keskiviikko 25. marraskuuta 2009

Pakolainen

Pakoilen siis anoppia täällä talossa, tunnen itseni pakolaiseksi. Tosin luultavasti oikeilla pakolaisilla on tätäkin kurjempaa, mutta ei ole kiva olla jumissa makuuhuoneessa, kun mieli tekisi mennä keittiöön.

Olin tänään menossa kickboxingiin, mutta supermestari Kim oli satuttanut selkänsä, joten tunti oli peruttu. Onneksi Kim hallitsee jujutsun ja kickboxingin lisäksi akupunktion salat, ja pystyy kuulemma helposti akupunktoimaan itsensä kuntoon huomiseksi. Varsinainen monitaituri on tuo Kim, ja kyllä ainakin fitnessasioissa näyttää olevan hyvin asioista perillä. Ilman hikeä ei tule tuloksia, ja harjoitella pitää usein ja tarpeeksi rankasti. Niinhän se on, ei juoksumatolla tai elliptisellä härvelillä hiljaa jammailu johda kovaan kuntoon, mutta toki on parempi kun ei mitään. Näin telkassa mainoksen pikkulasten kuntopyörästä, joka perustuu siihen, että telkkaruudun otukset liikkuvat sitä nopeammin mitä nopeammin tenava polkee pyörällään. Onko oikeasti tultu jo lastenkin kohdalla siihen, että ulkona on liian "vaarallista" pyöräillä, joten pyöräillään sitten olkkarissa telkan edessä?

Tänään kyllä meinasi pyöräily koitua meikäläisen kohtaloksi, kun joku idioottikusipää, joka oli pysähtynyt STOP-merkin kohdalle päätti, että hänellä on etuajo-oikeus minuun verrattuna, vaikka minä olin siis etuajo-oikeutetulla tiellä. Jarrutin liian myöhään, mutta onneksi hän ei osunut. Minun jarrutettuani ja pysähdyttyäni hän yritti taas ajaa ylitseni/minun ympäri, mutta jäinen tuijotukseni pysäytti hänen aikeensa. Ajokortti pois tuollaisilta idiooteilta, heti paikalla! Minä ajan tiellä ja noudatan autoja koskevia liikennesääntöjä. Autoilijat kovin harvoin ymmärtävät, etten ole jalankulkija, vaan pyörä on ajoneuvo. Voi kun olisi ollut kanttia heittää pyörä maahan ja hypätä konepellille hyppimään tasajalkaa ja huutamaan vttusaatanaa täyteen ääneen.

Toinen pelottava autoilu-uutinen oli se, että Keithin kaihista kärsivä isoäiti sai ajokorttinsa uusittua ties miten moneksi vuodeksi, vaikkei näe kirkkaasti eteen ollenkaan. Kuulin myös 104-vuotiaasta sedästä, jonka kortti juuri uusittiin neljäksi vuodeksi. Tämä kertonee mallikkaasti siitä, miten autoriippuvainen tämä yhteiskunta on. Surullista :(

maanantai 23. marraskuuta 2009

Kesämökki

Aiemmin kerroin ihmisistä, jotka tahtoivat tietää, mikä heidän nimensä olisi suomeksi, tai mikä minun nimeni olisi englanniksi. Ilmeisesti ihmisten, jotka ymmärtävät vain yhtä kieltä, on vaikea käsittää asioita, joihin törmää uusia kieliä opetellessa. Puhuin miehen kanssa, jonka mielestä oli erikoista, että Englannissa sanotaan "summer house", kun taas Kanadassa sanotaan "cottage". Hän kysyi, kumpaa sanaa Suomessa käytetään. Kerroin hänelle, että kesämökille on ihan oma sanansa suomeksi, emme käytä englanninkielistä sanaa. Hän tahtoi tietää, kumpaa sanaa käyttäisimme, jos kääntäisimme kesämökki-sanan englanniksi. Yritin selittää, että kaikki kesämökkiä tarkoittavat sanat tarkoittavat samaa kesämökkiä.

Tehdessäni ranskan kotitehtäviä törmäsin koulukirjassani asiaan, joka saattaa omalta osaltaan aiheuttaa sen, että ihmiset tahtovat tietää "oman nimensä suomeksi". Kirjassa oli ranskaksi jotain esimerkkilauseita, ja ne oli sitten käännetty englanniksi. Kaikki nimetkin oli käännetty; Julien olikin Julian ja Hélène oli Helen. Jos koulussa jo opetetaan, että nimetkin muuttuvat kielen mukaan, niin kai ihmiset sitten oppivat uskomaan, että näin on näreet. Minusta nyt kuitenkin koira voi olla dog, hund, chien tai joku muu, mutta Maiju on ainakin aina Maiju. Saavat sitten lausua sen miten lystäävät, eli Maizu tai Meizu yleensä. Siinä mulle taiteilijanimi, jos joskus ryhdyn vaikka sahansoittajaksi.

Kävin työhaastattelussa piakkoin avattavalla kuntosalilla reservaatin puolella, flunssaisena ja kurjana tosin, joten tuskin ne minua palkkaavat energiseksi jumppatädiksi. Haastiksen jälkeen en ole kuullut mitään heistä, ja eilen joku sitten kertoikin kuntiksen omistajan olevan vankilassa/menossa vankilaan kulkematta lähtöruudun kautta raiskattuaan jonkun tytsän. Tämä selittäisi, miksi projekti ehkä vähän on ottanut takapakkia, ja myöskin vähentää minun mielenkiintoani työskennellä tämän miehen alaisuudessa. Tätä työpaikkaa varten pyysin boot camp-ohjaajani suosittelijakseni, ja Jill on niin ihana, että suostui. Jill suunnittelee tavattoman haastavia kunto-ohjelmia, mutta on ihanan helpostilähestyttävä, ja oikeasti välittää ihmisten hyvinvoinnista. Hänellä on aina aikaa neuvoa ja auttaa, joten kun muutto Caledoniasta koittaa toivottavasti edes joskus, minun kyllä tulee ikävä Jilliä. En usko kaikkien jumppaohjaajien ottavan asiakkaitaan siipensä alle.

