maanantai 31. elokuuta 2009

Rapula

Bilehileviikonlopun jälkeen väsyttää. Kaukana ovat ne päivät, jolloin parin tunnin yöunilla krapulapäivänä pystyin menemään töihin, tai vaikka ottamaan bileet uusiksi. Tätäkö se vanhuus on, vai johtuuko harjoituksen puutteesta? Perjantainen bileilta oli muistaakseni hauska, lauantaina olo oli kuin likaisella lattiarätillä, ja sunnuntainakin vielä heikotti ja krapularuoka maistui. Onneksi sunnuntaina oli tilaisuus aamun jumppatuokion jälkeen latailla pattereita koko päivän ajan. Lauantainakin olisin lepuuttanut, mutta matkalla bilemökiltä kotiin auto päätti hajota, joten krapulapäivä meni mukavasti autokorjaamolla odotellen..

Viime viikolla koti-ikävä, tai siis Suomi-ikävä, heitti meikäläisen tunnelmat kaivon pohjalle. Yhtäkkiä ajatus paluusta Suomeen tuntui loistavalta idealta, tokihan siellä olisi kaikki paremmin. Ehkä olisikin, jos olisin valmis jättämään Keithin tänne. Sama paperisota, minkä olen ainakin jo osittain käynyt täällä, odottaisi nimittäin Keithiä Suomessa. Laman takia työllisyystilanne on huono, ja kielimuuri olisi korkeampi kuin Berliinin muuri koskaan. Minkäänlaisia tukia emme saisi aluksi, joten ainoaksi vaihtoehdoksi jäisi hanttihommien teko, jos niitäkään löytyisi. Luin suruissani muiden ulkosuomalaisten tarinoita kaipuusta Suomeen, ja päätöksistä jättää aviopuoliso ja palata juurille. Sen tiedän, että jos Keith vietäisiin minulta tavalla tai toisella, palaisin Eurooppaan. Mitä minulla täällä sitten enää olisi? Nilesin voisin salakuljettaa Suomeen käsimatkatavaroiden joukossa, väittäisin vaikka vinkuleluksi. Mistäs sen tietää minne tiemme vievät, mutta toivottavasti samoje reittejä mennään loppuun saakka. Päätin ryhdistäytyä ja jättää itsesäälissä rypemisen ainakin hetkeksi, ja yrittää parhaani sopeutua ja löytää positiivisia asioita täällä asumisesta. Huonoja asioita en pysty muuttamaan, joten ei niiden märehtimiseen kai kannata haaskata voimia. Vuoden päästä on sitäpaitsi tiedossa Melissan ja Taylorin häät, joissa olen morsiusneitona, joten eiköhän ylimääräinen vapaa-aika mene häiden suunnitteluun. Ei ole aikaa murheille! (Esittelen teille ensimmäistä kertaa pitkään aikaan positiivisen ajattelun hetkellisesti virkistämän Maijun! Pelottava tyyppi, mutta toivottavasti positiivisuus jatkuu.)

maanantai 24. elokuuta 2009

Väsymys

Viime viikko meni töitä tehdessä ja kävellessä. Lauantaina oli viikon ainoa vapaapäivä, mutta senkin vietin kävellen Torontossa. Eilen ja tänään olen vain ollut niin kovin väsynyt, fyysisesti mutta myös henkisesti. On rankkaa olla löytämättä arvoistaan työtä. On äärimmäisen rankkaa asua aviomiehen vanhempien talossa raivostuttavan anopin kanssa. On erittäin turhauttavaa toivoa joka päivä, että tulevaisuus selkiytyisi, oma koti löytyisi, ja oman elämän rakentaminen saattaisi alkaa, ja päivän päätteeksi sitten saakin vain huomata, että lähtöruudussa sitä ollaan edelleen. Suomessa voisin ehkä mennä kouluun ja oppia uuden ammatin alalta, ja ehkä työllistyä helpommin. Täällä koulutus maksaa niin paljon, että uudesta ammatista on ihan turha haaveilla. Plääh.

