabuumi. Ensimmäinen vauva on saapunut, ja luultavasti lisää tulee pian. Vauva numero 1 syntyi harvinaisen harvalatvaiselle pariskunnalle, vauva ei siis luultavasti tule keksimään ratkaisua maailman energiakriisiin tai saastumisongelmaan. Harmin paikka, ihan turhaan ne sen lapsen sitten tekivät. Nyt kun se joka tapauksessa on saatu ulos äitinsä mahasta, tiedossa on iki-ihana babyshower. Minutkin on kutsuttu, mutta en tiedä uskallanko mennä juhliin. Ennakkotietojen mukaan tiedossa olisi lahjojen availua ja teen juontia. Ei näin vanhana oikein enää jaksaisi hirveästi bilettää, joten voi olla että joudun lähtemään kesken teenjuonnin väsyneenä kotiin nukkumaan. Bileet ovat sunnuntaina, joten ehkä tiistaihin mennessä olen palautunut tarpeeksi raportoidakseni tapahtumien kulusta.

Voi olla, ettei minun tarvitsekaan keksiä tekosyytä pääsiäispäivällisen välttämiseksi. Keithin täti on sairaalassa polvileikkauksesta toipumassa, joten hän ei varmaan ainakaan perhepäivällistä pysty järjestämään. Taisin päästä kuin koira veräjästä, ellei nyt joku liian innokas sukulainen sitten päätä järjestää sukukokousta jossain muualla. Siltä varalta, että joudun vielä keksimään tekosyyn sille, etten millään pääse pääsiäisenä tapaamaan sukua, kaipaan teiltä vinkkejä. Kertokaa minulle parhaimmat tekosyyt, joilla varmasti pääsee luistamaan tilanteesta kuin tilanteesta. Pliis änd thänks.

maanantai 23. maaliskuuta 2009

Hik!

Hikka on maailman raivostuttavimpia asioita vastatuulen ja niiskutuksen ohella. Siis kun se osuu omalle kohdalle. Yhdessä vaiheessa minulle tuli aina alkoholia nautiskellessa hikka, se vasta olikin ärsyttävää. Yksi maailman hassuimmista asioista on hikka jollakulla toisella, ja tänään onkin ollut hassunhauska päivä juurikin tästä syystä. Johnilla on ollut hikka koko päivän. Haha. Vahingonilo rules.

Miksi varattu Maiju kiinnostaa miehiä? Muistan joskus 18-vuotiaana bailanneeni Hämiksessä Prinsessan kanssa. Olin sinkku ja hain seuraa, Prinsessa seukkasi eikä edes yrittänyt luoda kontakteja. Miehet karttoivat minua kuin ruttoa, Prinsessa taas oli kiireinen koko illan hätistellään ihailijoita kauemmas. Nyt rouvashenkilönä miehet tulevat juttelemaan, joskus vähän liiankin sitkeästi. Juhannuksena minun, ei sinkkukaverini, kylkeen hymyttömyydestäni huolimatta (tai juuri sen takia?) eksyi komea suomenruåtsalainen. Pesulassa miesasiakkaat ovat toisinaan vähän liiankin kiinnostuneita juttelemaan säästä ja aksentistani, eivätkä tajua lähteä kotiin, vaikka pyykit on jo pesty. Voisiko joku selittää minulle tämän ilmiön? Onko varattu Maiju kiinnostava siksi, että miesten mielestä olisi jännää päästä kokeilemaan jonkun toisen miehen vaimoa? Oliko sinkku-Maijusta kenties huokuva epätoivo niin vastenmielistä, että se ajoi miehet pois? Onko varattu nainen kiinnostava siksi, ettei ole saatavilla? Taitaa metsästysvietti vieläkin ohjata miehiä.

Niles mussutti eilen kengännauhaa silmät ummessa ainakin 5 minuuttia. Se myös yritti kaivautua Johnin tyttöystävän kenkään. Taitaa meikäläisen siilillä olla jonkin sortin jalkafetissi.

keskiviikko 18. maaliskuuta 2009

Elämäni Reinot

En käytä kotona kenkiä, vaikka täällä se tuntuu olevan tapana. Kuljen paljain jaloin tai sukat jalassa, mutta anopin kopistelu sai minut muistelemaan Reino-tossuja. Ehkä seuraavalla kerralla Suomessa käydessäni ostan Reinot ja liityn kopinajengiin. Pinkit kotitöppöset eivät kiinnosta, mutta Reinoissa olisi asenne kohdallaan. Toisaalta kopina paljastaa, missä kotikenkiä käyttävä henkilö liikkuu. Anopin ravatessa alakerrassa pölyhuiska kädessä, voin yläkerrasta käsin seurata hänen liikkeitään. Sukat jalassa voin hiiviskellä ympäri taloa, ja vain narisevat lattiat paljastavat kulkureittini.

