torstai 30. joulukuuta 2010

Päivä viimeinen

Nyt on sitten joulu juhlittu, ja kaiken hössötyksen jälkeen paketit on avattu, kalkkunat syöty, ja rahapussit tyhjennetty. Jouluaaton vietin yksin eli hyvässä seurassa, joulupäivän kaikenkarvaisten sukulaisten keskellä. Joululahjoistani karvaisin oli kissa, nestemäsin vodkapullo, ja rumin kaktuksen mallinen suolasirotin (hyvänä kakkosena samaa sarjaa oleva pippurisirotin). Nyt meillä sitten on kissa, joka tuli tosin kotiin vasta keskiviikkona. Nukuin ensimmäisenä kissanomistajayönä ehkä 3 tuntia, kissa miukui ja maukui ja raapi makuuhuoneen ovea. Korvatulpat auttoivat lopulta uneen, mutta toivon kissan oppivan mahdollisimman pian, ettei se saa oleskella meidän huoneessa. Ei se tosin oppinut kymmenenkään kokeilukerran jälkeen, että Nilesin piikit satuttavat tassua. Kerrasta se oppi pelkäämään suihkepulloa, josta suhautin vähän vettä naamalle kun se yritti tunkeutua Salaisuuksien Kammioon aka makuuhuoneeseemme. Kissalla ei vielä ole nimeä, mutta ehdotuksia on kyllä sadellut. Omat ideani Caterpillar, Paul ja Hugo on tyrmätty, Keithin ehdotukset Fucker ja Death Machine samaten.


Joulun juhlintaan satsataan täällä enemmän kuin Suomessa, niin rahaa kuin aikaakin. Lahjalistalla ovat usein kampaaja, postimies, personal trainer.. Kulisseista kai tässäkin on kyse, halutaan näyttää että on rahaa ja suuri sydän. Omat kulissini eivät ole edelleenkään todellisuutta prameammat. Aitous on täällä harvinaista.
Odottelen tässä jo innolla seuraavan lukukauden alkamista. Reem muuttaa tänne meille ennen koulun alkua, pesulatyöt jatkuvat pienessä mittakaavassa viikonloppuisin, ja lukujärjestys on täynnä. Voiko elämältä enempää toivoa? Toki voi, ja toivonkin. Ehkäpä toiveet täyttää vuosi 2011, se jää nähtäväksi. Yleensä en vaivaudu lupailemaan mitään uuden vuoden kunniaksi, mutta ehkä jotain pitää uhrata, jotta toiveet todellakin toteutuisivat. Lupaan siis olla iloinen ja positiivinen vuoden jokaisena päivänä, luopua sarkasmista kokonaan, ja olla juomatta Diet Pepsiä ja olutta. Niin varmaan..

lauantai 18. joulukuuta 2010

Tiivistetty elämä ja horoskooppiteoria

Ansku muutti viiden vuoden jälkeen Los Angelesista takaisin Suomeen ja mahdutti tavaransa muutamaan matkalaukkuun ja laatikkoon. Hän oli joutunut heittämään pois tärkeitäkin juttuja, mutta sanoi, ettei onnellisuus ole, tai saa olla, tavaroista kiinni. Miltä mahtaa tuntua, jos vaikka tulipalossa menettää ihan kaiken? Olen kiintynyt tavaroihini kovastikin, mutta viisaan ja voimakkaan Anskun kanssa juteltuani olen ryhtynyt karsimaan maallista omaisuuttani. Olen sentään muuttanut elämässäni sen verran useasti, että joka kerralla jonkinlaista karsintaa on käyty. Suosittelenkin muuttamista kaikille, silloin löytää tavaroita, joita ei edes muistanut omistavansa. Mahtaisiko olla hyvä tavoite, että elämänsä tärkeimmät asiat saisi pakattua kahteen matkalaukkuun ja pariin pahvilaatikkoon? Minun elämäni ei vielä ainakaan niihin mahtuisi.

Olen yläasteelta saakka kärsinyt kaksoskammosta. Nyt siis puhutaan horoskoopeista, ei biologisista kaksosista. Yläasteen jälkeen kaikki elämääni vaikuttaneet naispuoliset kaksoset ovat jollain tavalla järkyttäneet elämäni tasapainoa. Tänään sain selville, että paras koulukaverini onkin kaksonen. Järkytyin, ehkä hieman jopa panikoin, mutta sitten muistin hänen syntyneen Sudanissa. Olisiko mitenkään mahdollista, että siellä kuukaudet laskettaisiin jotenkin eri tavalla, ja hän kenties onkin ripurapu tai härkä? Vai pitääkö minun myöntää, etteivät horoskoopit ole aina oikeassa?

Jou jou joulu on pian, ja tällä kertaa sitä sitten vietetään miehen suvun kesken.. Jee.. Heillä on yli 30 vuoden ajan ollut tapana vuorotellen järjestää joulu koko perheelle, ja Keithin isovanhemmat, täti perheineen, vanhemmat ja eno perheineen ovat vuorotelleet tässä järjestyksessä. Tänä vuonna olisi isovanhempien vuoro, mutta jostain syystä ysikymppisiä isovanhempia ei enää kiinnosta järjestää bileitä 25 nälkäiselle sukulaiselle. Tästä sitten Keithin täti veti sellaiset hernarit nenään, että ei mitään rajaa. Viikkokausien neuvotteluiden ja kinasteluiden jälkeen hän suostui vihdoin siihen, että isovanhempien ei enää tarvitse järjestää joulupäivällistä, vaan he saavat ihan vaan rentoutua ja nauttia juhlasta. Vuorossa on nyt siis täti itse, joten saa nähdä miten leppoisa joulu on tiedossa. Jos ei muuten, niin juon sitten itseni mukavaksi.

keskiviikko 15. joulukuuta 2010

Aivot lomalla ja avoimet ovet

Ahhhhhh. Tänään juon oluen, ehkä kaksi jos jääkaapissa on, ja rentoudun. Kenties sukkaa kutoen. Melkein neljään viikkoon ei ole koulua, ja olo on vähintään epätodellinen. Mitä mun nyt sitten muka kuuluu tehdä, kun ei ole läksyjä tai kokeita? Paitsi siis kutoa sitä sukkaa. Ja lukea äidin lähettämää suomenkielistä romaania. Luen sen ääneen ja harjoittelen samalla suomen puhumista.

Kaikenlainen uusi teknologia helpottaa pienen ihmisen eloa ja oloa, mutta joskus paluu vanhaan onkin sitten yllättävän vaikeaa. Itse olen vieroittunut kännykänkäytöstä melkeinpä kokonaan, vaikka silloin aikoinaan tekstarinkirjoitusnopeuteni oli maailman huippuluokkaa. Tai no siis olin aika nopea sormistani. Useimmat autot lukitaan nykyään yhtä nappia painamalla, eikä ovia tarvitse erikseen lukita. Tämän vanhan taidon uudelleenoppiminen osoittautui hankalaksi, mutta niinpä sitä aina unohtaa sellaiset taidot mitä ei käytä. Ovet kannattaa kuitenkin lukita.

Talviloma tarkoittaa myös koulun kuntosalin sulkeutumista loman ajaksi. Ajattelin käydä lähistön kuntosalit läpi vieraspassilla, toivottavasti niillä saan katettua kolmisen viikkoa. Eilen kuntiksella oli paljon uusia tyyppejä, ottamassa kenties varaslähtöä uudenvuodenlupauskilpailuun. Katselin innolla paria nuortamiestä kunnes tajusin niiden olevan veljeni ikäisiä suunnilleen. Ei, ei, ei.. Tästedes pidän silmälaput naamalla ja keskityn keski-ikäsiin. Tai ainakaan en silleen avoimesti tuijota, ainakaan paljoa, ainakaan niin pitkään että minut heitettäisiin salilta pihalle pervoilun johdosta. Tässäpä tavoitetta ensi vuodelle, eli olkoon tämä sitten uudenvuodenlupaukseni sen lisäksi, että koitan seurata Suomen asioita hieman tarkemmin, ettei esimerkiksi uuden pääministerin nimittämisen huomaaminen vie puolta vuotta. Mites, onkos se Kekkonen vielä kuitenkin presidenttinä?

tiistai 14. joulukuuta 2010

Motelli Maijun avajaiset

Pieni vierashuoneemme sai ensimmäisen asukin, kun Agentti Apa tuli joulunalusvierailulle muutamaksi päiväksi. Viiden ainaisessa auringonpaisteessa vietetyn vuoden jälkeen AA oli palaamassa juurillemme Kanadan kautta kätevästi koukaten, ja sai maistiaisia siitä, miten kylmää ja pimeää Suomessa onkaan. Lunta meillä ei ollut tarjolla, sitä satoi vasta kun olimme saattaneet vieraamme lentokentälle kotilentoa varten. Olipas mukavaa juoda glögiä ja nakertaa pipareita suomalaisessa seurassa. Surukseni huomasin (jälleen) suomenkielentaitoni murentuneen entisestään, puhun nykyään ihan kamalaa suomea. Anteeksi, esi-isät ja isoäidit! Ja anteeksi, Apa. Motkotan aina käyttämistäsi ilmaisuista, mm. "se tekee järkeä", mutta eipä se meikäläisenkään suomi hääviä ole.

Minibudjetilla toteutettu kanadanesittelykierros käsitti mm. Niagaran putoukset niin kylmänä päivänä, että seuranamme olivat vain rohkeimmat japanilaiset turistit ja jääkarhut. Ensimmäistä kertaa ikuna ajoin pitkän matkan moottoritiellä, mutta eipä Apaa edes pelottanut, sillä kerroin motarineitsyyteni menetyksestä vasta reissun jälkeen. Muutenkin Ansku oli ylpeä ajotaidoistani, mitä nyt vähän osuin roskikseen ja vasemmalle käännyttäessä melkein ajoin kolarin. Maistelimme tosiaan glögiä, viinillä ja vodkalla terästettynä, kävimme koulussa luennoilla, ja siitä jäi todisteeksi matikantunnilla otetut valokuvat. Lounastauostakin on todisteita valokuvien muodossa, mikäs olisikaan parempi kuvauskohde kuin leipää syövä Maiju. Kävimme moikkaamassa appivanhempiani, sekä intiaaneja reservaatilla. Caledonian jouluvaloshow'ta kävimme myös katsomassa, ja koska emme löytäneet lauantai-illan bileitä, menimme käymään Melissalla ja Taylorilla Hagersvillessä. Heillä oli kokonaista 3 joulukuusta! Kauhukseni ensimmäistä kertaa elämässäni sain allergiaoireita kissasta, mutta eiköhän niistä päästä siedätyshoidolla eroon.

Anskun mielestä Kanada on sekoitus Suomea ja USAa. Niin tämä ehkä onkin, mutta mielelläni ottaisin vähän enemmän suomalaisuutta tähän sekoitukseen. Ehkä tämä oli kuitenkin hyvä välipysähdyspaikka kulttuurishokkia lieventämään, onhan täällä tämä sää ainakin välillä vähän Suomen kaltainen. Seuraavan kerran tiemme kohtaavat toivottavasti ensi kesänä Suomessa, ja silloin saakin Apa sitten nauraa hekottaa meikäläisen kielikömmähdyksille. Niin ne pöydät kääntyy ja onnen lahjat jaetaan ja kielikukkaset poimitaan.

tiistai 7. joulukuuta 2010

Kuntosalilla

Käyn budjettisyistä koulun kuntosalilla, jota saan käyttää ilmaiseksi. Kuntis on melko vaatimaton koulun kokoon nähden, mutta täällä tuntuu olevan tapana joko vältellä kaikenlaista liikuntaa, tai sitten pelata koripalloa tai jotain muuta joukkuelajia. No, minä en osu palloon vahingossakaan, joten kuntosalilla tulee käytyä usein. Muut naiset näyttävät viettävän kuntosalilla noin tunnin, josta 30 minuuttia juoksumatolla ja 30 minuuttia joko kuntopyörällä tai jollain muulla vastaavalla vehkeellä. Toiset viettävät puolet ajasta kävellen juoksumatolla ja puolet vatsalihaksia pumpaten. Taidan olla ainoa nainen, joka "uskaltaa" mennä isompien painojen luo tai käyttämään muitakin laitteita kuin sisäreiden lihaksia treenaavaa penkkiä. Miehet katsovat minua kieroon, jos kehtaan mennä heidän reviirilleen. Toisinaan he kuitenkin innostuvat esittelemään taitojaan ja viihdyttävät minua nostamalla ihan liian painavia puntteja, tai harjoittelemalla 1,5 metrin korkeuteen hyppäämistä tasajalkaa tms. Itselläni ei valitettavasti ole mitään erikoistaitoa, jota voisin esitellä. Hyppynarun kanssa osaan leikkiä, mutta pari poikaa pistää siinäkin lajissa paremmaksi. Ehdotuksia otetaan vastaan: Mikä voisi olla Maijun Erikoinen, joku temppu, jota pojat eivät taatusti osaisi tehdä, ja voisivat haavi auki sitten vaan ihailla? Notkeusjuttuja älkää ehdottako, enhän minä edes ylety varpaitani koskettamaan..

Loppukokeet lähestyvät. Tällä kertaa olen ollut se, joka tekee koulutehtävät, ja muut sitten kopioivat. Uudesta lähestymistavasta on ollut apua, sillä nyt viimeisten kokeiden lähestyessä paniikki ei vielä ole iskenyt. Varsinkin matikan ja fyssan suhteen olen rento kuin hylje, makailen vaan rannalla ja odotan seuraavaa pulmaa. Kemia onkin sitten vähemmän rento laji, mutta eiköhän se tästä. Hylkeen sijaan olen kemian suhteen kettu. Aina hieman varuillani, onko mikään miltä se näyttää?

perjantai 3. joulukuuta 2010

Bussimatkailu avartaa

Kuljen kouluun yleensä bussilla, pysäkki on parin minuutin kävelymatkan päässä, ja menee suoraan koulun etuovelle. Yleinen bussimeininki on hyvin samanlaista kuin Suomessa: toisen viereen ei istuta ellei ole ihan pakko, ja kassit pidetään penkeillä. Bussikuskit ovat äänekkäämpiä kuin suomalaiset kollegansa, ja usein huutavat matkustajille ja valittavat mm. matkustajien maalaisjärjen puutetta. Bussit nitisevät ja natisevat tosi äänekkäästi, vaikka vaikuttavat melko uusilta. Täällä tiet ovat huonossa kunnossa, ehkäpä siksi uudetkin bussit kuulostavat hajoamispisteessä olevilta neuvostolinja-autoilta. Välillä mennään niin läheltä jalkakäytävän reunaa, että puolet bussin kyljessä olevasta maalista jää matkan varrelle. Punaisia päin mennään usein, ja ärsyttävästi aamubussit ovat 5 minuuttia aikataulusta edellä. Iltabussit sitten ovatkin jopa 20 minuuttia myöhässä, joten herääkin kysymys, miksi ihmeessä edes vaivaudutaan tekemään aikatauluja? Parasta tässä kaikessa on se, että opiskelijakortilla bussimatkailu on ilmaista! Tai siis 5000 dollarin lukukausimaksuun sisältyy satasen arvoinen opiskelijabussilippu.. Jee.

lauantai 27. marraskuuta 2010

Ehkä olin, ehkä en

Mieheni serkku, jonka kanssa en todellakaan tule toimeen, sai kersan viime viikolla. Lapsen nimi kursottiin kasaan isoäitien nimet yhdistämällä, ja lopputulos onkin sitten varsin ainutlaatuinen. Nimi on suomeksi ehkä, tosin kirjoitettuna yyn sijaan iillä. Minun nimeni olisi samalla logiikalla Aune-Liisa, Auna, tai joku muu jänskäpänskä. Keithin ja minun lapsesta tulisi ehkä Jaala tai Tunet, pojasta Peijo tai Reiter. Lapsen kuva oli naamakirjattu tänään, ja toki kuvassa oli sitten myös äidin rinta. Eikö riitä, että lapsien kuvia laitetaan vähintään kerran päivässä nettiin vähän lisää, onko pakko omista tisseistäkin sitten laittaa kuvat jakoon? Ja todettakoon tähän, että lapsi näytti vauvalta, samalta kuin (anteeksi nyt vaan) kaikki muutkin. Punainen naama, vähän hiuksia, pienet kädet. Laittakaa niitä kuvia sitten kun vähän kehitystä on tapahtunut, ja esim. kädet ovat kasvaneet. Itse naamakirjaan kuvia itsestäni, joissa esittelen kasvaneita jalkojani, säärikarvojani, viiksiäni, tai vaikkapa kaksoisleukaani.

keskiviikko 24. marraskuuta 2010

Lapsia voi kiduttaa monella tavalla

Tai siis Elmu-kelmu ei ole ainut vaihtoehto. Taannoin pesulan kanta-asiakkaan, erittäin pumpulisoidun perheen tytär tuli näyttämään minulle syntymäpäivälahjaksi saamaansa NintendoDS-pelikonsolia. Minullakin on sellainen, tosin vanhempi malli, ja siinä sitten hetki vertailtiin laitteistojamme. Hannah kysyi minulta mitä pelejä minulla on, tai mistä peleistä tykkään. Pelejähän minulla on vino pino, mutta suosikkeja ovat erilaiset palikkapelit ja aivojumpat. Hannah kertoi, ettei hänellä ole yhtään peliä, mutta että hän toivoo joululahjaksi yhtä peliä. Hänen laitteessaan on sisäänrakennettu kamera, ja piirustustoiminto, joiden kanssa parka oli sitten leikkinyt tuntikaupalla. Miksi ihmeessä, hyvät vanhemmat, ostatte lapselle pelikonsolin, mutta ette pelejä?? Onko auto kiva ilman bensaa, kirjat ilman sivuja (kannet kyllä on, niin!), pehmolelu lemmikkikoiran sijaan? Olen aina pitänyt Hannahin äitiä lempeänä ja ylihuolehtivaisena, mutta ehkä hän onkin sadisti, joka nauttii tyttärensä kärsimyksen katselusta. You never know..