Anoppiahdistusta lievitti hieman Annin lähettämä ihana suklaa- ja salmiakkipaketti. Ihme kyllä pari karkkia on vielä syömättä, mutta ei kauaa. Valitettavasti karkit eivät poista sitä tosiasiaa, että anoppini on aivan järkyttävän raivostuttava ja turha. Kanadalaisten lakien mukaan avioerotilanteessa enemmän tienaava puoliso joutuu jatkamaan toisen puolison elätystä, sillä tutun elämäntyylin tulee voida jatkua. (Tätä en pysty ymmärtämään.. Miksi eronneen kotiäidin tulisi voida asua isossa talossa, jonka maksamiseen tarvitaan suurituloinen aviomies? Eikö riittäisi joku pienempi asunto edes?) Jos siis appiukko tulisi järkiinsä ja potkisi anopin pihalle, pitäisi hänen taata anopille tuttu ja turvallinen, liian iso omakotitalo. Uskonkin, että appiukko sietää vaimoaan vain siksi, että ero tulisi järjettömän kalliiksi. Voi parkaa. Jos me nyt Keithin kanssa erottaisiin, hän joutuisi suurempituloisena takaamaan, että minun elämäntyylini voisi jatkua ennallaan. Miten mahtaisi järjestyä muutto jonkun toisen eläkeikää lähestyvän pariskunnan taloon ja ilmaiset ateriat siellä?

maanantai 17. elokuuta 2009

Valivalivali

Viime päivinä täällä on ollut ihan liian kuuma. Pelkästään kävely lähikauppaan näännyttää niin totaalisesti, että on ihan pakko ostaa jäätelö paluumatkalle. Tänään lämpötila kohoaa 32:een, joka tuntuu kosteuden ansiosta 42 asteelta. Kummallisinta on, että ihmiset pitävät tällaisesta säästä, mutta eivät kuitenkaan vietä aikaa ulkona. Kuuma sää katsokaas on kiva juttu, kunhan pysyy sisällä ilmastoidussa talossa ja/tai autossa. Ehkä minäkin opin nauttimaan näistä järjettömistä helteistä kunhan asennan polkupyörääni ilmastointilaitteet.

Eilen pääsin taas rodeoon, kun koko kylä puki ylleen cowboysaappaat ja stetsonit. Arveluni osuivat oikeaan, sillä rodeossa ainakin joka toisella oli päässään stetsoni, vaikka lähin kosketus hevosiin tai nautakarjaan lienee ollut päivällislautasella. Rodeo tarjosi mielenkiintoisia hetkiä, ja varsinkin härkäratsastus oli kivaa katsottavaa. Ai miksi? No tietysti siksi että härät nousivat kapinaan ja aiheuttivat kipua ja kärsimystä muutamalle lehmipojalle. Yksi ratsastaja lensi härän selästä maahan, minkä jälkeen härkä päätti hieman hyppiä miehen päällä (tämä mies joutui ensiapuun). Toinen mies seisoi selin areenaan päin, kun härkä juoksi täysillä karsinaansa kohti ja puski miestä keskelle selkää sarvillaan. Mies lensi ilmaan, ja ihme kyllä nousi saman tien seisomaan. Kolmas onnettomuus sattui härän tökättyä rodeopelleä naaman, tosin mitään suurta vammaa siitä ei tainnut syntyä. Neljäs lehmipoika lensi härän selästä ja jossain siinä matkan varrella sai osuman jalkoväliinsä, ja poistui areenalta kaksinkerroin ensiaputelttaan. Tarinan opetus lienee, että härkien kanssa ei kannata leikkiä. Vain kaksi härkäratsastajaa noin 15-20 joukosta pysyi selässä vaaditut 8 sekuntia, muut lensivät selästä aiemmin ja jäivät ilman pisteitä. Jollain tapaa minusta tuntuu siltä, että harrastamani urheilulajit ovat hieman järkevämpiä kuin härkäjutskat, ainakin ne kestävät kauemmin. 8 sekunnin pyöräilystä kun ei juuri olisi hyötyä.

Täällä koulut ovat taas alkamassa vissiin syyskuun alussa, ja lehdissä on ollut keskustelua siitä, milloin on turvallista antaa lapsen kävellä yksin kouluun. Omien muistikuvieni mukaan kävelin jo ekalla luokalla noin puolen tunnin matkan yksin tai kavereiden kanssa kouluun. Täällä ohjeena on, että 9-vuotiaasta lähtien voi lapsen antaa kävellä yksin kouluun, jos koulumatka on lyhyt (alle 10 minuuttia). Ilmeisesti siis kanadalaiset lapset ovat kehityksessä pari vuotta suomalaisia lapsia jäljessä. Ja huomaahan sen vielä yliopistoiässäkin, eihän täällä herranjestas yliopisto-opiskelijaa voi päästää asumaan yksin opiskelijakämppään, pitää olla kämppis samassa huoneessa ja talossa ”vartija”, joka pitää huolta nuoremmista opiskelijoista ja yleisestä järjestyksestä. Ja viikonlopuiksi mennään kotiin, kesästä puhumattakaan. Missä vaiheessa eletään opiskelijaelämää, kysynpä vaan?!