Reino numero 2 on tietenkin Rento-Reino. Rentoutuskasetti ei koskaan päässyt varsinaiseen rentoutuskäyttöön, mutta Reinon miellyttävä ääni viihdytti muilla tavoin. Pahoittelen Reinon muille aiheuttamaa ahdistusta.

Kolmosreino onkin Reijo, eli iskä. Iskä auttoi matikassa paljonkin, varsinkin siinä vaiheessa kun tuntematon muuttuja x tuli kuvioihin. X oli vielä ymmärrettävissä, mutta kun se yllättäin muuttuikin joksikin toiseksi kirjaimeksi, en pystynytkään enää käsittämään laskuja. Ja minä kun olen koittanut olla kangistumatta kaavoihin.. Nykyään iskän kanssa on kiva käydä vaikka parilla oluella tai kuunnella iskän musisointia. Harmi vaan, ettei musikaalisuus, hiusten väri tai tuuheus, eikä pohjanmaan murre siirtyneet isältä tyttärelle!

Nelonenkaan ei oikeasti ole Reino, vaan Raine. Tutustuin Raineen kynttilätehtaalla, ja entisistä kynttiläkavereista olen eniten miettinyt Rainen kohtaloa. Jumittaako tuikunpakkauskone edelleen? Onko Raine edelleen kukkona tunkiolla, vai ovatko ilkeät naiset tuhonneet Rainen elämän lopullisesti? Raine ei ole naamakirjassa, joten en tiedä mitä hänelle kuuluu. Kertokaa terkkuja, jos häneen törmäätte. Muitakin entisiä työkavereita matkan varrelta muistelen silloin tällöin. Muistan ekan pomoni Hesellä, Lembitin, jonka mielestä Aki Sirkesalon laulujen sanat olivat kuvottavia (laulussa laulettiin jostain kuumasta kissasta sanalla "sisko", ja tämä oli kuulemma etovaa). Turussa olin Hesellä niin kauan, että sieltä muistan montakin tyyppiä. Ikävin muisto sieltä lienee Johannasta, joka oli ihan käsittämättömän ärsyttävä ihminen. Toivottavasti ei enää ikinä tavata! Virusopin jengi oli ainaisessa sodassa maksupalveluporukan kanssa, ja meitä epäiltiin vähintään etanolin varastamisesta (hui kauhistus!). Luokkakokouksen lisäksi voitaisiin järjestää "Maijun entiset työtoverit"-kokous.

tiistai 17. maaliskuuta 2009

Melkein synttärisankari

Suomessa voisin jo juhlia synttäreitä. Mun siis selvästi kuuluis saada lahjoja sekä maaliskuun 17. päivän iltana, että 18. päivän aamuna. Tänä vuonna joudun tyytymään yhteen lahjansaantiajankohtaan.

Osan lahjasta sain tosin jo viikonloppuna, kun päästiin pakoon anoppilajengiä pariksi päiväksi. Tavanomaisen halpismotellin sijaan yövyimme kalliissa hotellissa, missä mikään ei kuulunut huoneen hintaan. Motelleissa on yleensä ollut ilmainen langaton nettiyhteys, jääkaappi, telkka normaalilla kaapelikanavavalikoimalla varustettuna, ja joskus jopa aamiainen. Tässä hienossa hotellissa nettiyhteys olisi maksanut 15 dollaria ylimääräistä per päivä. Jääkaapin olisi saanut huoneeseen 25 ylimääräisellä dollarilla. Aamiainen ei kuulunut hintaan, mutta huonepalvelusta olisi toki voinut tilata aamiaisen noin 20 dollarilla (plus 3 dollarin palvelumaksu/hlö). Telkkakanavia oli tarjolla noin 20, joista puolet oli hotellin omia ravintoloita ja palveluja mainostavia kanavia. Kuntosalin käyttö olisi maksanut 5 dollaria/kerta. Kostoksi kävin suihkussa kaksi kertaa päivässä, ja Keithin kanssa aina siivouskärryt ohittaessamme kahmimme taskut täyteen shampoo- ja kosteusvoidepulloja. Mikä hotellihuoneessamme sitten maksoi niin paljon? Luultavasti mahtava näköala Niagaran putouksille vaikutti hintaan hieman. Parasta viikonlopussa oli kaksinolo Keithin kanssa ja ihana kevätsää. Ikävintä oli häviäminen kasinolla. Menetin melkein 5 dollaria. Ensi kerralla menemme halvempaan motelliin nauttimaan hintaan sisältyvistä palveluista.