Minä olen leikkinyt ihan erilaisilla leluilla viime päivinä. En löytänyt ketään auttamaan sähköasennusjutuissa, joten kaivoin muuttolaatikosta Keithille pari vuotta sitten ostamani tee-se-itse-kotiremonttikirjan, ja ryhdyin hommiin. Lauantaina oikea sähkömies tulee sitten katsomaan miten väärin olen asennellut pistorasioita. 19 vaihdettavasta pistorasiasta olen saanut 3 vaihdettua, joten homma ei ihan heti lopu kesken. Ensi lukukaudella opintoihini sisältyy sähköjutskia, ehkä sitten hieman viiveellä opin, mitä tulikaan tehtyä.

lauantai 20. marraskuuta 2010

Viimeisiä viedään

Pesulapäivä nääs. Huomenna on viimeinen vuoro, ainakin noin virallisesti. Jos joku sairastuu tms, niin saattavat sitten antaa minulle vuoron silloin tällöin. Täytyy sanoa, että joitain asiakkaita tulee ihan ikävä. Siinä pyykinpesun lomassa on tullut juteltua, kerrottua kaikenlaisia tarinoita. Melkein voisin muutamaa asiakasta kutsua ystäväkseni, mutta mahtaisiko ystävyys jatkua pesulan ulkopuolella, sitä en tiedä. Suurinta osaa asiakkaista, mm. partanaista ja tylyilyintiaaneja ei tule ikävä. Rahaa sen sijaan kyllä jään kaipaamaan.

Luokallani on väki vähentynyt, saa nähdä miten moni jatkaa koulua joulun jälkeen. Kummallista, miten pian ihmiset ovat luovuttaneet, tai sitten vaan todenneet, ettei kemia olekaan heitä varten. 80 aloittaneesta on varmaan ainakin 30 jo jättänyt leikin kesken, ja jos kemian kurssi ei mene läpi tämän lukukauden puolella, ei opintoja voi jatkaa ensi vuoden puolella, vaan kemian kurssi pitää käydä uusiksi ensi syksynä. Toivon kovasti, että omat aivoni venyvät sen verran hyvään suoritukseen, ettei uudelleenkouluttautuminen jää vain haaveeksi.

Ei muuten osata nenäliinoja käyttää täälläkään. Luennoilla niiskutuskuoro on yleensä kovastikin äänessä, ja eilen unohdin ottaa matikankokeeseen korvatulpat. Oli sitten hieman hankala keskittyä siinä kuunnellessa, miten räkä matkusti nenästä nielun kautta mahalaukkuun. Pitäisikö osana korkeakouluopintoja olla "miten käytän nenäliinaa"?

keskiviikko 17. marraskuuta 2010

Aforismi

Keksin mainion sanonnan, "minä olen metsä, vastaan kun huudat". Se kuvastaa asennoitumistani muihin ihmisiin, ja juontaa juurensa suomalaisesta sanonnasta "niin metsä vastaa kuin sinne huutaa". Kohtelen ihmisiä, kuten he kohtelevat minua. Tai ainakin silleen suunnilleen. Joka tapauksessa, mielestäni lausahdukseni oli hieno. Kenties ainoa laatuaan. Pitäisiköhän varmuuden vuoksi lähettää se famous quotes-nettisivulle, sitten kun minusta aika jättää niin voitte etsiä sitä sieltä hakusanoilla "metsä" ja "huuto". Ja "huutometsä".

Kotini on edelleen täynnä laatikoita. Ei huvita purkaa tavaroita, kun en tiedä milloin ja mistä vuotaa vettä seuraavan kerran. Remonttifirmakaan ei ole vielä viimeistellyt projektiaan, joten moni asia on vielä rempallaan. On toki kiva olla paikassa, jota voi kutsua kodiksi, mutta en tiedä milloin jotain pahaa tapahtuu taas. Meillä on ollut niin paljon vastoinkäymisiä ja ongelmia, etten uskalla luottaa siihen, ettei tämä trendi jatkuisi tulevaisuudessakin.

Koulussa on meneillään kansainvälinen viikko, jota tänään juhlistettiin syömällä hyönteisiä. En syönyt. Ehkä olisi pitänyt.. Eilen sai maailmankarttaan kiinnittää nuppineulan kotimaansa kohdalle. Minun (punainen) nuppineulani oli yksin Suomessa. Joku on sentään Ruotsista, ja Norja sai pari nuppineulaa. Se on sitten ihan eri asia, ovatko nämä ihmiset oikeasti pohjoismaista, vai saiko heidän isoisoisosetänsä kerran postikortin Ruotsista, minkä perusteella he sitten lukevat itsensä ruotsalaisiksi. Kaverini Samiksha ei edes löytänyt Intiasta tilaa neulalleen, oli meinaan kartta sillä kohtaa pelkkää neulaa. Pohjois-Afrikka oli täynnä myöskin, samoin Meksiko ja Etelä-Amerikan pohjoisosat. Oli Kanadassakin pari neulaa, mutta Kanadassa syntyneetkin tuntuivat mieluiten valitsevan vanhempiensa tai isovanhempiensa alkuperämaan, eikä Kanadaa. Kummaa porukkaa, kukaan ei tunnustaudu kanukiksi, vaikka selvästihän nämä sellaisia ovat.

perjantai 12. marraskuuta 2010

Nyt voisi olla jo hyvien uutisten aika..

Lyötyä on nyt sitten lyöty, potkittu, ja huidottu pesäpallomailalla. Tähän mennessä 7 vuotavaa putkea tms. on löytynyt taloprojektimme aikana, ja kolmesti vesi on tullut keittiön katosta läpi. Muutimme tänne viikko sitten, mutta suihkun saimme käyttökuntoon vasta eilen. Tai kuvittelimme saaneemme. Eilen testisuihkun tuloksena vettä satoi katosta alakerrassa. Unelmakodista on tullut painajainen, ja olen henkisesti ja fyysisesti melko loppu. Koulussa tahti kiihtyy loppukokeiden häämöttäessä - välikokeita ja kotitehtäviä ja labroja riittää melkein joka päivälle. Siinä sivussa pitäisi sitten saada koti kuntoon, käydä suihkussa koulun kuntosalilla kun kotonakaan ei voi, valmistaa päivällinen, purkaa muuttotavarat, ja pysyä järjissään. Voipi olla, että viimeksi mainittu jää tekemättä. Kuuntelen jatkuvasti korvat höröllä uuden talon vieraita ääniä, ja erityisesti tippuvan veden ääntä. Viime yönä vuotavat putket tulivat jo uniinkin, eli tulvista ei pääse eroon missään, milloinkaan.

Pesulapesti lähenee loppuaan, enkä ole tässä oikein kyennyt työnhakuunkaan. Parilta vakioasiakkaalta olen saanut jäähyväislahjat, eli ei kaikki ihmiset ole niin ikäviä ja inhottavia ennakkoluuloistani huolimatta! Vanhalta rouvalta sain joulukoristeen, jonka hän oli jo kesällä ostanut käydessään etelänaapurissa. Aikamiespoika, muttei Pekko, antoi lahjaksi valokuvakehyksen ja lahjakortin kauppaan, josta tietää minun ostavan Fazerin suklaata. Ihania lahjoja, ihania ihmisiä. Ei minua välttämättä tarvitse lahjoa, mutta ei se pahaakaan tee.

lauantai 23. lokakuuta 2010

Pessimisti ei olisi pettynyt

Voin todistaa olevani ainakin jossain määrin optimisti. Odotin taloremontin valmistumista ja muuttoa innolla, kunnes poks, maahan tipahdin jälleen kerran pilvilinnoistani. Tupa tulvi jälleen, tällä kertaa kiitos kuuluu lämminvesivaraajaa asentaneelle miekkoselle, joka kielloista huolimatta käänsi päävesihanan auki, jolloin jokaisesta putkesta suihkusi iloisesti vettä juuri remontoituun taloon. Ei sitten taaskaan tarvinnut muuttaa. Tämä tapahtui torstaina, ja kun sunnuntaina sain potkut pesulasta (jotka tosin viikkoa myöhemmin osoittautuivat aiheettomiksi), oli mahtavan viikon ainekset kasassa. Jos olisin pesunkestävä pessimisti, olisin osannut odottaa vastoinkäymisiä.

Toinen tulva oli onneksi sen verran vaatimattomampi, että remontti on kokolailla nyt valmis. Muuttopuuhat alkanevat tänään, ellei nyt sitten tulvi taas. Rakentaja on tehnyt sen verran hutiloidusti hommia, ettei tästä kyllä kovin hyvä maku jää suuhun. Kanadassa kukaan ei ota vastuuta tekemästään työstä (esim. lämminvesivaraajan asentaja ei ollut vastuussa aiheuttamastaan tulvasta, mikä minusta on ihan käsittämätöntä), eikä kukaan vaivaudu tekemään työtä hyvin. Kyllä minäkin hutiloin, mutta mielelläni olen ylpeä tekemästäni jäljestä, ja yritän parhaani. Täällä esimerkiksi maalari maalasi vain kohdat, joihin pääsi telalla. Pensseliä hän ei ilmeisesti joko omista tai osaa käyttää. Eihän toki maalarilta voi vaatia moisen erikoisvarusteen käyttöä..

tiistai 12. lokakuuta 2010

Hämähäkki

Tämä tarina on omistettu Apalle, maailman innokkaimmalle hämähäkkifanille.

MacNeilien autotallin kulmalla asuu hämähäkki. Tai oikeastaan kaksi, niillä on verkot samassa kulmassa, katon ja seinän väliin viritettynä. Keith on ottanut tehtäväkseen syöttää näitä hämähäkkejä, ja liikkeellä on muutenkin lämpimän syksyn tuloksena paljon hyönteisiä. Toisesta hämähäkistä on kasvanut ihan järkyttävän suuri möhkäle, mutta sen metsästystä ja hyönteisten pyöritystä seittiin on kiva seurata. Sillä on iso pallomainen takaosa, ja pitkät raitajalat. Suurimman osan ajastaan se viettää rännin takana piilossa, vain pari jalkaa on näkyvissä pitämässä yhteyttä verkkoon. Tavoitteena on jatkaa sen syöttämistä kunnes se on tarpeeksi suuri syömään meidät.

Viimeinen viikko hotellissa käynnistyi tänään Thanksgivingin jälkimainingeissa. Eilen tupattiin kalkkunaa nassuun, tänään kaupat olivat täynnä asiakkaita, jotka joutuivat yhden päivän olemaan ostamatta ruokaa, raukkaparat. Miten on mahdollista selvitä hengissä, jos kaupat ovat kiinni kokonaisen päivän? Denninger's, paikallinen paratiisi, joka joskus täyttää hyllynsä Turkinpippureilla jne., oli tänään tupaten täynnä mummoturisteja, jotka nahkahousuisten saksalaisia/itävaltalaisia esittävien miesten johdolla tyhjensivät hyllyt niin, että minun piti mennä muualle ostamaan ruokaa. Walmart oli niin täynnä, että ulos pääseminen kesti puoli tuntia. Oli siis varsin ihana ostosreissu.

Ensi viikolla muutan ainakin jossain määrin uuteen kotiimme, vaikkei se valmis vielä olekaan. Tämän viikon aikana osa lattioista asennetaan paikoilleen, mutta keittiö saapuu parin viikon päästä vasta, ja makuuhuoneiden lattiat asennetaan ensi viikolla. Tarkoituksena on leiriytyä alakerran takan lähimaastoon sähkölämmityksen puuttuessa. Toivon kovasti, että vessa on käyttökunnossa, ja pari lamppuakin tarvittaisiin. Ei sitä muuta kai sitten ihminen kaipaa.

sunnuntai 10. lokakuuta 2010

Oravanpyörässä

Tai siilin. Sama asia, söpöjä ovat molemmat. Niles ei päästä minua lähellekään kynsiään, joten eilen Keith ystävällisesti viritti palan hiekkapaperia Nilesin juoksupyörään toimittamaan kynsiviilan virkaa. Sitten vaan odotellaan pari viikkoa, ja kynnet toivottavasti lyhenevät. Melkoisia keksijöitä myö vaan ollaan.

Syksy on nyt! Lehdet ovat ihanan värisiä, maailman kauneinta punaista on joka paikassa, ja ilmat ovat todella suosineet. Aurinko paistaa, mutta tuulessa tuntuu talven terveiset. Nyt sitten pitäisi löytää toukokuussa pakatuista muuttolaatikoista ne, jotka sisältävät viileämmän kauden vaatteita. Ei käynyt silloin mielessä nimittäin ollenkaan, että ei oltaisi syksyyn mennessä vielä muutettu mihinkään.

Muutto on itse asiassa edessä luultua aiemmin, vakuutusyhtiön sanottua seis hotellielolle. Ensi viikolla saamme siellä vielä pari päivää asustaa, mutta sitten on edessä muutto puolivalmiiseen kotiin. Toivottavasti ensi viikon aikana saamme paikalle edes osan lattioista, keittiötä joudumme odottelemaan pari viikkoa. Tänään aamulla tuulilasi oli jäässä, joten olisi ihan kiva jonkinlainen lämmitysmekanismikin sinne saada. Ja suihku olis ihan jees. Ja vessa noin niinku muutenkin. Ihme pelleilyä tämä touhu vakuutusyhtiön ja remonttifirman kanssa on ollut, toivottavasti ei ihan heti tarvitse tätä härdelliä toistaa. Olemme Keithin kanssa hioneet suunnitelmia vakuutustarkastajan ja rakennusyhtiön edustajan koteihin suuntautuvia tulvahyökkäyksiä varten, mutta taitavat ne jäädä muiden kiireiden takia toteuttamatta. Harmi!

torstai 30. syyskuuta 2010

Toisen rivin väkeä

Ennen sitä tyttöjen kanssa aina istuttiin takarivissä luennoilla. Kerran Saksassa nukahdin luennolla, ja Turuus fyssan luennoillakin taisin torkahtaa. Nyt minulla on mahdollisuus osoittaa, että osaan pysyä hereillä luennoilla! Istua nökötän kiltisti etualalla, en kuitenkaan eturivissä. Keskityn opetukseen kaikilla paitsi fysiikan tunneilla. Fyssan ope lukee PP-dioilta ääneen tietoja, eihän sellaista jaksa kuunnella. Keskityn silloin, kun se on mahdollista. Täällä nenäliinan käyttö niistämistarkoituksiin on vielä harvinaisempaa kuin Suomessa. Kaipasin kovasti kouluun, mutta nyt sinne palattuani mieleen on muistunut luentojen äänimaailma. Räkää kurlataan ja kirnutaan kurkussa ja nenässä. Ekan vuoden opintoihin voisikin sitten liittää pakollisena kurssina "Miten niistetään"-kurssin. Korvatulpat palaavat pakollisena lisävarusteena penaaliini välikokeiden lähestyessä.