torstai 13. elokuuta 2009

Sekavat kalakärpäset

Yleensä, eli ainakin viime kesänä, kalakärpäset kiusasivat Caledoniaa noin viikon ajan, ja lähinnä joen lähettyvillä. Ne tulevat jostain yöllä pörräämään valojen läheisyyteen, ja sitten kuolevat pois. Ja haisevat mädälle kalalle. Tänä kesänä niiden elämänrytmi on ollut hieman sekaisin, syytettäköön siitä kasvihuoneilmiötä, kovin väärässä en tässä syytöksessäni voi olla. Tänä kesänä kalakärpäset ilmaantuivat yhtenä yönä, sitten ottivat pari yötä vapaata, ja nyt ne ovat palanneet. Eivätkä vain joen läheisyyteen, vaan ihan tänne meille asti. Aamulla pyöräillessäni töihin väistelin katulamppujen alla olleita kalakärpäskasoja. Kyllä nyt on sekaisin koko maailma.

Tänään on kiva päivä, sillä anoppi on ainakin päivällisaikaan saakka muualla. Loppuillan tosin joutunen kuuntelemaan äärettömän mielenkiintoisia tarinoita siitä, mitä hänen vanhempansa ovat puuhanneet viime aikoina (Keithin isovanhempien elämä on huomattavasti vilkkaampaa ja tapahtumarikkaampaa kuin anopin kotonakökkimiselämä). Appiukko on "kesälomalla" loppuviikon, eli puutarhahommissa ja autonkuljettajana. Eilen tosin onnistuimme yhdessä livistämään pyöräretkelle, ja kipusimme 12 kilsan ylämäkilenkin. Alaselkä petti ennen jalkoja, ja onneksi paluumatka olikin sitten alamäkeä. Joku oikea pyöräilijä jopa ohitti meidät ylämäessä, ja minuutin jälkeen hänestä ei enää näkynyt jälkeäkään. Jätkällä oli selvästi parempi fillari alla, ei kai se nyt muuten olis meitä ohittanut..

Tänä viikonloppuna Caledoniaan saapuu jälleen rodeo lehmipoikineen ja -tyttöineen. Englantilaisen ratsastustyylin kannattajana satulassa nuokkuminen westerntyyliin satuttaa silmiö, mutta härkäratsastus on kyllä jännää katsottavaa. Koko kaupunki on tietysti koristeltu heinäpaalein, ja veikkaisin, että viikonloppuna joka toisella on stetsonhattu päässä. Jiihaa!

Ohi on

Tämän kirjoitin 10.8.2009, mutta jälleen joku unohti sen julkaista. Kumma juttu.

Lomat on sitten lomailtu, ellei lottovoitto sitten yllätä. Näimme ihania sukulaisia (tällä kertaa onnistuimme tosin ne pahimmat välttämään, ja osa tapaamistamme on oikeasti mukavia), ajoimme satoja kilometrejä, näimme satoja lepakoita ja täysikuun kirkkaampana kuin koskaan, uimme järvessä, loikoilimme hiekkarannalla, kokkasimme päivällistä nuotiolla, joimme olutta, söimme muiden kokkaamia päivällisiä ja jäätelöä ja jouduimme hirvikärpästen lounaaksi. Viikko meni nopeasti, enkä ymmärrä miten suurin osa kanadalaisista pystyy elämään ilman varsinaista lomaa vuodesta toiseen. Appiukolle kuuluisi 5 viikkoa lomaa tänä kesänä, mutta hän käyttää niistä 3 päivää. Sijaisia ei lomailijoille hommata, joten lomaltapalaajaa odottaa kiva työrupeama ikäänkuin rangaistuksena vietetystä lomasta. Minä tahtoisin työn, jonka voi jättää illalla työpaikalle, ja josta voisin ottaa lomaa ilman omantunnontuskia. Taitaa olla liikaa vaadittu.