Seuraan ihan liian paljon telkkaohjelmia, ja viime aikoina olen alkanut kiinnittää huomiota telkkaohjelmiin, joissa seurataan tiettyjä ammatteja harjoittavien ihmisten elämää. Suuren yleisön mielestä siis lienee mielenkiintoista katsella muiden ihmisten työntekoa. Mitä muutakaan voisi tehdä työpäivän jälkeen kuin katsella muiden uurastamista.. Ammattitelkkaohjelmia on tehty ainakin seuraavista ammateista: puunhakkaaja, kuntosaliohjaaja, kokki, tuholaistorjuja, palkkionmetsästäjä, autojenhinausyrityksen työntekijä, poliisi, palomies, ammattikilparatsastaja, kotiäiti, kampaaja, kalastaja, eläinlääkäri, lääkäri, eri ammatit lentokentällä. Miksei biokemisteistä ole tv-ohjelmaa? Mielestäni esimerkiksi katolisista papeista voisi tehdä ohjelman; olisi mielenkiintoista seurata heidän reaktioitaan ihmisten tehdessä tunnustuksia synneistään. Myös ruotsinlaivoja siivoavien ihmisten työstä voisi saada aikaan ohjelman, sillä hyteistä varmaan löytyy matkan jäljiltä mielenkiintoisia asioita. Lisäehdotuksia otetaan vastaan!

torstai 12. maaliskuuta 2009

Gladiaattorit

Ilokseni täällä näytetään telkassa joka arki-ilta vanhoja American Gladiators-jaksoja kiharaiselta 90-luvulta. Joka jätkällä on kunnon takatukka, joka misulla kiva permis. Ja kaikki gladiaattorinaiset näyttävät yllättäin miehiltä! Ei me mitään anabolisia steroideja olla käytetty, ääni madaltui ihan itsestään ja unohdin aamulla sheivata nää viikset.. Ihan luonnollisia eivät ne miehetkään kyllä ole, järkyttäviä lihajärkäleitä, eikä alle 150-kilosia taida joukossa olla yhtään. Ja vaikka amerikkalaisesta ohjelmasta onkin kyse, kilot tällä kertaa eivät ole kertyneet hamppareita syödessä.

Kiitos kirjeestä, Soile. Se antoi paljon ajateltavaa. Vastaan varmaan pian, sillä ei täällä paljon muutakaan tekemistä toistaiseksi ole. Mitä nyt vähän jumppailen ja paheksun laiskoja kanadalaisia. Paheksunta tosin pitää minut kohtalaisen kiireisenä, sillä täkäläiset ovat uskomattoman laiskoja. Kuin tieteisnovellista!

keskiviikko 11. maaliskuuta 2009

Olisko nää tän talven taudit nyt sitten tässä?

Mahataudin vietyä kaikki energiani olin iloinen viime viikolla saatuani voimani takaisin. Ja kuinkas sitten kävikään.. Nyt kehoni kimpussa ovat korkea kuume ja yskä, joka vetää koko kropan kippuralle. Että se siitä maahanmuuttajien työnhakukurssista ja boot campistä ja ties vaikka mistä. Koitan huomenna mennä töihin, mutta jätän siivoamisen muille. Ei siellä kukaan muukaan siivoa, joten en pelkää seurauksia.