Onkohan Suomessakin nykyään tapana käyttää rintsikoita käsilaukkuna? Sinne saa kätevästi tungettua kännykän, rahaa, tai luottokortin. Kenties meikkejäkin, en tiedä. Tätä harrastavien tytsien keskuudessa on varsin trendikästä poseerata valokuvissa huulet töröllä. Oli tilaisuus mikä tahansa, huulet laitetaan törölle. Seksikästä. Luokkakaverini, vanhempi mies, on vienyt rintsikkakäsilaukkutrendin astetta pidemmälle. Hänellä ei ole tarpeesta huolimatta rintsikoita, joten röökiaski säilötään kätevästi t-paidan alle, tuohon mahakummun kohdalle. Mikään ei maistu paremmalta kuin hikinen tupakka!

Nauran usein toisten kustannuksella, joten seuraavana materiaalia kostoiskuja varten. Olin aamulla tulossa hissillä tänne kolmanteen kerrokseen. Astuin hissiin, painoin ovet sulkevaa nappia. Odotin. Ihmettelin, miksei hissi liikkunut minnekään. "Hajosiko tämä hissi?" kysyin Keithiltä. Kävi ilmi, että olin unohtanut valita kerroksen, jonne olin matkalla. Hissi ei jostain syystä osannut omatoimisesti siirtyä kotikerrokseeni. Tyhmä hissi, tyhmä, tyhmä, tyhmä!

Tänä viikonloppuna Caledoniaan kärrätään karjaa arvosteltavaksi, ja kurpitsoista suurin voittaa palkinnon. Käsitöitä on näytillä, kuka voittaa ensimmäisen palkinnon tilkkutäkillään, tai valokuvallaan? Tänä vuonna uutuutena markkinoilla/maatalousnäyttelyssä on piirakansyöntikisa, ja hevos-ja vuohinäyttelyt. Olisin mielelläni mennyt katsomaan piirakanahmintaa, mutta valitettavasti olen töissä juuri silloin. Tai maalaamassa taloa.

tiistai 28. syyskuuta 2010

Hotellielämää, josta ei oikein ehdi nauttia

Tämä taitaa nyt olla neljäs viikkomme hotellissa. Kaksi ekaa olivat kivoja, ehdin nauttia superisosta sängystä ja tyynymerestä, sekä kahdesta ihanasta telkasta, poreammeesta, sun muista. Viime viikolla ja tällä viikolla olen ollut ihan liikaa töissä koulun ohella, nautintoja ei ole mahtunut mukaan ollenkaan. Toivonkin, että ensi viikko vierähtää vielä täällä hotellilla, jotta saan "lomaviikon", jonka aikana on "vain" koulua. Onneksi töissä aina välillä saa tehtyä läksyjä.

Luokallani on niin monta tyyppiä, en tiedä juuri kenenkään nimiä, enkä varmaan tunnista naamojakaan. Yksi poika näyttää ihan Henryltä. Värisokeuteni johdosta luokalla olevat tummat pojat näyttävät kaikki samalta. Sitten on niitä, jotka tunnistan, mutta joita en tunne. On jonglööripoika, jonka tavoite on jouluun mennessä jonglöörata moottorisahoilla. Tyttö, joka kaveeraa poikien kanssa ja kiikuttaa niille kaakaota kahvilasta joka aamu. Toinen tyttö, joka ei käy suihkussa ja joka mumisee vastauksia koko luennon ajan. Poika, jolla on usein päässä silinteri. Ja matka jatkuu... Monella on onneksi sakeampi aksentti kuin minulla, joten en ole leimaantunut "ulkomaalaiseksi". Tosin täällä se taitaisi olla mahdotonta, kaikki kun ovat jostain. Sudanista, Tansaniasta, Intiasta, ja Suomesta!

Koska en ole riittävän kiireinen luentojen ja läksyjen kanssa, työ pitää vapaa-ajan minimissä yhdessä Melissan tulevien häiden kanssa, ja oma talokin pitäisi sitten jossain välissä maalata. Keittiö on jo kovin keltainen, mutta maalausurakka ei ole läheskään lopussa. Curry ei onneksi enää haise, siitä tulva sentään piti huolen. Jouluksi olisi tarkoitus päästä omaan kotiin. Tai no, joulusta en saa siellä nauttia, vaan pitänee raahautua ihanaa sukujoulua viettämään. Yök. Siellä sitten kilvan ihastellaan serkun uutta vauvaa, muusta ei sitten varmaan puhutakaan. Pitänee ottaa korvatulpat ja kuulosuojaimet mukaan.

tiistai 21. syyskuuta 2010

Linja-autolla on hauska matkustaa

Vuosia jatkuneen bussittomuuden jälkeen on oikeastaan ihan kiva matkustaa paikallisbussilla täällä Hamiltonissa. Aikataulujen lukeminen on osoittautunut melko hankalaksi, mutta vain pari kertaa olen ollut myöhässä tai joutunut kävelemään mokailtuani. Lopulta olen aina päätynyt sinne minne pitikin. Opiskelijakortilla saan matkustaa busseilla rajattomasti, joten kouluun ja takaisin kuljen aina bussilla, ja ostarillakin kävin bussin avustuksella. Ne tuntuvat kulkevan melko hyvin aikataulussa, ja pysäkiltä voi soittaa palvelunumeroon, josta kerrotaan pysäkille seuraavaksi tulevat bussit. Kätevää!

Täkäläiset bussit nitisevät ja natisevat aika tavalla, mutta on niissä sentään ilmastointi. Penkit ovat kylki menosuuntaan, ja koska täkäläiset tiet ovat huonossa kunnossa isojen autojen ja vilkkaan liikenteen takia, on välillä aika täristävää kyytiä tuo linja-autoilu. Kanssani bussilla kulkevista suurin osa on opiskelijoita, mutta kyllä sinne kaikenlaisia tyyppejä mahtuu matkaamaan. Kummallista bussikäyttäytymistä olen tutkinut empiirisesti nyt pari viikkoa, ja tässä ovat mullistavan vertailututkimukseni tulokset:

Suomessa bussista yleensä poistutaan keski- tai takaovista. Täällä suurin osa haluaa mennä ulos etuovesta, josta myös tullaan sisälle. Sanomattakin on selvää, että eihän siitä mitään tule, varsinkaan kun täällä ei kuulu tapoihin päästää ulostulijoita missään tilanteessa ensin ulos, vaan mielellään ryysitään heti sisään kun ovet aukeavat.

Penkkien ollessa melko täynnä, tai vapaiden paikkojen ollessa epäilyttävien ihmisten vieressä, ihmiset jäävät seisomaan. Tätä näin Turussakin, mutta yleensä minä ainakin menin seisomaan bussin keskiosan tuntumaan. Täällä ensimmäinen seisoskelija jää yleensä ihan etuoven tuntumaan, ja hänen jälkeensä kyytiin nousevat jäävät sitten kuskin viereen seisomaan. Miksi? Koska ulos pitää päästä etuovesta, ja on kätevää olla oven lähellä.

Noin yleensä linja-autoilu on täällä samanlaista kuin missä tahansa muuallakin, aikataulujen sekavuutta lukuun ottamatta. Turussa sentään edes joskus tajusin minne olin menossa ja milloin. Stop-nappien lisäksi seiniä pitkin kulkee bussin pituussuunnassa naru, josta vetämällä saa kerrottua pysähtymistoiveistaan kuljettajalle. Kuskit ovat melko ystävällisiä täällä, ja jopa pysähtyvät pysäkkien välissä jos joku juoksee pysäkille päin vähän myöhässä. Pysäkkejä sitten onkin tiheään, välillä parinsadan metrin välein, ehkä tiheämminkin. Kävely kun on vaarallista, ja saattaa johtaa terveellisempään elämään.

lauantai 18. syyskuuta 2010

Pikku Myy

Mohawk College on täynnä erivärisiä, eriuskoisia, ja muutenkin erilaisia ihmisiä. Monet oppilaat liikkuvat pyörätuolilla, ja ihonväriskaala on vampyyrinvalkoisesta yönmustaan. Minä sijoitun vampyyrin ja paperiarkin välimaastoon. Käytävillä kuulee puhuttavan niin montaa kieltä, että englanti on vähemmistönä. Opetuskieli on sentään (minun onnekseni) englanti, mutta opiskelijat kaveriporukassaan puhuvat sitten omaa kieltään. Minun suomikaveriporukassani on vain yksi jäsen. Eipähän kukaan ainakaan keskeytä tai kommentoi juttujani.

Huivipäisiä naisia on paljon, minunkin läheisin luokkakaverini on muslimi, ja pukeutuu huiviin. Ei kuitenkaan kokovartalokaapuun. En muista miksi näitä kutsutaan, joten en käytä sivistyssanoja tässä yhteydessä. Huivin ja islaminuskon yhteys on minulle tuttu, mutta voisiko joku kertoa, mihin uskontoon tai kulttuuriin kuuluu miesten Pikku Myy-nuttura? Päälaella on ikäänkuin nuttura, joka on peitetty joko virkatulla pienellä liinalla, tai kankaanpalalla. Ainakin uskoisin, että nyytin sisällä on hiuksia, mutta en ole varma. Tuossa päälaen etualalla joka tapauksessa on pitsinyytti, enkä tiedä miksi. En myöskään tiedä, millä hakusanoilla moista Googlesta hakisin.

Eräs hauska luokkatoverini on tullut suoraan lukiosta, ja jokseenkin naiivi. Hänen juttujaan on kiva kuunnella, sillä se muistuttaa minua omista suurista suunnitelmistani, kun olin hänen ikäisensä. Jossain vaiheessa sitä sitten oppi, että suunnitella voi miten paljon tykkää, mutta elämä ei välttämättä mene aina niiden suunnitelmien mukaan. Samin (hän on tyttö, mutta käyttää intialaisesta nimestään lyhennöstä Sami) suunnitelmiin kuuluu yliopisto-opiskelut collegen jälkeen, avioliitto vanhempien valitseman puolison kanssa, vanhempiensa talon osto kun he muuttavat isompaan, ja säästöjen kartuttaminen pitämällä niitä jemmassa tilillä. En ymmärrä kovinkaan paljoa pankkiasioista, mutta ehkä vähän enemmän kuin Sami. Hänellä on säästössä 500 dollaria, ja aikoo pitää tuon summan tilillä korkoa kasvamassa. Jouluun mennessä hän olettaa summan kasvavan 800 dollariin. Joko hän on kovemman luokan osakekeplottelija, tai sitten hän ei tiedä mitään koroista. Minun tilini tuottaa korkoa ehkä 5 dollaria vuodessa, jos sitäkään. Olisi kyllä kiva omistaa moinen ihmetili, jossa rahat tuplaantuisivat parissa kuukaudessa. Ja niin, vanhempien valitseman puolison hyväksyminen on itsestäänselvyys monelle luokkakaverilleni. Meikäläisellä saattaisi tulla asenneongelma jos toinenkin vastaan, jos äitee tai iskä olisivat tuoneet valitsemansa miehen eteeni hääpäivänä.

Paluu Caledoniaan viikonlopuksi oli edellistä vaikeampi. En tahdo olla täällä! Vakuutussetä sanoi alkuviikosta, että 4 viikkoa vielä menee remontissa. Lattioiden piti olla kunnossa viikko sitten, mutta todellisuudessa edes seinät eivät vielä ole valmiina maalausta varten. Lattioita emme ole vielä saaneet edes valita. 4 viikkoa saattaa olla 5, 6, tai enemmän. Mikäs siinä, hotellissa on ihan kivaa, mutta viikonloput syövät Maijua. Hotellin kuntosalia olen käyttänyt melko usein, ja poreammeeseenkin uskaltauduin eräänä iltana, tosin vain joutuakseni keski-ikäisen miehen flirttailun kohteeksi. Keski-ikäisen miehen, jonka vaimo ja kaksi poikaa odottivat kotona isän ollessa töissä toisella paikkakunnalla. Hän koitti jopa tehdä treffit seuraavalle illalle, "tulen tänne porealtaalle aina yhdeksältä illalla". Tiedänpähän milloin ei sitten tarvitse mennä poreilemaan.

perjantai 10. syyskuuta 2010

Ensihoitoa

Ensimmäinen, ihana, vapausviikko loppui. Viikonloppu koitti, ja piti palata Caledoniaan. Olisin mielelläni jättänyt tulematta, mutta minkäs teet. Keith oli paluusta mielissään, hänestä oli ihana tulla kotiin. Minä en ollut samaa mieltä.

Anoppi ryntäsi heti ovella vastaan utelemaan viikon (4 päivän) tapahtumista. Yritin paljastaa mahdollisimman vähän yksityiskohtia, hankkikoon oman elämän. Se seurasi minua yläkertaan, takaisin alakertaan, jatkuvasti jotain udellen. John on ilmeisesti raportoinut päivittäin koulutaipaleensa alusta äidilleen, sillä sen kummemmin asiaa tiedustelematta sain raportin Johnin koulun alusta.

Johnista tulee isona ensihoitaja, eli puolentoista vuoden päästä noin suunnilleen. Hän oli ensimmäisten päivien aikana joutunut opiskelemaan hurjasti uusia lääketieteen termejä (minä jouduin vain opettelemaan kemian ja matematiikan termejä vieraalla kielellä, joten omia saavutuksiani en edes viitsinyt mainita) ja tiedon määrä on päätähuimaava. Minun päätäni vain särki ensimmäisten koulupäivien jälkeen, huimausta en havainnut, joten J päihitti minut tässäkin lajissa!

Ensihoitajien tehtäviin kuuluu käsittääkseni melko keskeisesti ihmisten elvyttäminen. He olivat luokkatovereitaan "potilaina" käyttäen harjoitelleet elvyttämistä. Anoppi hihittäen kertoi, että J oli joutunut ihan jopa naista elvyttämään, vaikka siis tällä naisella oli tissit! Siis OMG! No, onhan se tosi noloa, että joutuu kopeloimaan vieraita naisia, mutta eikös se mahda olla osa ko. duunia. Johnin tuleva vaimo oli tästä kuullessaan kuitenkin hermostunut, eli vetänyt hernarit nokkaan. Miten J kehtaa käpälöidä vieraita naisia??!! Siis tietenkin hänen pitäisi ilmoittaa auttavansa vain miespuolisia henkilöitä, ja kenties lapsia. Ei missään nimessä naisia. Onneksi J ei sentään opiskele gynekologiksi, siitä voisi tulla hieman sanomista kotona.

torstai 9. syyskuuta 2010

Luokkahuoneessa

Suomalaisessa luokkahuoneessa saattaa olla taustahälinää, mutta opettajan kysyessä jotain, opiskelijat yleensä tuijottelevat lattiaa tai vaikkapa vasta 15 vuotta sitten maalattuja, kieltämättä upeita, seiniä. Tänään olin ensimmäisellä varsinaisella luennolla Kanadassa, ja täällä kenkiin tuijottelee vain allekirjoittanut. Muut huutavat kaik yhes koos oikean (tai väärän) vastauksen. Moinen intoilu on jokseenkin ärsyttävää, joten ajattelin jatkaa etuseinän tiilien tuijottelua.

Olen tutustunut vasta kolmeen opiskelutoveriini. Ensimmäisen (Shukria) kanssa minulla ei juuri ole mitään yhteistä, sillä en jaksa vääntää rautalangasta ihan joka juttua. Hän päässee silmäripsiä räpsyttelemällä vielä pitkälle. Toinen tuttavuus, Reem, on biokemiataustainen tyttö, joka on yhtä pihi kuin minä! Valitettavasti Reem on eri labraryhmässä, joten koitin tutustua omassa ryhmässäni olevaan, mahdollisimman fiksun näköiseen ihmiseen. Tungin itseni tänään Jessican elämään, hän on melko varautunut tyyppi, toisaalta tosi amis. Mitä se sitten tarkoittaakaan. Labraryhmässäni on myös luokan vanhin mies, joka ei osaa pitää turpaansa kiinni. Takarivin ihmiset ovat vielä jääneet tuntemattomiksi, sillä vanhuus ei tule yksin, joten näön huonontumisen johdosta en enää voi istua takarivissä! Nyyh!

keskiviikko 8. syyskuuta 2010

Kouluun siitä, mars!

Paluu koulunpenkille tapahtui vihdoin eilen. Ensimmäisen päivän kunniaksi voitin kemian oppikirjan, toisen päivän valjetessa totesin olevani hieman eri elämänvaiheessa kuin kanssaopiskelijani. Kaksi päivää koulussa oltuaan eräs tyttö julisti riemastuneena viikonlopun olevan vain kahden päivän päässä - sitten pääsee viikonlopuksi kotiin! Yritin nyökytellä ja näyttää ymmärtäväiseltä, mutta siis mitä häh? Eivätkö ihmiset kaipaa itsenäisyyttä? Olen koittanut bongailla fiksuja ja ahkeria oppilaita, mutta toistaiseksi olen löytänyt vain yhden. Tai siis itseni lisäksi vain yhden. Edellisellä kierroksella olin se, joka aina kopioi toisilta, tällä kertaa koitan tehdä itse tehtävät, mutta prkl kukaan ei kyllä kopioi minulta!!