Sain ensimmäiset palautteet spinningohjauksestani, ja yritän suhtautua niihin aikuisemmin kuin Betty töissä suhtautuu saamaansa palautteeseen. Tämän ei pitäisi olla vaikeaa, sillä kun mainitsin, että Betty voisi joskus tehdä työnsä kunnolla eikä jättää sitä muiden tehtäväksi, hän uhkasi haastaa minut oikeuteen työpaikkakiusauksesta/-ahdistelusta. Minä sen sijaan en nyt kuitenkaan aio haastaa ketään mihinkään, vaan ehkä jätän metallimusan jatkossa kotiin. Joku herkkäkorvainen ei pitänyt Five Finger Death Punchista. Metallicaa aion kyllä soittaa edelleen, sanovat sitten mitä sanovat.

Hip hei, huomenna alkaa joulushoppailu. Pummaan kyydin kaverilta Hamiltoniin, ja shoppaan kunnes Keith herää ja välttämättä haluaa tulla hakemaan minut kotiin. Tiedossa siis paljolti kävelyä, toivottavasti löydän lahjoja muillekin kuin itselleni. Ajattelin ottaa korvatulpat mukaan, ettei nyt kuitenkaan ihan vielä tarttis kuunnella joululauluja. Ainakaan koko päivää.

lauantai 7. marraskuuta 2009

Lääkäri ja hoitsu

Ah, kerrankin on hirveästi valitettavaa! Kävin MacNeilien perhelääkärillä, joka on eläkeiän reippaasti ylittänyt itserakas ääliö. Olen aiemmin kolme kertaa pyytänyt lähetettä diabeteslääkärille, tai jollekin, joka päivittäin työskentelee ykköstyyppiläisten kanssa. Ennen lähetettä ei ole tippunut, mutta näin neljännellä yrittämällä sain kinuttua lähetteen sen varjolla, että olen vaihtamassa uuteen insuliiniin. Mutta aloitetaanpa alusta..

Olin varautunut odottamaan tunnin tai pari sisäänpääsyä, mutta tällä kertaa lääkäri olikin myöhässä vain puoli tuntia. Ensin täällä jutellaan aina hoitajan kanssa (ja sitten toistetaan samat vastaukset ja kysymykset lääkärin kanssa), ja hän halusi punnita minut. Olin odotushuoneessa istunut takki päällä, sillä sisällä oli tosi kylmä, eikä hän antanut minun edes ottaa takkia pois, joten painoindeksini laskettiin minun+kenkien+päällystakin+farkkujen painon mukaan. Olimme normaalipainoisia. Tämän jälkeen vastasin diabeetikosta typeriltä kuulostaviin kysymyksiin "hoidatko itseäsi insuliinilla?" ja "päätätkö insuliinimäärän verensokerimittarin lukeman vai ruoka-annoksen perusteella?". Ensiksikin, ykköstyypin diabeetikot tarvitsevat insuliinia elääkseen. En tiedä muuta hoitotapaa kuin insuliinipiikit, mutta jos jollakulla on toisenlaista tietoa, kuuntelen mielelläni. Toisekseen, insuliinimäärät päätetään sekä verensokerilukeman, että edessä olevan ruoka-annoksen mukaan. En kuitenkaan saanut vastata "molempien mukaan", vaan minun piti valita toinen vaihtoehto. Tämän jälkeen kerroin hoitsulle meneväni jouluksi Suomeen, ja hän totesti minun sitten vissiin aina menevän jouluksi Suomeen. Sanoin, etten aina mene, vaan menen silloin kun on rahaa ja tilaisuus. Tämän jälkeen hän kysyi, olenko menossa täksi jouluksi. Tässä vaiheessa melkein toivoin homekorvalääkärin astuvan huoneeseen ja pelastavan minut tältä tyhjäpäältä.

No, eipä se lääkäri sitten sen kummempi ollut. Kysyttyään ensin samat kysymykset, hän tosiaan totesi painoindeksimme olevan normaalipainon alueella. Keväiset kolesteroliarvot olivat diabeetikon arvoiksi korkealla, joten hän melkein pakotti minut aloittamaan kolesterolilääkityksen, sillä "95% hänen diabeetikkopotilaistaan käyttää juuri tätä lääkettä". Kerroin aloittaneeni erilaisen ruokavalion, ja sanoin että tahdon ensin nähdä sen vaikutukset kolesteroliarvoihini. Tälle kommentille hän naurahti ja sanoi, että on MAHDOTONTA saada kolesteroliarvo normaaliksi ruokavaliolla. Millä planeetalla?? Ai niin, P-Amerikassa. Aikansa lääkkeitä tuputettuaan hän luovutti silmiään pyöritellen, ja suostui lähettämään minut sille erikoislääkärille.

Ensi keväänä lääkäri mahtaakin yllättyä kovasti, kun "painoni" on tippunut useamman kilon. Pitääkin muistaa pukeutua mahdollisimman kevyesti.