En ole täällä nähnyt televisionkatselutilastoja, joten en tiedä, mitä ohjelmia kanadalaiset rakastavat. Seuraava väitteeni perustuukin siihen, mitä työtoverini katselevat töissä ollessaan, ja mitä ohjelmia asiakkaat tahtovat pesulassa katsella. Kanadalainen kotiäiti selvästi rakastaa saippuasarjoja ja lavastettuja oikeudenkäyntejä. Tiedättehän ne älyttömät ohjelmat, joissa ihmisiä syytetään mitä ihmeellisimmistä asioista, ja oikeudenkäynti päättyy aina joko naisten väliseen nyrkkitappeluun tai rintojen paljasteluun. Laatuviihdettä, eikö vain? Huolestuttavinta on kuitenkin se, että havaintojeni perusteella monet asiakkaat ja kaikki työtoverini kuvittelevat leikkioikeudenkäyntien olevan todellisia tilanteita. Jep, jep.

Osallistuin eilen maahanmuuttajien työnhakukurssille, sain siis yhden neljästä päivästä suoritettua. Kurssilla olleista muista ihmisistä ymmärsin sujuvasti yhden puhetta. Olin ainoa paikalla ollut valkoihoinen. Kolumbialaisten englanti oli kovin työlästä ja käsittämätöntä, haitilaiset sanoivat vain "I really like Canada" noin sata kertaa, ja kiinalaisen miehen englanti oli kuudesta täällä vietetystä vuodesta huolimatta melkoisen heikkoa. Pakistanilainen mies koitti matkia brittiaksenttia, välillä melko onnistuneesti. Kanada on niin monen kulttuurin kohtaamispaikka, että aksentteja on tuhansia. Kurssilla sanottiinkin, ettei aksentti haittaa, jos pystyy kommunikoimaan selvästi ja ymmärrettävästi. Tajusin, että omat kommunikaatiotaitoni ovat huomattavan hyvät verrattuna moneen muuhun maahanmuuttajaan. Ja aksenttini on muuten huomaamattomampi kuin suomalaisten NHL-pelaajien. Hah! (korjaus 31.3.2009: kuulin Saku Koivun haastattelun telkasta eilen. Sakun englanti on tosi hyvää ja akstentitonta. Väitteeni on siis osin ainakin väärä)

perjantai 27. helmikuuta 2009

Penaalin terävin lyijäri

Jos penaali on pesula, jossa työskentelen, terävin lyijäri olen minä. Ehkä en ihan superterävä minäkään, mutta työkaverini ovat niin dorkia, että Liikuupperikin yltäisi terävämmälle tasolle. Voitteko kuvitella, työtoverini epäonnistui sananetsintätehtävässä. Kyseessä on siis laatikko täynnä kirjaimia, ja sieltä seasta pitää etsiä tietyt sanat. Jäljelle jäävät, käyttämättömät kirjaimet muodostavat sanan, tai joskus jopa lauseen. Työtoverini epäonnistui tässä epäilemättä hyvin helpossa tehtävässä. Millaisia turvenuijia täällä päästetään peruskoulusta läpi?

Helmikuun lähestyessä loppuaan olemme edelleen jumissa anoppilassa, joka on pikkuhiljaa muuttumassa bordelliksi. Johnilla oli viime yönä täällä seuranaan kaksi naista. Mikä mahtaa naisia kiinnostaa työttömässä, kunnianhimottomassa luuserissa?

Keithin työpaikalla on jääkarhu. Siis oikeasti, tämä ei ole niitä tarinoita, missä väitetään jokaisella suomalaisella olevan lemmikkiporo tms. Me menemme salaa vilkaisemaan sitä. Toivottavasti sitä saa halata!

torstai 26. helmikuuta 2009

Buliimikkojen selkälihakset

Maanantaina vieraakseni saapui ihku oksutauti, jonka seurauksena venäytin selästä jonkun lihasraukan. En ole aiemmin edes ajatellut, että oksentaminen voisi aiheuttaa lihasvenähdyksen, mutta aina sitä näemmä oppii lisää kun elää näinkin tosi vanhaksi kuin minä. Buliimikkojen selkälihasten täytyykin olla ihan sikahyvässä kunnossa, omani eivät selvästikään olleet. En aio jatkaa ko. selkälihasten treenaamista oksentamalla, vaan koitan parantua. Viimeisen kolmen vuorokauden aikana olen syönyt 5 kirsikkatomaattia, voileivän, vähän jäätelöä ja kulhollisen riisimuroja. Eipä kyllä energiaakaan sitten ole nimeksikään, sillä kaksi tuntia eilen sohvalla istuttuani olin jo niin väsynyt, että piti mennä takaisin nukkumaan. Melko säälittävää, mutta totta.