Tänään joku voivotteli minulle kertoessani asuinoloistani, miten ikävää on asua hotellissa. Miltähän planeetalta sekin oli kotoisin, täällä Maa-planeetalla Maijulla on aina hotellissa mukavaa. Nileskin tuntuu viihtyvän, vaikka onkin täällä laittomasti. Meillä on kaksi huonetta, olkkari ja makkari. Sänky on niin suuri, että käytän siitä ehkä yhden neljäsosan nukkuessani. Löytyy kaksi telkkaa, jääkaappi ja mikro. Ja suihku, josta saa niin kuumaa vettä, ettei vedenkeitintä tarvita lainkaan! Niin, ja meillä on yhteensä 6 tyynyä. Luksusta! Alakerrassa on uima-allas, jonne en mennyt eilen polskuttelemaan pervomiehen kaveriksi. Odotan hetkeä, jolloin allas on tyhjillään, ja menen sitten "uimaan". Hotellin sisäpihalle on rakennettu kiva puutarha, jonne meillä on huoneesta hyvä näköala. Toiseen suuntaan maisemat eivät ole kummoiset, naapurista löytyy hautausmaa ja autokorjaamo. Hotelli tuntuu olevan melko täynnä, kuulemma monet lentäjät ja lentokoneiden henkilökunnan jäsenet yöpyvät täällä. Turisteja varmaan on paikalla hyvin vähän, tunnin ajomatkan päässä on sekä Toronto nähtävyyksineen, että Niagaran putoukset. Kukapa Hamiltonissa tahtoisi turistina olla, Steel Town ei ole maailman kauneimpiin lukeutuva matkailukohde. Turistit tosin selvästikään eivät ymmärrä, että kadun toisella puolella on Denninger's, kansainvälisiä ruokia ja herkkuja myyvä putiikki. Turkinpippurit ja Mariannet, here I come!!

maanantai 16. elokuuta 2010

Lukujärjestys

Tänään valitsin kurssiaikatauluni syyslukukautta varten. Tiedossa on pitkä tiistai, mutta säälittävän lyhyt maanantai ja perjantaikin on vain kaksituntinen. Ehdin siis mainiosti olla perjantai-iltapäivät töissä, jee.... Onneksi siellä on yleensä aikaa lukea, ja vaikka sitten tehdä läksyjä.

Eilen sain vieraakseni kaksi ihmistä Suomesta! Mahtavaa! Minua ei yhtään haitannut sekään, että tuliaiseksi sain maailman parasta Fazerin suklaata, jota en todellakaan aio jakaa kenenkään kanssa. Kävimme rodeossa ja kuuntelimme anopin supermielenkiintoisia juttuja. Rodeossa vain yksi ihminen loukkaantui hieman, kun sonni litisti sen aitaa vasten ja osoitti hellyyttä kutittelemalla sarvillaan miehen keskivartaloa. Toivoimme tietysti enemmän verta ja suolenpätkiä, mutta aina ei saa mitä haluaa. Ekaa kertaa yli kolmeen vuoteen sain puhua täällä suomea, oli aika huippua. Nyt sitten vaan sieltä muutkin tänne kylään, tai ainakin sitten kun meillä on oma koti. Edelleenkään ei ole tietoa milloin remontti edes alkaa, mutta toivossa eletään.

keskiviikko 11. elokuuta 2010

Kaksi naamaa

Jo ennen tänne muuttamista kuvittelin amerikkalaisten, ja kanadalaisten siinä sivussa, olevan melko tekopyhää ja kaksinaamaista porukkaa. Ihme asioista hötkyillään, mutta silti rikostilastoja katsoessa kaiken pahan alku ja juuri on tällä mantereella.

Vähän aikaa sitten lehdessä oli juttu naisesta, joka oli heitetty putkaan siitä hyvästä, että hänen ollessaan vesipuistossa lastensa kanssa hänen paitansa kastui, ja rintaliivit näkyivät valkoisen t-paidan läpi. Lapset kuulemma järkyttyivät, ja vanhemmat soittivat poliisit paikalla. Nainen toimitettiin putkaan 5 tunniksi, mutta hänet kuitenkin vapautettiin ilman syytteitä myöhemmin. Samaan aikaan on kuitenkin hyväksyttävää kävellä bikineissä ympäriinsä. Märässä t-paidassa lapsia kauhistuttanut nainen oli nuori, normaalivartaloinen, eikä paljastellut itseään. Millaisia lapsia täällä kasvatetaan, jos he oppivat vanhemmiltaan, että nainen märässä t-paidassa on kamala asia? Minä kävin lapsena saunassa isovanhempien ja vanhempien kanssa, alasti! Täällä moisesta siveettömyydestä joutuisi vankilaan. Kuntosalilla ja yleisissä vessoissa lapset on ehdottomasti kielletty vastakkaisen sukupuolen vessoista yli 3-vuotiaina. Siihen saakka ne käyttävätkin vaippaa, joten tarvetta lapsen viemiselle vessaan ei ole. Ai niin, eilen selvisi syy sille, miksi suurin osa ihmisistä haluaa asua omakotitalossa. Lapset tippuvat ikkunoista, jos perhe asuisi esimerkiksi kerrostalossa korkealla, ja ikkunat olisivat avautuvaa sorttia. Kukaan luokkakavereistani aikoinaan Suomessa ei tippunut ikkunasta, mutta ehkä he olivat onnekasta sorttia, ja heillä oli aivot.

perjantai 6. elokuuta 2010

Liikaa aikaa, liian vähän tekemistä

Olin tänään kuusi tuntia töissä, ja pesulassa kävi sinä aikana kaksi asiakasta. Voinen liioittelematta todeta, että oli hieman tylsää. Luin rikosromaanin loppuun, eikä sanomalehdessäkään ollut mitään mielenkiintoista luettavaa. Pohdin siis tekemisen puutteessa syntyjä syviä, mitä 15-vuotias Maiju olisi aikoinaan tuumannut tästä nyky-Maijusta?

Ensinnäkin ysäri-Maiju olisi ollut hyvin pettynyt tähän nykyiseen, joka ei pelkästään seurustele, vaan kehtasi mennä naimisiin. Eikä edes rokkistaran kanssa! Tai rikkaan miljonäärin, joka jostain syystä tarvitsee kulissivaimon ja sitten kulissien takana viihtyy miesten seurassa. Nämä muistaakseni olivat kaksi aviomahdollisuutta, joita pohdiskelin aikoinani. Ysäri myös pettyisi työtilanteeseeni, sillä 15-vuotiaana kuvittelin vielä voivani työskennellä lääkärinä, ihmisten parissa joka päivä koko päivän ajan. Vasta myöhemmin ymmärsin, että ihmisten parissa työskentely ei sovi herkälle hipiälleni. Ysäri myös hoitelisi anopin puolestani, vittuilisi suoraan päin naamaa sen kummemmin sitä häpeilemättä. Ysäri pitäisi minua nössönä, ja mielipiteitäni turhan laimeina. Mustavalkoisesta 90-luvusta ollaan siirrytty harmaamman vuosituhannen pariin.

Ysäri voisi kuitenkin olla ylpeä siitä, etten teeskentele. Tai ehkä se olisi pettynyt minuun, en edelleenkään osaa teeskennellä. Ysäri yllättyisi kuntosaliharrastuksestani, koko 90-luvun aikana kävin jumpassa ehkä kerran, ja liikunnantunneiltakin suurimmaksi osaksi lintsasin. Ysäri ehkä ihmettelisi, miksi muutin Kanadaan. Oliko pakko luopua kaikesta omasta miehen takia? 90-luvun Maiju nyrpistelisi nenäänsä oluelle, 15-vuotiaana maistui vain Omppu ja muut sokeriliemet. Joistain tavoista olen siis onneksi päässyt eroon!

maanantai 2. elokuuta 2010

Asuntoauto vs. omakotitalo

Talojen koot ovat Atlantin tällä puolen suurempia kuin Suomessa tahi Euroopassa noin yleensä. Lapsilla on yleensä huoneet, ja sitten vielä erikseen leikkihuone. Minä jouduin aikoinani leikkimään ihan joko omassa huoneessani, tai sitten olkkarissa. Ehkä siksi minusta sitten tuli tälläinen. Sitten kun sitä tilaa on, niin tottahan se pitää täyttää kaikella mahdollisella sälällä, ettei vaan sitten olisi tyhjää tilaa missään. Suurien talojen keskellä minua ihmetyttääkin mieltymys asuntoautoihin ja -vaunuihin. Asuntoautoon on usein ympätty muutamaan neliöön makuuhuone, kylppäri, olohuone ja keittiö. Talviasunnoltaan kanukit vaativat vähintään 200 neliötä elämiseen, miksi siis kesällä riittää 20? Ja miksei tiivistetty eläminen sitten jatku talvellakin, mihin tarvitaan huoneita, joita ei koskaan kukaan käytä, tai satoja sivupöytiä, kun yksikin riittäisi. Talvikeittiö on monella entisen Turun asuntoni kokoinen, koska pitää olla paljon kaappeja, jotta kaikki turhakkeet mahtuvat säilöön. Kesäkeittiössä on sitten se yksi kaappi, ehkä jopa kaksi. Minulla oli muistaakseni Suomessa asuessani noin kolme kattilaa. Täällä perussetti, joka pitää olla kun kotoa pois muuttaa, sisältää vähintään 6. Jos hella on nelilevyinen, mihin sitä edes kuutta kattilaa tarvitsee?

Amerikassa, ja Kanadassa, joka USAa kovasti kopioi, kaikki on suurempaa. Ihan kaikki. Autot ("pieni auto" täällä on perheauto Suomessa), ihmiset (naisten keskimääräinen vaatekoko on 44 tai 46), talot, ruoka-annokset, margariinirasiat (ei mitään parinsadan gramman purnukoita, vaan pienestä kilon rasiasta kivoihin viiden kilon saaveihin, ja siis nämä ovat ihan kotikäyttöön). (Toim.huom. Maiju liioitteli taas, saa täältä sentään niinkin pieniä margariinirasioita kuin 500-grammaisia, ja suurimmat ovat "vain" kolmekiloisia. Muokattu 6.8.10) Suuret elintarvikkeiden pakkauskoot sitten johtavat älyttömän suuriin jääkaappeihin, joissa ei koskaan ole tilaa millekään. Ainoa pienempi elintarvike, ja siis peruselintarvike todellakin, on olutpullo. Suomessa saa isomman pullon. Jaa miksi olut on peruselintarvike? Kanadassa peruselintarvikkeita ei veroteta, ja niihin luetaan olut, jäätelö, ja muut tarpeelliset ruoat. Pakastepitsasta menee sitten jo vero. Hellatkin ovat suurempia täällä, ihan järkyttävän kokoisia möhkäleitä. Mikroaaltouunit taitavat olla suunnilleen saman kokoisia, mutta mikrokupuja ei ole. Paitsi mulla, toin sellaisen Suomesta.

perjantai 30. heinäkuuta 2010

Muueurooppalainen

Keskiviikkona olin jälleen testattavana, tällä kertaa tulevaa kouluilua silmällä pitäen. Osallistuin englanninkokeeseen, joka oli suunniteltu äidinkielenään englantia puhuville, ja sain hyvät pisteet. Kielioppini oli melkein virheetöntä. Nam! Luetunymmärtäminenkin meni hyvin, vaikken kaikkia sanoja tiennytkään. Testin lopuksi minun piti syöttää koneelle taustatietoja, esimerkiksi osoitteeni ja äidinkieleni. Kumma kyllä suomi ei ollut kielivaihtoehtolistalla, minun piti lisätä se kohtaan "muut kielet". Seuraava kysymys koskikin sitten alkuperämaata, minun siis. Made in Finland ei ollut taaskaan vaihtoehtona, Euroopan maista vain Englanti oli erikseen mainittu. Minun piti siis valita synnyinmaakseni "other Europe", joten olen othereuropean, eli muueurooppalainen. Muukalainen mikä muukalainen. Siinäpä sitten miettivät, että miksi muueurooppalainen osaa kirjoittaa sanoja oikein, ja kanukit eivät. Uskomattoman vaikeita ovat esim. sanat their, they're ja there. Minun mielestäni niiden merkitykset ovat hyvin selvät, eikä sekaannuksia voi tulla. Puolet kanadalaisista sekoittaa ko. sanat iloisesti keskenään. Sama ilmiö sanojen to ja too kanssa, sekä were, we're ja where. Notta silleen. Oli mulla jotain muutakin marmatettavaa, mutta ne murheet tässä olutta imiessä unohtuivat.

tiistai 27. heinäkuuta 2010

Juosten kustu

Olen Agentti Apan kanssa monesti keskustellut pohjois-amerikkalaisesta rakennuskulttuurista. Työn laatu on huonoa, ja virheet ja viat peitetään maalilla, tai vaikkapa tapetilla. Tai jeesusteipillä. Appivanhempieni talon katon muodostavat "kattotiilet" alkoivat irtoilla, joten appiukko liimasi ne superliimalla takaisin paikoilleen. Uudessa, sittemmin tuhoutuneessa, kodissamme tapetilla oli peitetty reikiä seinissä. Kylpyhuoneisiin muodostuvaa hometta pestään vähän pois, ja sitten maalataan uusi maalikerros päälle. MacNeilien talossa yläkerran kylpyamme vuosi vettä rakenteisiin, ja alakerran kattoon ilmaantui kosteusläiskä. Ei muuta kuin uutta maalia kattoon, ja valmista tuli! En nyt käy väittämään, että Suomessa rakennukset olisivat täydellisiä, mutta jotenkin olen tottunut siihen, että kun korjataan tai rakennetaan, niin se tehdään kunnolla, tai ainakin parhaimmalla mahdollisella tavalla. P-amerikkalaisilla on järkyttävän suuri itsetunto, ja täällä jokainen uskoo aidosti olevansa remonttireiskoista parhain ja pätevin. Tällä asenteella varustettuna miehet sitten remontoivat omaa kotiaan, mistään mitään oikeasti tietämättä. Suomessa paikalle kutsuttaisiin putkimies tai sähkömies, täällä haetaan kellarista työkalupakki ja ruuvaillaan ja teippaillaan vähän jotain, jotta näyttäisi että ongelma on korjattu. Juosten kuseminen on tavallista myös esimerkiksi tietyömailla, kuopat peitetään parilla lapiollisella jonkinnäköistä asfalttimurskaa, jota ei kuitenkaan tasoiteta tai tiivistetä, vaan se jätetään ikäänkuin pikisenä hiekkana siihen kuoppaan. Sitten parin kuukauden päästä siihen tuodaan lisää pikimurskaa jne. Tässä naapurustossa on todella huonossa kunnossa ollut tie, jota alettiin viime syksynä korjata. Vanha pinta jyrsittiin pois ja kuoppia tasoitettiin. Tänä kesänä koko tie pinnoitettiin uudestaan, mutta nyt, kolme viikkoa uuden asfalttikerroksen levittämisestä, tie on jo kuoppainen ja pinta alkaa halkeilla. Miksi tietä ei pohjustettu kunnolla? Nyt hyväkuntoisen tien sijaan tuloksena on tie, joka ensi keväänä roudan sulaessa on perunamaata muistuttava polku, ihan kuten se oli ennenkin. Tämä on yleistä, korjaillaan ja paikkaillaan vähän sinne päin mielummin sata kertaa, kuin tehdään kerran kunnolla.

maanantai 26. heinäkuuta 2010

Loma

Normaalit ihmiset pääsevät kesälomalla eroon työpaikasta, ottavat rennosti ja matkustelevat. Maijulla ei tänä kesänä ole lomaa, mutta edessä on kolmen päivän kesälomaan verrattava anoppivapaa. Pääsin eroon anopista, otan rennosti, enkä tiskaa! Hah! On jokseenkin surullista, että tarvitsen lomaa toisesta ihmisestä. Jos vakuutusmiehet ja remonttireiskat hoitaisivat hommansa vähän nopeammin, lomasta tulisi pysyvä olotila! Ja kukapa ei haluaisi olla aina lomalla.