Paitsi arkeen, oli lomaviikon jälkeen edessä paluu myös anopin valtakuntaan. Mielessäni olen murhannut anopin eri tavoin jo muutamaan tuhanteen kertaan, joten oikeasti olisi aika muuttaa (mahdollisimman kauas) pois. Seuraavan kerran saattaisin vierailla anoppilassa jouluna (hänen ollessaan viettämässä joulua jossain muualla). Jos se edes kävisi töissä tai harrastuksissa, olisi talossa mukava olla edes välillä, mutta anoppi ei lähde kulumallakaan. Siellä se istuu ja kököttää pasianssia pelaten tai kipittää ympäriinsä posliiniesineitään kiillottaen ja oikoen. Prkl! Appiukko joutuu 12-tuntisten työpäiviensä lisäksi hoitamaan talonmiehen hommia anopin osallistuessa lähinnä työnjohtajana ja appiukon taitoja ilkkuen puutarhanhoitoon ja rakennus-ja korjaushommiin. Rivariin tai kerrostaloon anoppia ei saa, sillä hän on päättänyt asua talossaan loppuun saakka. Minua riepoo se, ettei appiukon mielipidettä asiaan edes kysytä, vaikka hän on se, joka joutuu talosta pitämään huolta ja maksamaan kaikki korjausprojektit. Henkilökohtaisesti suosittelisin appiukolle avioeroa, tosin tässä maassa se taitaisi tulla liian kalliiksi, sillä hän olisi vastuussa anopin elätyksestä eron jälkeenkin.

Tänään sanomalehden mukana tuli paikallisen ammattikorkean (?) esite, ja sitä plärättyäni päätin palata opintojen pariin. Suomalaisena minut hemmoteltiin ilmaisella koulutuksella; täällä siitä ilosta joutuu maksamaan tuhansia dollareita. Ajattelin suorittaa muutaman kurssin palauttaakseni aivoni täyteen toimintatehoon, ja ehkä oppiakseni jotain hyödyllistä tulevaisuutta varten. Alunperin ajattelin verestää biokemiatietämystäni, mutta siihen soveltuvia kursseja ei löytynyt. Pitää miettiä koitanko opiskella jotain biotieteisiin liittyvää, vai jotain ihan muuta. Suuren osan opintoja saa suorittaa etäopintoina, ja koska muutenkin roikun netissä ihan liikaa, voisin edes käyttää osan ajasta hyödyllisesti opiskellen.

Myrskyvaroitus

Kirjoitettu 4.8.2009, mutta joku unohti julkaista tämän tekstin.. En tiedä kuka.

Ensimmäinen Kanadassa kokemani ukkosmyrsky hämmästytti, sillä suomalaiseen tapaan ukkonen ei ollut yhden pilven mukanaan tuoma satunnainen salama, vaan joka puolelta lähestyvä pilvimassa, joka toi tullessaan salamoita taivaan täydeltä. Tänään odotellaan taas ukkosmyrskyä, tällä kertaa ukkosen lisäksi saattaa olla tiedossa tornadojakin, tai ainakin tornadojen pikkuserkkuja. Voi siis olla, että kohta lehmät lentävät! Ainakin anoppi lensi, tai ajoi, muutamaksi päiväksi muualle, jes!

Eilisen vietimme muutaman muun ihmisen tavoin Toronton eläintarhassa. Reissu auttoi päätöksessäni olla hommaamatta lapsia. Myös asenteeni yksityisautoilua kohtaan muuttui entistä negatiivisemmaksi – ei oikeasti ole normaalia istua autossa kahta tuntia ajaen noin kahden kilometrin matkaa. Siellä sitä kuitenkin kiltisti istuttiin, mitä nyt menetin järkeni useampaan otteeseen.

Keith lupasi tulla huomiselle spinningtunnilleni. Saa nähdä miten äijän käy! Olen niinkin kiltti vaimo, että yritän valita häntä miellyttävää musiikkia tunnille mahdollisimman paljon, muista viis. Soitan toki melkein aina ainakin yhden Metallican biisin, mutta tällä kertaa pitänee jättää ABBAt ja 80-luvun Madonnat kotiin kokonaan. Tänään taas koin itseni ulkopuoliseksi spinningtunnilla, kun kaikkien päät nyökkyivät biisin tahtiin (”tätä mä kuuntelin yliopistossa” ja ”muistatteko kun tää oli maailman paras biisi”) kun taas minä en ollut ko. kipaletta koskaan kuullutkaan. Enkä kyllä mitään ollut siinä menettänytkään..