Eilen aamulla huomasin, etten olekaan Supermajken, vaan ihan tavis-Majken. Kuvittelin meneväni illalla boot campille, mutta ehkä arvaattekin, että sen sijaan nukuin tunnin televisionkatselun uuvuttamana.

Väsyneenäkin jaksan valittaa, tottakai! Tietooni tuli vasta vähän aika sitten pähkinöihin liittyvä fakta, jota en pysty käsittämään, hassu eurooppalainen kun olen. Jos koulussa on yksikin lapsi, jolla on pähkinäallergia, ei kukaan koulun oppilaista saa viedä pähkinöitä sisältäviä eväitä kouluun. Ja tämä siis maassa, jossa lapset elävät suurimman osan lapsuudestaan maapähkinävoileipien voimalla. Eikö olisi helpompaa kerätä yliherkät lapset ruokailemaan keskenään johonkin kivasti sisustettuun komeroon, kuin kieltää kaikilta kaikki mahdollisestikin pähkinää sisältävät ruoat? Varmasti joka koulusta löytyy vapaa siivouskomero tai muu vastaava allergikkojen käyttöön. Pitääkin ehkä naamioitua vanhemmaksi ja käydä vanhempainillassa esittämässä hyviä ideoita kanukkien käyttöön.

Velipojallani hieman tökkii pakkoruotsi koulussa. Yläasteella minua opetti Videnoja, jonka mielenkiintoiset leikit yleensä veivät suurimman osan tunnista ihan sujuvasti. Taisimme myös kuunnella klassista musiikkia silmät kiinni opettajan lukiessa ruotsinkielistä tekstiä meille ääneen. Vaihtoehtoisen opetuksen tulokset eivät tainneet olla mitenkään merkittäviä, mutta jostain syystä vältyin ruotsi-vihalta. Miten saisin veljeni vihan yli tai ympäri? Ruotsikin on sentään vaan yksi kieli, jota näppärästi peruskoulun jälkeen pystyy välttelemään, kunhan ei muuta länsirannikolle, ja menee risteilyillä vain Tallinnan suuntaan. Viha on siis aivan turhaa!

sunnuntai 8. helmikuuta 2009

Every breath you take, every move you make..

Muistattehan sen ihanan inkkarin, joka pari viikkoa sitten pyysi minua kanssaan elokuviin/kasinolle? Viikko sitten hän sitten ilmaantui spinningtunnille samaan aikaan kanssani, ja "sattumalta" myös lähti kuntosalilta kanssani samaan aikaan. Säikähdin kovasti hänet kuntiksella nähtyäni, ajattelin löytäneeni ensimmäisen vaanijan elämääni. Myöhemmin kuitenkin kävi ilmi, että hän on ahdistellut myös muita naisia samaisella kuntosalille, joten en olekaan erityisasemassa (onneksi!). Inkkariahdistelijasta tuli ihan mieleen aikoinaan Riihimäen kirjastossa hyllyjen välissä lapsia luokseen huuliaan lipoen houkutellut Tuuuuu!-mies. Mistä mahtoikaan johtua, että me Annin kanssa aikoinaan törmättiin luultavasti Riihimäen jokaiseen itsensäpaljastelijaan ja pervoon?

Tohtori R. palkkasi sitten juurikin sen toisen ihmisen virkaan, jota minäkin tavoittelin. Pessimisti ei olisi pettynyt, mutta minä erehdyin hetkellisesti olemaan optimisti. Mitä tästä opimme? Ei oikeasti kannata olla optimisti, joiden elämä on täynnä pettymyksiä. Jatkossa pysyn visusti realistina.

Keith osti autoonsa uudet stereot, joilla pystyy soittamaan muistitikulle tallennettua musiikkia. Melkein kaikki musiikkini mahtui 8 gigan tikulle, ja tyhjää tilaakin jäi. Tuntuu välillä uskomattomalta, miten paljon informaatiota saadaan pakattua mitättömän pieneen tilaan. Saisikohan anopin posliinikoriste-esineetkin pakattua muistitikulle? Se vasta olisikin kätevää.