Niles, rakas siiliotukseni, on osoittautunut hankalaksi manikyyriasiakkaaksi. Nilesin kynnet pitäisi leikata, mutta leikkausyritykset johtavat piikkipalloksi käpertyneeseen siiliin, yleensä minun sormeni ovat ko. piikkipallon sisällä. Mahtaisiko kynsiä lyhentää hiekkapaperin päällä kävely? Vähän niinkuin kynsiviilakokolattiamatto. Siinäpä liikeidea, saa varastaa.

maanantai 19. heinäkuuta 2010

Kalakärpäset

Unohdin mainita, että jokakesäinen kalakärpäsviikko on alkanut. Viikon ajan pilantuneelta kalalta haisevat hyönteiset saapuvat jostain yöllä parittelemaan joen ylittävän sillan valojen tuntumaan, ja kuolevat aamun koitteessa. Lopputuloksena on kalalta haiseva silta. Näin helteellä koko Caledonia haisee mädältä kalalta. Nam! Toivoin tänä kesänä välttäväni kalanhajun muuttamalla Hamiltoniin, mutta toisin kävi. Viime kesänä kalakärpäset siivottiin päivittäin sillalta, sillä ne aiheuttavat kolareita (ne ovat liukkaita, ja autoilijat jarruttaessaan eivät osaa ottaa kärpäsliukkautta huomioon). Tänä aamuna hyönteiset olivat edelleen sillalla, eikä niitä oltu siivottu päivällisaikaan mennessä. Kuolleiden kärpästen päällä pyöräilyssä on se haittapuoli, että kalanhaju tarttuu myös polkupyörääni. Jos ette usko tarinaani kalakärpäsistä, voin lähettää muutaman kirjekuoressa sinne Suomeen.

Söpö

Kanadassa on tapana järjestää bileet ennen häitä. Bileisiin pitää ostaa lippu, ja juhlien tarkoitus on kerätä rahaa häitä varten. Lauantaina oli Melissan ja Taylorin Stag&Doe/Jack&Jill-bileet. Rakkailla juhlilla on monta nimeä. Illan aikana minua kehuttiin söpöksi useaan otteeseen ventovieraiden ihmisten taholta. Mitä minulle on tapahtunut? SÖPÖ? Miten olis ilkeä ja kylmä, tai pelottava ja mahdollisesti vaarallinen? Juhlat olivat suuri menestys, rahaa tuli ovista ja ikkunoista, ja morsiusparilla oli hauskaa. Ja Maiju oli söpö --

Toinen paikallinen tapa, tai ainakin asia johon en Suomessa koskaan törmännyt, on pyyhkeiden pyykkääminen jokaisen käyttökerran jälkeen. Henkilökohtaisesti koen olevani suihkun jälkeen sen verran puhdas, ettei kuivaamiseen käytettyä pyyhettä tarvitse heittää pyykkikoriin. Kuulun kuitenkin vähemmistöön pesulahaastatteluideni perusteella. Monet käyvät suihkussa parikin kertaa päivässä, ja tarvitsevat aina puhtaan pyyhkeen kuivatakseen itsensä. Eräs nainen pesi pesulassa viisihenkisen perheensä pyykkejä, kuulemma neljä perheen viidestä jäsenestä käy suihkussa kaksi kertaa päivässä. 9 kylpypyyhettä pyykkiin per päivä. Siihen päälle sitten vielä käsipyyhkeet sun muut. Kuvittelevatko ihmiset asuvansa hotellissa?

Vesiputous

Keith oli viime viikon kesälomalla. Meidän piti viimeistellä remontti, ja muuttaa uuteen kotiin. Perjantaina 9.7 ajoin asunnolle viedäkseni sinne verhon ja henkareita. Ulkona satoi, ja kun avasin ulko-oven ja astuin sisään, sielläkin satoi. Rappusia alas valui vettä kuin vesiputouksessa. Katosta satoi vettä. Unelma muutosta uuteen kotiin sammui siihen paikkaan, ja anoppilassa olemme edelleen. Kukaan ei tiedä, miten pitkään. Putkimies oli kiristänyt jonkun liitoksen liian tiukkaan, putki halkesi ja rikkoutui riittävästi juuri niiden kahden päivän aikana, kun olimme autottomina jumissa helteisessä Caledoniassa. Vakuutus onneksi korvaa remontin, mutta tapahtuneesta on nyt 1,5 viikkoa, eikä remontti ole vielä edes alkanut. Tieto siitä, että en pääse omaan kotiin vielä ainakaan pariin kuukauteen oli kuin isku vasten naamaa. Ei siis mikään pieni lätkäisy, vaan tiukka oikea suora.

Onni onnettomuudessa on vakuutus. Olimme vakuuttaneet asunnon, ja se korvaa suurimman osan uudelleenrakennuksesta. Taloyhtiön vakuutusyhtiö korvaa myöskin oman osansa, ja sitäpä tässä nyt sitten odotellaankin että he pääsisivät sopuun siitä, kuka maksaa ja mitä. Lopputulos on varmasti loistava, saamme uuden keittiön, uudet lattiat alakertaan, sähköviritykset saatetaan ajan tasalle, seiniin lisätään eristeitä. Suuren suuri miinuspuoli on se, että emme päässeet muuttamaan omaan kotiin. Vakuutusyhtiö majoittaisi meidät motelliin tai jonnekin vuokralle, pois täältä ahdistavasta paikasta. Keith ei halua muuttaa. Arvaatteko, mitä mieltä minä olen asiasta?

Johtopäätökseni tästä kaikesta on seuraava: vakuutus on ihana asia. Usein vakuutusta maksaa ihan turhaan, mutta kun jotain tällaista tapahtuu, on ihanaa kun joku muu kantaa taloudellisen vastuun. Olisi se matkavakuutuskin ollut viime joulun reissulla aika kiva juttu. Ehkä sitten ensi kerralla..

tiistai 6. heinäkuuta 2010

Helleaalto

Sulavin sormin kirjoitan täältä tropiikista. Lämpötila on noussut viime päivinä vaarallisiin lukemiin, tai ainakin helteestä varoitettiin ihan televisiossa. Huomasin lamauttavan kuumuuden ilman TV:n apuakin, mutta monet kanukit varmasti jäisivät pimentoon ilman telkkaria. Suomessa kaipailin tuuletinta muutamana kuumana kesäyönä, täällä tuuletin auttaa yhtä paljon kuin kuppi teetä autiomaassa. Pitänee mainita, että olen tyytyväinen, ettemme vielä asu oikeasti ilmastointilaitteiston hylkäämässä uudessa kodissamme, siellä nimittäin vasta onkin kuuma! Viime yönä, vaikka ilmastointi olikin päällä, jouduin evakkoon alakerran sohvalle, vähän viileämpään ilmastoon. Ja sitten jotkut vielä nauttivat tästä kelistä! Haloo! Miten on mahdollista nauttia +32 asteen helteestä, joka tuntuu ihanan ilmankosteuden ansiosta +45 asteelta?? Kokeilunhaluisille suomalaisille ehdotankin kanadasimulaattoria, sauna lämpiämään ja sinne mars istumaan vaatteet päällä koko päiväksi. Yöksi voitte ottaa vaatteet pois. Sanomattakin lienee selvää, että olen jälleen suututtanut ihmisiä valittamalla tästä lamauttavasta kuumuudesta, tästä kun tosiaan kuuluisi nauttia. Minä saan kuitenkin valittaa, sillä en vingu talvipakkasten paukkuessa, enkä syyssateiden rummuttaessa naamani tunnottomaksi pyöräilyreissujen aikana. Kerran vuodessa saa valittaa, vaikka mikä olisi!

Niles, rakas afrikkalainen siiliotukseni, tuntuu nauttivan kuumuudesta. Kenties kelit muistuttavat kodista samalla tavalla kuin viimeviikkoiset lämpimät päivät ja ihanasti viilenneet kesäyöt muistuttivat minua Suomesta. Ensi kesänä saan toivottavasti tilaisuuden esitellä yöttömän yön Keithille, ja rokkifestareillekin olisi kiva siinä sivussa päästä! Jesh! Suomen kesässä en olekaan ollut pariin vuoteen, visiitit ovat ajoittuneet pimeimpään talviaikaan.

Olen täällä tutustunut englantilaiseen Hannahiin, joka on ollut Kanadassa minua pidempään, mutta suunnilleen samasta syystä. Puhumme usein eurooppalaisista juuristamme, ja miten omituisilta tietyt kanadalaiset tavat vaikuttavat. Ilmeisesti sekä Suomessa että Englannissa kehuja on vaikea saada, eikä positiivisia kommentteja pukeutumisesta tai vaikkapa uudesta kodista juuri heru. Täällä asia on toisin, mutta minä tälläisenä perusrealistina usein kuvittelen haistavani valheellisen kehun, ja pidän ihmisiä pinnallisena, ja jopa valehtelijoina. Hannah suhteutuu kehuihin ihan eri tavalla eikä hänellä ole edes käynyt mielessä, että joku valehtelisi ja sanoisi jotain, mitä ei tarkoita. Hänen mielestään ihmiset täällä ovat paljon miellyttävämpiä kuin kotoenglannissa, iloisempia ja ystävällisempiä. Se, minkä minä tulkitsen valheellisuudeksi ja pintakiilloksi, onkin Hannahin mielestä aitoa ystävällisyyttä. Toivon Hannahin olevan oikeassa, ja päätinkin yrittää suhtautua kehuihin positiivisemmin, ja nauttia niistä vaikka ne olisivatkin valhetta vaan. Tuleehan niistä hyvälle tuulelle, joten yritän uskotella itselleni niiden olevan totta.

tiistai 22. kesäkuuta 2010

Se aika vuodesta

Talvella olympialaisten aikaan kerroin, miten yhtäkkiä kanadalaisista tulikin kanadalaisia. Normaalisti kun he ovat aina "italialaisia" tai "skotteja", tai mitä lie sekoituksia. Olympialaisten aikaan jokainen kanadassa syntynyt ja kasvanut oli vihdoin ylpeästi kanadalainen, eikä eurooppalaissekoitus. Noh, nyt on asia toisin. Jaa miksi? MM-jalkapalloa on tästä kiittäminen, kanadalaiset ovat palanneet juurilleen ja nyt sitten kannustavat "kotimaansa" joukkuetta. Toki täällä on oikeastikin italialaisia, tai kuten minä, suomalaisia. Jos perhe on kuitenkin asunut Kanadassa useamman sukupolven ajan, ei mielestäni voi enää väittää olevansa italiaano tms. Tämä ei kuitenkaan estä jalkapallohuumassa jopa kaikkien "alkuperämaiden" kannustamista. Ihmiset osoittavat tukensa joukkueille ostamalla pienen lipun ja laittamalla sen autonsa ikkunaan. Yhdellä tyypillä oli 5 eri maan lippua, eli taisi auton omistaja olla espanjalaisitalialaisenglantilaissaksalaisranskalainen. Sehän sitten jo selittääkin sen, miksi kyseinen henkilö on tumma, järjestelmällinen, pitkä, sinisilmäinen, tulinen, sekä tykkää pitsasta, pastasta ja merenelävistä, patonkien ja teen ohella. Kaverini Melissa esimerkiksi on tempperamenttinen juuri siitä syystä, että isoäidin äiti tuli tänne Italiasta. Ehkä minäkin olen kiero sen takia, että isoisoisoisä kerran kävi Venäjällä, ja pitkä sen takia, että äidin isotädin serkku sai kerran postikortin Hollannista.

Taloprojekti on edennyt maalausvaiheeseen, toki muutakin on vielä tekemättä. Eilen aloitin maalata makuuhuonetta, ja seinille valitsemani kaunis harmaansininen väri osoittautuikin poikavauvalle sopivaksi väriksi, ihan kirkkaan vaaleansiniseltähän se seinillä näyttää. Pitää mennä maalipurnukan kanssa takaisin kauppaan vaatimaan lisää jotain sinne purkkiin, jotta saadaan väri Maijua miellyttäväksi, eli vähemmän siniseksi. Anoppi oli viikonloppuna auttamassa taas asunnolla, ja onhan se paljon saanutkin aikaan. Siivouksen tuloksena anopin selkä on nyt ihan jumissa, voi parkaa kun kerrankin joutui tekemään jotain useamman tunnin ajan, ilman päikkäreitä! Hän kun sitten vielä tulkitsee lihaskivun lihasrevähdykseksi, ei ole raukka tottunut jomottaviin lihaksiin. Tai työntekoon.

perjantai 18. kesäkuuta 2010

Tuparilahjoista

Muutto on toivottavasti pian edessä, ja mieltäni lämmittää ihmisten ajattelevaisuus. Pesulan asiakkaista osa on käsittämättömän tympeitä ja töykeitä, mutta monen kanssa olen jopa ystävystynyt tässä parin vuoden aikana. Useimmilla heistä on vakiopäivät, jolloin pyykit pestään, ja tiedän odottaa heitä tiettynä päivänä, ja jopa kellonaikana. Keskiviikkoisin töiden jälkeen pesulaan tulee Marilyn, perjantaisin iltapäivällä Colleen, ja sunnuntaiaamuisin Dave. Muilla "pesulakavereillani" ei ole vakiaikoja, heihin törmään silloin tällöin. Partanaisen vakipäivä oli pitkään lauantaiaamu, mutta toivon, että huominen on poikkeus tähän sääntöön. Hänen ollessaan pesulassa tunnen jatkuvaa tarvetta pestä ja desinfioida käsiäni. Mikä ikinä partanaista vaivaakin, en halua tartuntaa.

Ensimmäinen tuparilahjamme tuli anopilta, tottakai. Saimme tarpeellisia tarvikkeita, kuten ketsuppia ja maapähkinävoita (yök!). Torstaina töihin saavuttuani minua odotti tuparilahja yhdeltä vakiasiakkaalta, mutta en tiedä mikä se on. Mary neuloo usein pyykkejään pestessään, ja lahja on hänen neulomansa jutska. En tiedä onko se kaulahuivi, vai jonkinlainen patalappuviritys. Kukaan muukaan ei tiedä neuloksen käyttötarkoitusta, toivottavasti saan sen jotenkin selville Maryn seuraavan kerran nähdessäni. Maryn sydämellisyys ilahdutti minua suunnattomasti, vaikka itse tuparilahja ei välttämättä ihan ole mieleinen.

Tänään entinen työkaverini MaryLou piipahti työvuoroni aikana minua moikkaamassa. Juttelimme pitkän tovin, ja hänkin antoi meille tupaantuliaislahjan. MaryLou on herttainen mamma, maailman kiltein ja ajattelevaisin, mutta valitettavasti ajatuksemme kauniista esineistä ei välttämättä käy yhteen. Saimme kultareunaisen kukikkaan kukkalautasen, joka lahjan antajan mielestä oli hyvin kaunis ja naisellinen, ja ehdottomasti minun tyyliseni. En tarkoita olla ilkeä ja kiittämätön, arvostan molempien lahjojen takana olevaa sydämellisyyttä ja ajatusta kovasti. Tuntuu siltä, että olen vaikuttanut jollain tapaa näiden ihmisten elämään, ja he kokevat minut ystäväkseen, ja haluavat toivottaa onnea uuteen kotiin. Minun ongelmani on se, että naamastani näkee, jos jokin asia ei minua miellytä. Pelkäänkin, että en pysty näyttelemään tarpeeksi uskottavasti ilahtunutta, ja päädyn loukkaamaan näitä ihania ihmisiä. Ehkä tästä painunkin viettämään loppuillan peilin edessä hymyjä ja ihastuneita huokauksia harjoitellen! :)

sunnuntai 13. kesäkuuta 2010

Ajokortti ja koti

Vähäisestä harjoittelusta huolimatta, tai juuri sen takia, läpäisin ajokokeen, ja olen nyt valtuutettu ajamaan autoa Kanadassa ihan itsekseni, ja vähän kännissäkin. Mikä saavutus! Läpäisin kokeen rimaa hipoen, ja kysymys kuuluukin, miten tuolla liikenteessä törttöilevät idiootit ovat ikinä läpäisseet saman kokeen? Tai ehkä homma toimiikin niin, että kun G on taskussa, voi ajaa miten haluaa. Joka tapauksessa, nyt minulla on kaksi ajokorttia, puoli autoa, ja kiinnostus ajaa on nolla. B+G+½(auto)=0.

Yhtälöistä en ole päässyt eroon vieläkään, matematiikan välikokeen jo suoritin, mutta edessä on vielä yli puolet "lukiomatikasta". Toivottavasti heinäkuun aikana pystyn todistamaan olevani keskiverokanukin matikkatasolla. Mieluiten olisin kuitenkin sen tason yläpuolella..

Kanadan omituisuuksia olen listannut sivukaupalla, mutta mainittakoon nyt jälleen, että kuluttaja täällä kyllä voi hyvin. Keith osti työkengät yli vuosi sitten, ja parin kuukauden käytön jälkeen ne olivat hyvin erinäköiset kuin uutena. Keith vei ne takaisin kauppaan, ja sai tilalle ilmaiseksi uudet. Niitä useamman kuukauden käytettyään hän vei kakkosparin takaisin kauppaan, ja sanoi olevansa tyytymätön niiden kestävyyteen. Hän sai tilalle uudet kengät, työhanskat, ja 20 dollaria. Yksi kenkäpari siis todellisuudessa on kolme kenkäparia, hanskat ja 20 dollaria. Kuittia ei kysytty missään vaiheessa, eikä työolosuhteita. Keith tuhoaa kengät kuin kengät töissä parin kuukauden kuluessa, kalliit kengät kestävät ehkä 4kk. Jos siis on pokkaa, niin ilmeisesti mitä vaan voi vaihtaa ja vaatia tilalle. Uskomatonta! Suomessa saa hädin tuskin virheelliset tavarat vaihdettua kuittia vastaan. Onneksi en kuitenkaan ole asiakaspalvelussa täällä töissä, tai siis ainakaan vastaanottamassa vaihtoon tulevia tavaroita. Ei ehkä luonto antaisi periksi jaella ilmaiseksi uusia kenkiä järkyttävässä kunnossa olevien tilalle.

Asuntoa tai kotia ostaessa kuluttajan pitää olla kuitenkin ihan eri lailla valppaana. Saimme avaimen uuteen kotiin perjantaina, yhden avaimen siis, nelihenkiseltä perheeltä. Lukot menevät vaihtoon heti maanantaina kun saadaan lukkoseppä paikalle. Koska sopimuksessa ei erikseen mainittu asunnon siivoamista, meitä vastassa olikin sitten, äitini sanoin, sikolätti. Roskia on etu- ja takapiha täynnä, taloon oli jätetty suklaalevynpala, kynsisakset, ruusun mallinen kynttilä, kaulin, 2 lipastoa ja 2 hyllyä, homeinen suihkuverho, likaiset vessamatot, vanha tiskirätti, ja muita aarteita. Käytin kaksi tuntia jääkaapin siivoamiseen. Ai niin, jääkaappiin oli ystävällisesti jätetty 5 kananmunaa. Emme syöneet niitä. Asukkaat veivät mukanaan kompostin takapihalta, ja jättivät tilalle täysinäisen roskiksen. He veivät myös kaupungilta saadut kierrätys- ja biojäteastiat, jollaiset tulee joka asunnossa olla. Ja hehkulamput lähtivät myös kävelemään, itse lamput jäivät. Yksi hehkulamppu oli jätetty, mutta sekään ei toimi. Tahtoisimme tietää entisten asukkaiden uuden osoitteen, jotta voisimme käydä palauttamassa heidän unohtamansa huonekalut ja tavarat. Melko sotkuinen perhe siellä siis asui, jos minä pidän heidän kotiaan sotkuisena. Riittääpä sitten ainakin meikäläisellä tekemistä seuraavan kahden viikon/vuoden ajaksi. Tärkeintä kuitenkin on se, että se on koti <3

sunnuntai 30. toukokuuta 2010

Kirpparilöytöjä ja samanlaisia ihmisiä

Täällä ei suomalaistyylisiä kirppiksiä (mun tietojen mukaan) ole, mutta tällä viikolla pankin avautumista odotellessani poikkesin paikalliseen Pelastusarmeijan myymälään. Yllätin itsenikin löytämällä käytännössä uuden mekon ja paidan, ja vähän pidetyn hameen noin 10 eurolla. Ihan sopiva hinta näin tulevalle asuntovelalliselle. Paita vielä sattuu olemaan merkkituote, johon mulla uutena ei edes olisi varaa. Etunani on se, että suurin osa myymälän asiakkaista näytti olevan minua kookkaampia, joten ei tarvitse pelätä menettävänsä hyviä diilejä vaikkei siellä joka viikko kävisikään. Kävin tosin sitten vielä seuraavana päivänä ostamassa kahdet shortsit alle viidellä eurolla. Kanadalaisen konservatiivisuuden keskellä ihmetyttää, että myymälässä oli myynnissä käytettyjä rintsikoita.

Maanantaina oli jostain syystä yleinen vapaapäivä, jota juhlittiin iloisesti Keithin suvun kesken. Meillä oli oikeastaan tosi kivaa, ehkä siksi ettei täti lapsineen enää tervehdi minua. Serkun aviomiehen kanssa olen aiemmin tullut juttuun ihan kivasti, nyt ei tosiaan tippunut edes pientä moikkausta. En onneksi ole liikkeellä heitä miellyttääkseni, joten jos he haluavat leikkiä mykkäkoulua, niin olen valmis leikkiin! Ja olen siinä muuten aika hyvä. Ainoa minut koskaan voittanut on Keith. Grr. Keithin eno vaimoineen ja lapsineen ovat kivoja, olutta oli paljon ja se oli kylmää, ruoka maistui, eikä anoppikaan päässyt paljon ärsyttämään, joten juhla oli kyllä ihan onnistunut. Ensimmäinen kiva sukujuhla, ja vasta kolme vuottahan olen täällä ollutkin.

Keithin suvussa on pari tyyppiä, jotka muistuttavat minua omasta suvustani. Ihmiset ovat eri kulttuureista ja maista kotoisin, mutta silti heissä on aika paljonkin yhteisiä piirteitä. Samaten anoppini muistuttaa yhtä tuttavaani ja Laura täällä muistuttaa entistä koulukaveriani. Välillä todellisuudet sekoittuvat kuin mansikka-vaniljapehmiksen maut, ja henkilöt ovat kuin samoja ihmisiä mutta vain eri maailmoissa. Horoskoopeilla tuntuu olevan osuutensa asiaan, mutta jätän sen analyysin tämän julkaisun ulkopuolelle.

maanantai 17. toukokuuta 2010

Takaisin vankilaan kulkematta lähtöruudun kautta

Neljän ihanan anoppivapaan jälkeen paluu arkeen tuntuu masentavalta. Vajaan kuukauden päästä alkaa anoppivapaa elämä, enkä malta odottaa! Jokainen tässä talossa vietetty päivä masentaa ja musertaa. Tajusin myös, miten tarpeellista onkaan puhua lääkärilläkäynteihin tai kouluun liittyvät puhelut anopin korvien kantopiirin ulkopuolella, kun hän vanhempiensa luota palattuaan raportoi puolen suvun terveysongelmista meille. Ahdistaa moinen salakuuntelu, ja vaikkei salaisuuksista olisikaan kyse, niin silti. Joku, en sano kuka, vois hankkia elämän ettei tarttis salakuunnella muiden elämiä.

Matematiikan kurssi etenee hyvin, nyt on kolmen viikon tehtävät jo purkissa reilun viikon työrupeaman ansiosta. Mitenhän tämä on mahdollista, minun kun ei uskottu olevan lukiomatikkatasolla! Ei se pitkä matikka aikoinaan niin mahtavasti kyllä mennytkään, mutta täkäläinen high school tarjoaa kolmentasoista matematiikkaa. On kurssi täysin tumpeloille, sitten taviksille, ja sitten kai pitkää matikkaa vastaava taso. Käsittääkseni minun pitäisi olla tavistasolla kouluun päästäkseni. Ihan hyvin tämä nyt ainakin toistaiseksi on mennyt. Töissä käytän aina ajan tehokkaasti koulutehtäviä tehden, muut työntekijät tappavat aikaansa Oprahia tai Dr. Philiä katsellen. Ehkä se selittääkin sen, miksi kukaan muu ei osaa laskea rahojaan oikein.

perjantai 14. toukokuuta 2010

Aaaaarrghhh, typerä Kanada!

Siis Kanadanhan syytä tämä nyt sitten taas on. Yritän kovasti saada harmaat aivosoluni taas koulunpenkille syksyllä, mutta Kanada ei tähän suostu. Tai ainakaan se täti, joka ilmoittautumisasioita hoitaa. Tapasin alkuvuodesta professorin, joka olisi ottanut minut avosylin vastaan toiselle lukukaudelle, olisin voinut jättää ekan hänen mielestään väliin kokonaan. Päätin kuitenkin aloittaa alusta, onhan siitä nyt jo aikaa kun olen viimeksi tiedeasioiden parissa puuhastellut. Siis jos pesulassa tapahtuvaa tahranpoistoa ei lasketa tieteeksi. Tämä oli kuitenkin ilmeisen huono ratkaisu, sillä nyt joudun todistamaan matematiikan ja kemian taitojeni olevan lukiotasolla. Siis kanadalaisen lukion tasolla, eli suomalaisen yläasteen tasolla. Biokemian paperit kävivät jo kerran arvioitavana, ja ne todettiin kanadalaista koulutusta vastaaviksi. Tämä ei kuitenkaan hirviötädille riitä, vaan minun pitää joko A. lähettää paperit uudelleen samaan paikkaan tsekattaviksi, jolloin arvio papereistani laitetaan digitaaliseen muotoon edellisen paperiversion sijaan. Hintaa tälle lystille tulee 60 dollaria plus siihen päälle lakimiehen veloittama 40 dollaria siitä hyvästä, että hän totee valokopioiden aitouden alkuperäisiin papereihin verrattuna. Vaihtoehto B on sitten suorittaa matematiikan ja kemian kurssit uudelleen. Pihi kun olen, enkä käsitä miksi koulutodistukset pitäisi uudelleen lähettää samaan paikkaan samanlaista arviointia varten, päätin sitten suorittaa kurssit ja näyttää Kanadalle mistä tämä tyttö on tehty! Algebrasta ja kaksoissidoksista ja happo-emästasapainoista, perkele!

Mahtaako tämä todistelu ja paperisota koskaan loppua? Joudun varmasti täällä jatkossakin todistamaan olevani koulutettu, ja etten muuttanut tänne paremman elintason perässä. Haha. Niin, niinhän ne täällä kuvittelevat, että meidän kommunisti-Suomessa on niin köyhää ja kamalaa, että piti tulla tänne pakoon pahaa maailmaa. Ymmärrän kyllä, että kaikkien maahanmuuttajien dokumentit eivät välttämättä ole aitoja, ja että kulissiavioliittoja solmitaan jatkuvasti maahanpääsyn toivossa, mutta c'mon.. Kyllä mä ainakin joskus siellä luennoilla kävin. Ja ihan itse muuten kirjoitin graduni. Ja silleen..

maanantai 10. toukokuuta 2010

Silmiä ei tarvita autolla ajoon

Ei siis ainakaan Kanadassa. Olen varmasti mutissut aiemminkin siitä, miten lääkärit eivät kerro ajoneuvoviranomaisille potilaiden ajokykyyn vaikuttavista terveysseikoista. Kuntosalilta tuttu täti ajaa autoa putkinäöstä huolimatta, ja Keithin isoäiti uusi juuri ajokorttinsa, vaikka on kaihin takia lähes sokea. Kauhugalleriaan voinkin pelokkaana lisätä kuntosalin omistajan, jonka toisen silmän verkkokalvo repesi, eikä silmä ole vieläkään palautunut entiselleen leikkauksista sun muista huolimatta. Hän ei näe toisella silmällä yhtään mitään, mutta silti kokee olevansa oikeutettu ajamaan (isoa) autoa. Toisaalta olen alkanut ymmärtää ihmisten halua ostaa isoin markkinoilla oleva auto, selviytymismahdollisuudet kolaritilanteessa paranevat huomattavasta auton massan kasvaessa. Täkäläiset autoilijaläsipäät saivat minut harkitsemaan vähintään panssariauton hankkimista. Panssaripolkupyörä? Siinäpä liikeidea jollekin nikkarille.

Kuukauden päästä minulla on taas koti. Ihanaa. Voin puhua puhelimessa, eikä kukaan kuuntele korva seinässä viereisessä huoneessa puheluani. Voin kävellä alusvaatteisillani ympäri asuntoa. Vapaus koittaa pian, jes! Toisaalta on pelottavaa muuttaa, sillä Keithin selviytymiskyky oikeassa elämässä ei ole vielä kovin kehittynyt. Hänen pitää oppia mm. seuraavat asiat: 1. huoneet eivät siivoa itseään (yllätys!) 2. jos jääkaapista olettaa löytävänsä jotain, pitää käydä ruokakaupassa ja ostaa ruokaa sinne laitettavaksi, 3. asuntoa pitää kunnostaa ja remontoida, ja se ei onnistu tietokoneelta käsin, ja 4. Maiju ei ole kuten äiti, Maijulla on muutakin tekemistä kuin hössöttää, hoivata ja siivota. Sorry, reality check incoming in a month..

Täällä suuuuuuri osa miehistä asuu kotona häihin saakka, ja siirtyy suoraan äidin hoivista vaimon paapottavaksi. Kotirouvia on nykyään vähemmän, mutta silti "naisen rooli" on täällä voimakkaampi kuin Suomessa. Tietyt kotityöt ovat naisen harteilla, ja naiset ovat tietysti liian heikkoja leikkaamaan nurmikkoa, maalaamaan seiniä jne. Ai niin, vaimot ja tyttöystävät ovat myös aina kuskeina bileissä. Miehet kaljoittelevat, naiset ovat selvin päin. Ajokortittomuus on tähän saakka pelastanut minut ko. tilanteelta, olen saanut siemailla olutta miesten seurassa. Eikä niitä vauva- ja aivottomuuskeskusteluja olisi ilman viinaa kestänytkään.

tiistai 20. huhtikuuta 2010

52

Miten rauhoittavaa onkaan tietää, että muutto omaan kotiin on 52 päivän päässä. Muutto ei enää ole epämääräinen ajatus, aikomus, tai toivomus, vaan täyttä totta. 52 päivää on pitkä aika, mutta ainakin on varmaa, että 52 päivän päästä olen vapaa, ja minulla on koti. Pakkaaminen on jo alkanut, olen valmis lähtöön. Vaikka muutamme vain 20 kilometrin päähän anopista, emmekä esimerkiksi Vancouverin seudulle, tuntuu lähtöajatus ihanalta ja todella vapauttavalta. Ehkä muutettuamme tulen anopinkin kanssa paremmin toimeen, niinä kahtena päivänä vuodessa jolloin se on pakko tavata.. Tai jos ainakin toiseksi kerraksi löytäisi hyvän tekosyyn, kerta vuodessa olis mulle ihan riittävä määrä!

Hyvin liikkeelle lähtenyt vähähiilihydraattinen elämäni kariutui suomestapaluumasennukseen tammikuussa. Olen tunnesyöppö, ja kun ahdistaa, niin mässytän hiilareita. Toivonkin, että omassa kodissa asuminen helpottaa ahdistusta huomattavasti, ja voin palata ruokavalion pariin, joka kyllä saa olon tuntumaan paremmalta. Hiilarit turvottavat (kun aloitin vhh-ruokavalion, painoa tippui ekan viikon aikana melkein 3kg, joista suurin osa mielestäni oli kehoon kertynyttä nestettä), ja vaalean pullamössöleivän syöminen aiheuttaa vatsakramppeja. Ja hei USA, ranskalaisia perunoita ei voi laskea päivän kasvissaantisuositukseen!

perjantai 16. huhtikuuta 2010

Asiantuntijan mielipide

Näin lapsettomana ihmisenä on kauhean hyvä lähteä kritisoimaan toisten lastenkasvatustapoja sun muita, mutta olen jo aikaisemminkin sille polulle poikennut, joten mennäänpä taas.. Tänään jouduin lähes lobotomian partaalle kuunnellessani töissä lastenohjelmia, joita jo aiemmin mainitsemani pumpulilapset katselivat. Miksi ihmeessä lastenohjelmissa pitää a. huutaa ja b. toistaa kaikki huudot ja tanssit ja hipihäpilaulut kahteen (ainakin) kertaan? Kerrastakin menee jo sekaisin, ja järki lähtee. Kaikki lastenohjelmat eivät ole sallittuja näille sisaruksille, heidän äitinsä valitsee sopivan. Mikäs siinä, mutta kun tosiaan kyseessä on 9- ja 13-vuotiaat lapset, eikö lasten arvostelukykyyn luoteta yhtään? Käsittääkseni nämä kyseiset lapset käyvät koulua kotona, ja ilmeisesti asuvat hyvin suojatussa ilmapiirissä. Mitä tapahtuu, kun maailman karu arki paljastuu näille lapsille? Kaikki eivät olekaan vain kivoja ja ystävällisiä, ihmiset tanssivat (!!!) ja jopa joskus harrastavat seksiä huvin vuoksi (!!!!), ja saattavat jopa olla onnellisia, vaikkeivät menekään kirkkoon joka sunnuntai. Tai lauantai tai maanantai tai mikä nyt pyhä päivä sitten onkaan. (Täällä kalentereissa viikko alkaa sunnuntaista, mutta sana viikonloppu silti kuvaa lauantaita ja sunnuntaita. Miten viikonloppu muka voi olla viikon alussa?? Taas yksi oikaisua kaipaava asia tässä maassa.. )

Ihan perusvanhemmatkin ovat hieman hädissään tulevan kouluopetusuudistuksen johdosta, seksivalistus nimittäin aloitetaan jo 3. luokalla. Kolmannen luokan oppilaat oppivat jatkossa esimerkiksi sen, että jotkut tykkäävät pojista, ja jotkut tytöistä, ja jotkut molemmista. Monet vanhemmat kokevat tämän puolueelliseksi opetukseksi heidän omia uskomuksiaan ja arvojaan vastaan. Kouluissa saisi siis vain kertoa heteroseksuaalisista suhteista? Täällä haluttaisiin pitää lapset pimennossa kaikkien "tuhmien" asioiden suhteen, ihan kuin ne eivät jostain ko. asioita aikanaan oppisi. Kouluopintoihin suunnitellaan opetusta esim. oraali- ja anaaliseksistäkin. Moisia aiheita ei minulle koulussa opetettu, mutta ehkä olisi ollut hyvä juttu kuulla niistä jutuista neutraalilta taholta. Seksivalistustunnit olivat melko noloja tapauksia, ehkä opettajillekin, mutta helpompaa jutut oli kuulla opettajalta kuin vanhemmilta. Minun mielestäni. En jotenkin jaksa uskoa, että nämä pumpulilapset kuulevat seksiasioista vanhemmiltaan, eli olisi kyllä hyvä ne jostain kuulla. Siis jos ei ole jo Googlannut parhaita paloja kaveriporukalla.