perjantai 23. tammikuuta 2009

Lintsaajat ja laiskurit

Kouluaikoina lintsasin jokaisen mahdollisen liikuntatunnin, ja jos satuinkin osallistumaan, tein kaikkeni välttääkseni hikoilemista. Näin kypsemmällä iällä olen alkanut arvostaa hikoilemista, ja olen jopa valmis maksamaan tehokkaasta hikoilusta. Käyn kerran viikossa testailemassa rajojani boot campillä, jolle kanssani osallistuu parikymmentä naista. Jokainen osallistuja on maksanut Jillin treenistä ja siitä, että hän "pakottaa" meidät urheilemaan. Silti joukosta löytyy lintsareita, jotka aina Jillin katsoessa toiseen suuntaan lopettavat mitä olivatkaan tekemässä. Ärs ärs.. Ex-lintsaajana häpeän menneisyyttäni nyt, olisinpa ymmärtänyt hikoilun tärkeyden jo nuorempana!

Ja sitten laiskureihin.. Niitä ei tarvitse kovin kaukaa lähteä etsimään, tässä talossa niitä asuu lisäkseni kaksi. Johnia ei enää edes patistella työnhakuun, ettei raukkaa vaan ala jännittää. Janet nukkuu ja tiskaa ja pelaa pasianssia tietokoneella ja nukkuu ja katsoo telkkaa.. Leppoiselta vaikuttaa kotiäidin elämä, kun nuorin lapsi on 22. Kovin merkitykselliseltä hänen elämänsä ei sitten tunnukaan, mutta mikäs on ollessa ja eläessä miehen ansaitsemilla rahoilla.

Mitä allekirjoittaneeseen laiskuriin tulee, olen jo hyvin kypsä lopettamaan osa-aikatyön ja siirtymään tositoimiin. Kun nyt vaan Tohtori R. ilmottaisi palkkaavansa meikäläisen.. Olisi niin ihanaa haistattaa pitkät koko pesulalle ja selkäänpuukottajajengille. Tapelkoot pyykinpesuainesta ja lattian moppaamisesta ihan vaan keskenään..

maanantai 19. tammikuuta 2009

Lannistumaton Siili

Niles onnistui ensimmäisen kerran lauantaina pakoyrityksessään kylpyhuoneesta vapauteen. Se on monena iltana tutkinut oviaukkoon asettamiani esteitä ja tehnyt kaikkensa päästäkseen niiden yli. Lauantaina Niles käytti voimakkaita tassujaan ja kiipesi itseään paljon korkeamman laatikon yli suoraan ihanaan vapauteen! Vanginvartija Saarinen kuitenkin katkaisi pakoyrityksen lyhyeen ja toimitti vanki Stalinin takaisin kylpyhuoneeseen suorittamaan jokailtaista urheilutuokiotaan. Suoritettuaan rangaistuksensa loppuun Niles palasi kotimökkiinsä.

Selkäänpuukotus pesulassa jatkuu. Työvuoroistani valehdellaan minulle, tietyt tyypit jättävät muistutuksia muille väärin tehdyistä asioista, ja minulla on huomattavasti vähemmän työvuoroja kuin pesulassa pari kuukautta töissä olleilla on. Etsin ensin vikaa itsestäni, mutta kyllä se nyt taitaa olla niin, että pari pipipäätä on pistänyt koko pesulan ihan sekaisin. Pipipäihin luettaneen myös pomo, joka ei nykyään ota edes työvuorotoiveita vastaan, kun niiden mukaan on kuulemma niin hankala tehdä työvuorolistoja. Nyt viimeistään pitäisi löytää se kunnon työpaikka, tai edes parempi väliaikaisduuni.. Onko kellään tarvetta puolipätevälle biokemistille, joka reilusti kohdeltuna on oikein uskollinen ja tunnollinen työntekijä??!

Lauantaina töissä inkkari pyysi minua elokuviin kanssaan. Kyseessä on reilusti minua vanhempi, aina ihan pilvessä oleva miekkonen, joka on aina ollut pelottavalla tavalla ihan mukava. Kieltäydyin leffakutsusta, minkä jälkeen hän tiedusteli josko lähtisin kasinolle joku ilta hänen kanssaan. Tarvitsen selkeästi suuremman timantin vasempaan nimettömään, jotta pilviveikotkin sieltä savupilvensä keskeltä sen näkevät, ja ymmärtävät olla kysymättä meikäläistä treffeille. Keithin mielestä olisi helpompaa (ja halvempaa?) vaan sanoa, että olen naimisissa. Miehet eivät selvästikään ymmärrä timanttiasioita..