Tänään kävellessäni jokirannassa törmäsin hanhenkakkailmiöön. Kanadanhanhet ovat rauhoitettuja Kanadassa, tai ainakin tällä alueella, ja niitä on satoja. Ja ne kakkaavat. Joka puisto on täynnä vihreitä paskaläjiä, ja jos koirankakat ärsyttävät, niin niitä puoltaakseni voin ainakin sanoa, että jotkut omistajat noukkivat koiransa jätökset. Ketään en ole vielä tavannut keräämässä hanhenkakkakasoja. Näin lihansyöjäksi käännyttyäni halpa liha kiinnostaisi, ja hanhet ovat mukavan pulleita. Vielä kun oppisi kynimään hanhen, olisi halpa ja laiton lihalähde tiedossa. Linnut nyt eivät muutenkaan kuulu suosikkieläimiini, enkä oikein keksi mitään hyvää sanottavaa (paitsi hyvälihaisuuden) kanadanhanhista. Ne eivät edes laula kauniisti. Yksi hassu hanhi tosin kävi sääliksi tänään kaikkien muiden hanhien jahdatessa tulevaa petikumppania - siellä se seisoi yksinään kaula pitkänä katsellen muiden touhuja. Oliko kyseessä vanhapiikahanhi, vai pervo tirkistelijähanhi, sitä en sitten tiedä.

tiistai 13. huhtikuuta 2010

Sä oot niin.. eurooppalainen!

Paras koskaan kuulemani haukkumansana tuli asunnonvälittäjältämme asuntotarkastuksen yhteydessä. Juttelin tarkastajan kanssa kanadalaisista kylpyhuoneista, jotka on rakennettu käsittämättömän huonosti sekä uusissa että vanhoissa taloissa (vesieristyksiä ei ole, suurimmassa osassa seinillä on tapetit) ja lämminvesivaraajista. Täällä suositaan vesisäiliöitä, jossa vesi pidetään lämpimänä koko ajan, ja vasta nyt tekevät tuloaan vedenlämmittimet, jotka lämmittävät vettä silloin kun sitä käytetään ja tarvitaan. Kiinteistövälittäjämme on kuunnellut tarinoitani siitä miten Suomessa asiat ja rakennukset ovat niin paljon paremmin, ja vihdoin hermostui ja sanoi, että mä olen kyllä niin kauhean eurooppalainen. Mahtoiko olla tarkoitettu loukkaukseksi, en tiedä, mutta minä otin kommentin kyllä ihan kehuna. Kertoessani paikalliselle kaverille välikohtauksesta hän yhtyi kiinteistövälittäjän kommenttiin, ja vahvisti tiedon siitä, että oon mää vaan niin euro. Mikäs tässä ollessa, ottaisivat mallia!

Ensimmäinen asia, jossa voitaisiin ottaa mallia Euroopasta, on autoton päivä. Täällä oli sunnuntaina vastaava tapahtuma, joka toki hermostutti satoja ihmisiä, koska autolla ei päässytkään pääkatua pitkin pariin tuntiin. Pääkatu oli suljettu autoliikenteeltä neljän korttelin matkalta kahden tunnin ajan. Uskokaa tai älkää, mutta täkäläisille moinen tuotti kovasti vaivaa ja harmia, tosin muutamat olivat uskaltautuneet ulos nauttimaan kauniista kevätsäästä ja autottomasta kadusta. Oli vaan hienoa fillaroida keskellä tietä! Pääsin pari kertaa punnertamaankin keskellä yleensä vilkkaasti liikennöityä katua. Autoton parituntinen oli melko laimea versio oikeasta autottomasta päivästä, mutta toki askel oikeaan suuntaan. Tunnelman pääsi pilaamaan vanhempiensa kanssa liikkeellä ollut pikkutyttö, joka vanhempien kävellessä ajoi akkukäyttöisellä minijeepillään pitkin autottomaksi tarkoitettua tietä. Ja sitten vielä ihmetellään, miksi ihmiset ovat niin laiskoja.. Ko. akkuautoja on aika monella lapsella, kai ne kohta huristelevat niillä ekasta koulupäivästä lähtien kouluun..

Koulumatkoista puheen ollen, minä ainakin muistelen aina kävelleeni tai pyöräilleeni kouluun ilman sen kummempia asenneongelmia, mutta täällä kävely on (yllätys yllätys!) aika harvinaista. Jotkut koulut ovat aloittaneet kävelyprojektit, joiden tavoitteena on kerätä lapsia koulumatkan varrelta kävelyjunaan, jota vartioi ja ohjaa aikuinen. Kävelyjunat ovat vielä kokeiluasteella, ja ovat liikkeellä kerran viikossa. Varmasti täällä on vaarallisempaa lasten kävellä kuin Suomessa, liikenne kun on mitä on, ja lapsiin kohdistuvia rikoksiakin lienee enemmän kuin Pohjolassa, mutta c'mon! Täällä ei oikein edes osata kävellä! Jos vanhemmat ensin itse opettelisivat liikennesääntöjä, ja sitten opettaisivat lapsilleen, miten turvallisesti kävellään koulumatka, suurin osa lapsista varmasti pystyisi moiseen vaativaan suoritukseen jopa melko helposti! Ihmiset vaan eivät osaa kävellä tien laidassa, saati sitten tien vasenta laitaa. Oletetaan, että autot väistävät, ja monet kävelevät ihan keskellä tietä, vaikka jalkakäytäväkin olisi. Kaiken lisäksi tämä on täysin hyväksyttävää, omakotitaloalueilla ainakin. Niin, ja niistä heijastimista ei kukaan ole koskaan kai kuullutkaan. Olen samaa mieltä kanukkien kanssa, kävely kouluun on vaarallista (jos kävellään keskellä tietä, ilman heijastimia, eikä varota autoja!). Keithin mielestä niuhotan, jos haluan iltakävelyllä kävellä tien laidassa, enkä keskellä tietä. Nipo mikä nipo!

perjantai 9. huhtikuuta 2010

Kävelykerhot

Täällä oli tossa talvella ilmoituksia lehdissä kävelykerhoista. Uusia jäseniä haettiin lehti-ilmoitusten avulla kävelemään sisätiloissa porukalla. Ilmeisesti ainakin joissain kylissä ja kaupungeissa kävely tapahtuu sisäradoilla, mutta päivitellessäni tätä ilmiötä Keithille hän kertoi Caledonian kävelemisen tapahtuvan lukion käytävillä. Kuulemma vanhat ihmiset kävelevät huvikseen koulun käytävillä talvisin. Olenko ainoa, jonka mielestä tämä on hieman.. erikoista, ja ehkä vähän hämärääkin toimintaa? Käytäväkävelyssä on kauhuleffa-ainesta kerrakseen. Toivon, että ainakin kesällä kävelijät siirtyvät ulkoilmaan jatkamaan harrastustaan..

Kävely on kuntosalillakin suosiossa, erityisesti monet naiset kävelevät hiljaista vauhtia juoksumatolla puoli tuntia kerrallaan, joskus jopa tunnin. Monesti samaan aikaan ko. naisten aviomiehet tekevät lihaskuntoliikkeitä, mutta naiset pysyttelevät rauhaisassa kävelytahdissa. Miksi? Luultavasti siksi, että he a. eivät tahdo miesmäisiä valtavia lihaksia ja siksi välttävät painojen nostelua ja b. kuvittelevat polttavansa rasvaa. Moinen löysäilykävely kuitenkin on lähinnä ajan tuhlausta, tosin parempi edes kävellä hissukseen kuin istua himassa ja syödä sipsejä.

Himasta puheen ollen, kesäkuussa mullakin on taas koti/hima/kotsa/kotilo. Jes!

maanantai 5. huhtikuuta 2010

Kodittomuuden kirous

Luulimme löytäneemme kivan rivarin, johon meillä myyjän hieman heltyessä olisi varaa. Myyjä ei heltynyt, joten emme pysty sitä ostamaan, joten talojahti jatkuu edelleen. Olin melkein jo ryhtynyt pakkaamaan tavaroita, vaikka muuttamaan olisimme päässeet vasta kesäkuun lopussa. On todella masentavaa luopua toiveesta päästä muuttamaan, ja jatkaa täällä asumista vailla tietoa siitä, milloin vapaus koittaa. Toivottavasti pian. Muuten pää hajoaa entisestään.

Mielestäni olen koditon. Koti on paikka, jonne voi mennä turvaan maailmalta, ja jonne menee mielellään. Kotona on turvallinen ja rauhallinen olo, ja kotiin on aina kiva palata. Tämä talo ei tämän määritelmän mukaan ole minulle koti, vaan paikka asua. Olen koittanut selittää kodittomuuden tunnettani Keithille, joka ei ymmärrä miksei muka tämä paikka ole minun kotini. Ei koti välttämättä ole rakennus, vaan tunne, jonka talo tai asunto herättää. Edellisen kerran minulla oli koti Turussa. Myös Keithin lähellä on koti, mutta ei kai henkilä voi olla koti? En kuitenkaan voi asua Keithissä.

Kesä on kulman takana, ekat hyönteiset on jo bongattu aikoja sitten, viime viikolla näin paidattoman miehen pyöräilemässä, ja miniminishortsitkin ovat jo ilmestyneet katukuvaan. Miniminillä tarkoitan pienempiä kuin tavismalliset alushousut. Ehkä ne ovatkin alushousu-shortsi-yhdistelmät, ja olen vaan niin kalkkis jo, etten tiedä moisesta trendistä mitään. Paljon mahdollista, jäivät nimittäin pillifarkutkin meikäläiseltä väliin, ja uggsit, ja piikkimatot. Mä en tiedä mistään mittään.

maanantai 29. maaliskuuta 2010

Hamilton ei näytä hyvältä tilastoissa

Ainakaan tänään julkaistuissa. Tutkimuksen mukaan 74,3% yli 18-vuotiaista aikuisista Hamiltonissa on ylipainoisia. Hamiltonin alue voittaa kevyesti (?) Toronton (50,9% ylipainoisia) lukemat, ja samoin kansallisen (59,1%) ja provinssikohtaisen (58,6%) keskiarvon. Päivän "hyvä uutinen" oli se, että vain 24,6% (lehdessä tosiaankin käytettiin sanaa "only") 4-17-vuotiaista lapsista on ylipainoisia. Keskimäärin kanadalaisista lapsista 26% ylittää normaalipainon rajat. Ilmiö on varmasti lähtöisin Pohjois-Amerikasta, mutta eikös Euroopankin trendi ole tähän suuntaan kallistumassa. Paikallislehti ei esittänyt yhtä syytä tälle suurelle luvulle, mutta ylipainoon johtavat tutkimuksen mukaan alhainen tulotaso, ja riippuvuus autoista, mikä taasen vähentää tilaisuuksia ja motivaatiota kävellä. Olen havainnut, ja teillekin siitä jupissut, kanadalaisten olemattoman kävelymotivaation, ja täällä tosiaan pikaruoka on edullista ja ravintoarvoltaan heikkoa. Muuta sitten ei tarvitakaan! Jollain tapaa ylipaino on kuin diabetes, sen hoitoon on vaikea löytää motivaatiota, koska ongelmat eivät ilmene heti. Diabetes voi olla retuperällä vuosia, ja sitten poksahtavat munuaiset, menee näkö, ja pahimmassa tapauksessa jalat ja henki. Ylipainon kanssa on vähän sama juttu, olo saattaa olla epämukava ylimääräisen painolastin takia, mutta sen eteen ei viitsitä tehdä mitään, koska se vaatisi epämiellyttävämpiä ponnisteluja ja epäilemättä myös uhrauksia. Molemmat sairaudet ovat kuin aikapommi, jossain vaiheessa pamahtaa taatusti. Mahtaako Suomessa lääkärillä olla oikeus ja velvollisuus mainita vaa'an lukeman noususta? Täällä ollaan niin varovaisia sen suhteen, että loukkaako kommentti kenties potilasta, että lääkärit usein jättävät mainitsematta asiasta, vaikka saattavat olla ainoa taho, jota ylipainoinen henkilö ehkä kuuntelisi.

Minun on vaikea hahmottaa, mistä asioista saa puhua ja mistä ei. Köyhyydestä ja ylipainosta ei sovi puhua, mutta esimerkiksi syövästä toipumisesta on jopa suotavaa puhua, samoin tietyistä muista terveyteen liittyvistä asioista. Biggest loserissa isoista ihmisistä muokataan pieniä ja hoikkia ihmisiä, ja epäonnistuminen painonpudotuksessa on tehty käytännössä mahdottomaksi ympärivuorokautisen treenauksen ansiosta. What Not to Wearissa sen sijaan etsitään huonosti pukeutuvia ihmisiä, heidät nolataan ystävien silmien edessä, vaatekaapista kaikki heitetään roskiin ja tilalle ostetaan trendikkäitä vaatteita. On siis oikein moittia pukeutumista ja ulkonäköä, kunhan se ei liity painoon tai sairauteen? Samaten Canada's Worst Handyman/Driver-ohjelmissa nauretaan avoimesti ihmisten huonoille ajotaidoille ja olemattomille remonttitaidoille, ja ohjelmassa Hoarders kauhistellaan ihmisiä, jotka eivät koskaan heitä mitään pois. Taustalla hamstraamisessa on usein erinäisiä mielenterveysongelmia, mutta niiden esittely sensaationomaisesti on sallittua ja suotavaa. Myös alkoholismia ja muita addiktioita esitellään tällä tapaa televisio-ohjelmissa. Toisista mielenterveysongelmista ei sitten saa puhua edes kaveripiirissä, ja kehityksessä jälkeenjääneistä ei oikein saa puhua, heitä vain ymmärretään kaikessa hiljaisuudessa. Miksi hamstraajille saa avoimesti nauraa, mutta ei sitten vaikkapa kaikille mielenterveyspotilaille? Tarvitsen vissiin jonkun opaskirjan: "Kielletyt puheenaiheet Kanadassa". Voisin lukaista kirjasta myös Suomea koskevan painoksen, sillä sammakoita hyppii suusta sielläkin. Kiitos ja anteeksi.

sunnuntai 28. maaliskuuta 2010

Laihdutus on helppoa

Pomoni on käyttänyt niin paljon rahaa erilaisten laihdutusjuomien, -laitteiden, -jauheiden ja -pillereiden hankintaan, että olisin miljonääri jos olisin myynyt ko. tuotteet hänelle. Nyt hän on aikeissa perustaa oman firman, joka myy infrapunalaitteita, joiden avulla voi laihduttaa. Käsivarren tai reiden ympärille kiedotaan infrapunajutska, ja sitten kätevästi laihtuu. Bisnessuunnitelmassa on mielestäni (ainakin) kaksi puutetta. Ensinnäkin Dawn ei tiedä, mitä infrapuna on, eikä edes muista tätä hyvin teknistä sanaa. Kertoessaan suunnitelmastaan minulle hän käytti sanaa "infopuna". Yleensä on eduksi, jos myyjä tuntee myymänsä tuotteen, ja ehkä näyttää siltä, että taikalaihdutuskeino on tehonnut. Tässä onkin suunnitelman heikkous numero kaksi, sillä Dawn ei näytä siltä, että infrapuna, tai mikään muukaan poppakonsti, on tehonnut. Ostaisitko auton mieheltä, joka itse ajaa ruosteisella Ladalla? Entä kodin kodittomalta, sillan alla asuvalta spurgulta? Voi kun joku keksisi, että syömällä vähemmän ja olemalla aktiivisempi laihtuu. Mielestäni tälle yhteiskunnalle on hyvin tyypillistä se, että etsitään sitä ihmepilleriä vähän kaikkeen, eikä vaivauduta itse tekemään elämäntapamuutoksia tai muita vaativia ratkaisuja. Odotetaan vain sitä ihmekeksintöä, joka poistaa saasteet, läskin ja syövän. Sitä odotellessa..

lauantai 27. maaliskuuta 2010

Opossumin ensiapu

Pennsylvaniassa joku miesparka joutui tuomiolle yritettyään elvyttää suusta suuhun-hengityksellä auton alle jäänyttä opossumia eli pussirottaa eli Didelphis virginianaa. Tapahtumaa todistaneet ohikulkijat soittivat poliisin paikalle, ja pussista elvytellyt mies sai tuomion julkisesta juopumuksesta. Mitäs jos mies sattuikin olemaan opossumien ystävä? Eikö eläimiä kohtaan enää saa olla ystävällinen ja avulias? Muutenkin kyllä koko julkisesta juopumisesta sakottaminen on ihan pelleilyä, ja pinnan kiillottamista, mutta siihen pitäisi mun olla tässä maassa jo tottunut. Juoppoja on aina, täällä ne lakaistaan sillan tms. alle, Suomessa ne sentään reilusti heiluvat keskustassa tuulilasinpesunesteidensä kanssa. Muistan itse itkeneeni auton alle jäänyttä siiliä useampaankin otteeseen, ensi kerralla voinkin sitten kokeilla elvytystä, nyt kun olen siihen ihan koulutettukin.

Viime aikoina olen jutellut paljon täkäläisten kanssa matkustamisesta, lähinnä heidän tekemistään ulkomaanmatkoista. Muistan Suomesta sen ihmistyypin, joka vuodesta toiseen menee samaan hotelliin Turkissa (muotia 90-luvulla)/Thaimaassa/jossain muussa lämpimässä maassa. Samainen ihmistyyppi on löydettävissä Kanadasta, täkäläisten tylsämatkailijoiden kohteena on Kuuba, Dominikaaninen Tasavalta, Meksiko, tai joku vastaava. Keithin vastikään vihitty kaveri oli häämatkalla Karibialla 10 päivää kestäneellä risteilyllä. Kyselin risteilystä kiinnostuneena, onhan se varmaan ihan eritasoinen kokemus kuin 24 tuntia Viking Isabellalla. Laivalla kuulemma oli tarjolla kaikenlaista toimintaa elokuvista jumppatunteihin, uima-altaasta tanssiesityksiin jne. Itämeren aluksista poiketen Karibian paateilla viina on valitettavan kallista, eikä siellä olo muutenkaan kauhean mielenkiintoiselta kuulostanut. Halvimmat hytit ovat Karibialla seilaavissa aluksissakin siellä autokannen alla, missä auringonvalo ei taatusti herätä aamuisin.

Toinen kaveripariskuntamme kävi Las Vegasissa viikon mittaisella lomalla, Las Vegas on yksi harvoista paikoista USAssa, jonka minäkin tahtoisin nähdä ihan vain siksi, että se on niin luonnoton paikka. Keskellä aavikkoa on ihmisten rakentama uhkapelikaupunki, jossa nurmikot rehottavat vihreänä ja kaikilla on uima-allas. Ilman ihmisiä paikalla kasvaisi ehkä kaktuksia. Ei ehkä niitäkään, eivätkös nekin tarvitse ainakin tipan vettä kerran vuodessa? Vegasissa kaikki oli ollut melkoisen kallista, ainakin turisteille. Turistinakin voi olla fiksu ja välttää turisteille langetettuja ansoja, mutta se ei vissiin ollut käynyt mielessä. Tuliaisena he toivat mm. 30 euroa maksaneen pikkupullon todella tulista grillikastiketta ja ravintolassa otatetut perhepotretit. Pitää toki myöntää, että kyllä pikku-Maijustakin löytyy katutaiteilijoiden piirtämiä kuvia erinäisiltä matkoilta etelään kultaisella 90-luvulla.

Kolmas matkaaja on pesulan vakioasiakas, joka on ihastunut Kuubaan. Jouluna 2008 he menivät sinne koko perheen voimin käytyään ensin aikuisten kesken kahdestaan samassa hotellissa aiemmin sinä vuonna. Samaan paikkaan mentiin sitten taas jouluksi 2009, ja reissu täksi vuodeksi (niin, samaan hotelliin tottakai) on jo ostoslistalla. Lapsetkin kuulemma viihtyivät paremmin tällä toisella kerralla, kun hotelli oli tuttu ja turvallinen. Eikö enää matkustetakaan uusien kokemusten perässä? Lapset siis ovat 15 ikävuoden kieppeillä, luulisi siinä iässä ihmisen jo pystyvän sopeutumaan muutoksiin, mutta ehkä sitten se ei ole mahdollista. Kyllähän täällä monta kertaa olen kuullut kommentin, että ei, taloa ei voi myydä ja muualle muuttaa, lapset eivät pysstyisi sopeutumaan uuteen kotiin. Mahtaako kyse kuitenkin olla enemmän aikuisten kyvystä sopeutua.. No, se matkailusta ja sen turvallisuudesta ja tylsyydestä. Eipäs kun ei, sama perhe on menossa jännälle viikonloppureissulle Yhdysvaltain puolelle! Rouva hehkutti reissua innoissaan minulle eilen, ja yksityiskohtia tiedusteltuani kävi ilmi, että kyseessä on matka Niagaran putouksille. Putouksethan ovat osaksi Kanadan, osaksi USAn puolella, ja "matka USAan" käytännössä katsoen kattaa sillanylityksen. Sama kuin menisi Riihimäeltä Hyvinkäälle. Toki siitä voi olla innoissaan, en minä sillä..

perjantai 26. maaliskuuta 2010

Terve, ei ollakaan pitkään aikaan valitettu.

Olen keräillyt valituksia kuin aikoinaan karvatarroja. Joutunen jakamaan marmatukseni ainakin kahteen osaan jännetuppitulehdusvaaran takia. Hyviäkin juttuja on tapahtunut ja tulossa, pitäisköhän näin peruspositiivisena ihmisenä aloittaa turinointi niistä?

Olen aloittanut valmistautumisen opintoihin, jotka näillä näkymin alkavat syyskuussa. Päästäkseni harjoittelemaan kemian- ja matikantaitojani netissä minun piti suorittaa "opi oppimaan"-kurssi, joka siis opetti käyttämään onlineopetuksessa käytettäviä työkaluja. Varmasti ihan hyödyllinen kurssi dinosauruksille ja muille muinaisjäänteille, ja olihan toki kiva saada täysiä pisteitä edes joltain taholta.. Joka tapauksessa, nyt olen oppinut oppimaan, ja olen valmis oppimaan! Jesh!

Pesulatyö on edelleen pylleröstä, mutta toisinaan asiakkaat ovat tahattoman huvittavia. Pari viikkoa sitten edellisessä kirjoituksessa mainitsemani lapset tahtoivat katsella lastenohjelmia, ja minä ilkeänä itsenäni kieltäydyin vaihtamasta kanavaa, sillä olin itse viikkaamassa vaatteita telkan lähellä, ja lastenohjelmat saavat minut hermoromahduksen partaalle. Telkasta tuli joku tanssiohjelma, ja lapsista vanhempi (14 vee) varoitti nuorempaa siskoaan ko. ohjelman vaarallisuudesta. "Your eyes might burn if you watch that", sanoi hän. Onkohan tieteellisesti todistettu, että tanssimisen katsominen vahingoittaa silmiä? Sen mielelle ja viattomuudelle aiheuttamat vauriot ovat toki itsestäänselviä. Toinen huvittava asiakas soitti tiedustellakseen, miten monta vaatteilla täytettyä tyynyliinaa mahtuu suurimpaan pesukoneeseemme. Kas kummaa, en ole koskaan kokeillut. Vastausta kysymykseensä hän tivasi ainakin 5 minuuttia, ja löi sitten luurin korvaan kun en osannut kertoa, miten monta "ihan tavallisen kokoista tyynyliinaa" sinne mahtuu. Taidan olla kuukauden huonoin työntekijä, pitäisihän tuollaiset perusasiat olla jo hallussa!

Kuntosalilla olen vähitellen koittanut käyttää pelottavan näköisiä härveleitä ja painavampia painoja, mutta en ole kovin varma itsestäni niitä käyttäessäni. Ehkä siksi, että olen lukevinani ihmisten tuijotuksesta huvittuneisuutta ja vahingoniloa. Ilmottauduin naisille suunnatulle kurssille, jolla opitaan käyttämään niitä hurjia vempaimia ja nostelemaan painavia puntteja. Olen innoissani, ja aion kasvattaa hauiksestani uuden lemmikin itselleni. Boot camp jäänee ainakin vähäksi aikaa, sillä kunnioitukseni Jilliä kohtaan rapisi hänen mainostaessaan solariumia terveellisenä ja hyvää tekevänä hoitona. Toki, jos tahtoo ihosyövän ja ryppyjä. Myös tietyt ravintovinkit ovat minun käsitysteni vastaisia, joten tauko on ehkä paikallaan.

Ai niin, sekin on positiivista, etten ole hullu. Viimeksi mahdollista hulluuttani tiedusteltiin tiistaina, kun kävelin ja pyöräilin sateessa. Talvella mielentilani puolesta oltiin huolissaan lähes päivittäin. Mitenhän sen sanoisi kanukeille silleen kivasti, että mä en ole hullu, mutta sä olet vaan niin helvetin laiska! Sateella voi laittaa sadetakin päälle. Jos ulkona on kylmä, voi pukeutua lämpimästi. Mikä siinä on niin mahottoman vaikiaa? Hulluksi minua ei tee ulkona liikkuminen, tässä talossa asuminen sen sijaan saattaa johtaa parantumattomaan traumatisoitumiseen. Anoppini kutsuu itseään nykyään Tuhkimoksi, pieneksi säälittäväksi siivousorjaksi. Hän ilmeisesti pitää minua ilkeänä tytärpuolena, joka pakottaa hänet orjan tavoin luuttuamaan lattioita, mutta todellisuudessa ilkeä siivoamaan pakottava voima on se pakottava, pään sisällä nakuttava ääni, joka käskee oikomaan posliiniesineitä ja tiskaamaan tiskialtaassa olevat esineet viiden sekunnin sisällä niiden sinne ilmaantumisesta. Synttärikortiksi olenkin hänelle kaavaillut Tuhkimo-korttia, mutta vain jos tiedän, että muutto täältä on lähellä.

Ja se on! Olemme vihdoin ryhtyneet kotijahtiin, ja tarjous on menossa myyjälle. Jes!

maanantai 1. maaliskuuta 2010

Perinneflunssa

Ehdinkin olla ihmeen pitkään terveiden kirjoissa. Ei talvea ilman flunssaa, joten tulihan se sieltä. Jos siitä ei muuten hyötyä ole, niin saanpa piileskellä huoneessamme sen kummemmin asiaa selittelemättä. Kotona olo on melkeinpä kivaa, kun ei tarvitse nähdä anopin harmaata naamaa ja jaaritella sen kanssa turhanpäiväisistä asioista (sää, yleinen vointi mistä pitää kaikenlisäksi valehdella ja väittää voivansa hyvin, partiolaiset). Haaveilenkin kiihtyvällä tahdilla ihan ikiomasta kodista, jossa saisin vapaasti olla ja tehdä mitä huvittaa. Toiveista tulee toivottavasti pian totta, vain noin kolme vuotta liian myöhään. Parempi ehkä sitten kuitenkin myöhään kuin ei milloinkaan, sillä tänne jääminen johtaisi tee-se-itse-lobotomiaan omalla kohdallani, eikä sekään nyt ihan ihanteellinen tapa elää sitten kuitenkaan olisi. Valitettavasti lomahaaveista pitää luopua oman kodin saamiseksi, mutta on se sen arvoista. Lomamatkalla pääsisi tästä kitumisesta eroon viikoksi, omassa kodissa siitä pääsee eroon ikiajoiksi. Anoppi tosin kuvittelee vanhoilla päivillään muuttavansa meidän huollettavaksi. Hah.

Olympialaiset ovat sitten ohi, eikä telkasta tule näemmä enää mitään järkevää päiväsaikaan. Ehdotankin ympärivuotisia olympialaisia, joissa ammattiurheilijat ottelevat päivästä toiseen rahvaan iloksi. Jaa miksei? Ainahan mun ideat ovat niin loistavia.. Olympialaistelevisioinnin huippukohdaksi muodostui hetki, jolloin katselin naisten jääkiekon pronssiottelua ja pesulassa olleet kersat tahtoivat vaihtaa kanavaa. Kieltäydyin ehdottomasti vaihtamasta kanavaa kesken matsin, mistä harmistuneena tenavat menivät kantelemaan ilkeästä pesulatädistä äidilleen. Mua vaan nauratti, miksi ihmeessä vaihtaisin jollekin aivottomalle lastenkanavalle, kun menossa on Suomen peli, ja panoksena on mitali. Doh!

maanantai 22. helmikuuta 2010

Päätöksenteon vaikeus

En ole koskaan ollut järin hyvä päättämään mitään. Kysykää vaikka Keithiltä, tai oikeastaan ihan keneltä tahansa. Osaan kyllä erinomaisesti kritisoida muiden tekemiä, ja itse seuraamiani, päätöksiä, mutta omasta päästä ja suusta niitä joutuu kiskomaan pihdeillä irti. Yleensä päätän, että Keith päättää. Ja niin, entisenä feministinä tämä kuulostaa pahalta minunkin mielestäni, joten kutsutaan sitä vaikka päätöksenteon delegoinniksi. Onhan minulla aina oikeus olla tottelematta.

Tällä kertaa pitäisi päättää, mitä tehdä tulevaisuutemme suhteen. Ostaako halpa asunto vaiko muuttaa vuokralle? Mennäkö takaisin kouluun vai ei? Jos menen takaisin kouluun, mitä kannattaisi opiskella? Haluammeko ikinä lapsia, ja jos joo, niin milloin? Kannattaisiko sittenkin käyttää kaikki säästöt anopin lähettämiseen ulkoavaruuteen? Pitäisikö sittenkin muuttaa Suomeen, ja todeta, että turhaan sitä täällä käytiin paperisotaa, kun sen joutuu aloittamaan Suomessa alusta, ja samoin sitten jos päätämmekin palata tänne? Notta tällaisia kevyitä aiheita olen kelaillut viime aikoina. Olen myös pohtinut HIMin uuden levyn hankintaa, ja sitä mistä saisin Anna Erikssonin uuden levyn käsiini. Päätin myös lakata kynteni tänään, eli tokihan minäkin pakon edessä pystyn asioista päättämään!

Keskustelin kanadalaisten olympialaisiin liittyvästä pikakanadalaistumisesta appiukkoni kanssa, joka kertoi ilmiön toistuvan aina olympialaisten yhteydessä. Kuulemma jalkapallon MM-kisojen aikaan sitten taas ollaankin tarkkana eurooppalaisten ja etelä-amerikkalaisten juurien suhteen, eikä kukaan ole enää kanadalainen. Juuri tällä hetkellä on kuitenkin tosi in olla kanukki, vaikka intiaaneille taas annettiinkin periksi. Ne ovat nyt kolme vuotta kökkineet valtaamallaan tontilla täällä Caledoniassa, tontille piti alunperin nousta uusia omakotitaloja useampikin. Nyt, kolmen vuoden kiistelyn jälkeen, tontti annetaan intiaaneille. Tontilla on lisäksi talo, jonka tontille taloja suunnitellut yhtiö oli jo ehtinyt rakentaa. Tämä talo on ollut inkkareiden käytössä valtauksesta lähtien, ja kanadalaiset/Kanadassa asuvat veroja maksavat kansalaiset ovat maksaneet laskun. Lasku lähetetään luultavasti jatkossakin reservaatin ulkopuolelle. Onko tässä vastaus asuntopulmaamme? Valitettavasti ei, kuka tahansa muu joutuisi vastaavasta tempusta vankilaan (perinteisesti kulkematta lähtöruudun kautta).