torstai 15. tammikuuta 2009

Pelastautumisohjeet

Lentokoneen valmistautuessa lähtöön lentoemot esittävät tutun näytelmän happinaamarin ja pelastusliivin käytöstä. Olen aina näytelmää seuratessani miettinyt turvavarusteiden hyödyttömyyttä - jos lentokone tosiaan tippuu, ei kellukkeista ja naamareista liene juurikaan apua. Tänään suuri uutinen oli USAn ja Kanadan rajalle Hudson-jokeen pakkolaskun tehnyt lentokone, jonka kaikki matkustajat (ilmeisesti ja toivottavasti) selvisivät hengissä. Heillä oli pelastusliivit päällä, ja heidät noukittiin kylmästä joesta ja vietiin sairaalaan. Elävänä. Uskomatonta! Koneen kapteeni oli vielä varmistanut, että kaikki matkustajat pääsivät liukumaan siipeä pitkin jokeen, ja sitten vasta itse liukunut hyiseen veteen. Ja minä kun kuvittelin, että pakkolasku käytännössä tarkoittaa pakkokuolemaa.

Palasin tällä viikolla kuntoilun pariin, ja olo on mahtava. Siis jos kokovartalosärkyä voi pitää mahtavana olotilana.. Onneni kruunaa täällä vallitseva ihana pakkassää; pakkasta on parikymmentä astetta ja lumi on ihanan puhdasta ja kimaltavaa, ja bonuksena narskuu jalkojen alla. Tietysti olen ainoa, joka tästä säästä nauttii. Lämmitetyissä autoissaan ja taloissaan istuvat ihmiset vaan valittavat kylmyyttä. Kumma juttu, pyöräillessä ja kävellessä ei sitten ehkä kylmyys tunnu samalla tavalla kuin autoillessa.

Kirjoitin muuten tämän blogikirjoituksen samalla tavalla sängyllä läppärin kanssa istuen kuin Carrie Sinkkuelämää-sarjassa. Teksti on siis taatusti laatutavaraa!

sunnuntai 11. tammikuuta 2009

Uusi vuosi, valitettavan vanhat kujeet

Vuosi alkoi ihan kivoilla bileillä, siellä jopa tyttöystävät saivat juopotella hieman. Paluu pesulatyöhön ei olisi juurikaan voinut kiinnostaa vähempää, mutta rahaa tarvitaan aina. Toivottavasti uusi vuosi tuo tullessaan töitä.. Työllisyystilanne vaan on todella huono, ihmisiä irtisanotaan tuhansittain, ja kuka nyt maahanmuuttajaa muutenkaan palkkaisi. Turvallisempaa on palkata kanadalainen, joka ei osaa kirjoittaa omaa äidinkieltään, mutta joka osaa sujuvasti kehua itseään maasta taivaisiin vähintään puolen tunnin ajan (ilman taukoja). Täällä arvostetaan hieman erilaisia ominaisuuksia työntekijässä kuin mihin Suomessa olen tottunut. Ansaittuja lomia ei tule pitää, ylityöstä ei saa pyytää ylimääräistä korvausta, eikä saa sairastua. Ikinä. Työntekijän oikeuksia puolustavaan liittoon kuuluvat luokitellaan laiskoiksi kommareiksi. Toveri Saarinen valmiina palvelukseen!

Niles sihisee edelleen pahaenteisesti yrittäessäni luoda tunnesidettä välillemme. Ehkä hän ei tahdo tutustua tähän itseään noin 500 kertaa suurempaan naaraaseen, tai ehkä hän vain kunnioittaa avioliittoani. Show me some love, Niles.. Kissanruoka maittaa huomattavasti entistä paremmin, ja pelkäänkin, ettei Niles pian mahdu pieneen ruokomökkiinsä. Kodittomana ei ole siilin hyvä olla, joten laihdutuskuuri saattaa olla edessä.

Eilen satoi ihanaa pakkaslunta, ja kaikkialla paitsi teiden läheisyydessä on kaunista. On vaikea käsittää, miten viidentoista asteen pakkasella tie voi olla märkä ja loskainen, eihän sen niin pitäisi mennä.. Joka tapauksessa, talvella täällä on aina loskakeli, vaikkei edes oikeasti olisi. Mälsää, rumaa ja tylsää.