tiistai 26. tammikuuta 2010

Autoilevat aivottomat apinat

eli tuttavallisemmin ihan vaan kanadalaiset, hämmästyttävät minua jatkuvasti. Niin moni heistä on täysin kyvytön hallitsemaan autoa ja tekemään liikenteessä järkeviä päätöksiä, ja silti kaikilla on ajokortti, ja kaikki ajavat kaikkialle koko ajan. Miten tämä on mahdollista? Aivohalvauksen seurauksena tunnelinäöstä kärsivällä naisella on ajokortti. 91-vuotiaalla Keithin isoisällä on edelleen ajokortti siitä huolimatta, että hän ajaa aina noin 20km/h nopeusrajoitusta hitaammin, eikä näe peileistä tai olkansa yli muita autoja. 88-vuotiaalla Keithin isoäidillä on edelleen ajokortti, vaikka hänellä on molemmissa silmissä niin paha kaihi, ettei hän juuri näe enää mitään. Ja kaikki nämä henkilöt edelleen ajavat autoa! Kaikenlaisille torvisienille myönnetään lupa ajaa autoa, joten onko ihmekään, että minäkin sain paikallisen ajokortin. Tosin vielä toistaiseksi minun pitää ajaa kokeneen autoilijan kanssa, enkä saa ajaa öisin, humalassa, tahi suurilla moottoriteillä. Ajokokeen läpäistyäni saan sitten ajella itsekseni, Wal-Mart here I come!! Ja siis sittenhän en enää ole jumissa Caledoniassa anopin piinaluolassa, vaan voin niin halutessani (ja jos Keithin autossa on riittävästi bensaa) ajaa vaikka maailman ääriin sitä paholaista pakoon.

Ryhdyin kutsumaan kanadalaisia autoilijoita aivottomiksi apinoiksi ymmärrettyäni, miten kanadalainen liikenne on suunniteltu nimenomaan lobotoituja kädellisiä varten. Pysähdytään jos on STOP-merkki, muuten saa mennä. Risteyksessä ei tarvitse käyttää aivoja sen selvittämiseen, kenellä on etuajo-oikeus, ja kenen tulee hidastaa tai pysähtyä, kuten Suomessa vielä valitettavasti joudutaan tekemään. Tiet suolataan (tai punajuurimehutetaan.. kuulemma toimii suolan tavalla, mutta muuttaa tiet kivemman väriseksi) talvella, joten ei tarvitse opetella ajamaan liukkaalla kelillä, saati sitten hidastaa vauhtia keliolosuhteiden mukaan. Liikenneympyröitä ei juuri ole, sillä niissä sitä vasta pitäisikin miettiä. Isommissa autoissa on kamerat takana, jotta näkee paremmin minne on peruuttamassa. Kameratkaan eivät ole idioottivarmoja, sillä todistetusti ainakin yksi sellaisen omistaja peruutti suoraan pesulapomoni autoa päin, kamerasta (ja lähestyvästä esteestä varoittavasta äänimerkistä) huolimatta. Jos road rageni on pyöräillessä jo sillä tasolla, että verenpaine nousee toistuvasti muutaman pykälän ja syke maksimialueelle, miksi edes vaivaudun hankkimaan ajokortin? Hyvä kysymys, sillä jos muutamme Hamiltoniin, tuskin käytän/tarvitsen sitä, julkiset kun kulkevat siellä ihan hyvin. Tai siis, kanadalaisella mittapuulla mitattuna ihan hyvin. Nyt kuitenkin tarvitsen ajokortin paetakseni arghnoppia tarpeen tullen, eli luultavasti lähes jokaisena vapaapäivänäni. Olisipa mulla se nyt! NYT, NYT, NYT!

tiistai 19. tammikuuta 2010

Diabetesasiaa

Melkein unohtui purnauspurkauksestani parikin diabetekseen liittyvää asiaa.

Kävin ravitsemusterapeutin juttusilla, ja kerroin syöväni hillitysti ja hallitusti hiilihydraatteja, eli sokereita. Tämä siis on totta Kanadassa, Suomessa en voinut vastustaa Dumleja ja mansikkaufoja ja muita herkkuja. Kerroin hänelle lisääväni hiilihydraattien määrää liikunnan yhteydessä, eli esimerkiksi jumpan tai kokopäiväostosreissun yhteydessä. Olin jo aiemmin maininnut hyötyliikkuvani ajokortittomana aika paljon, käveleväni tai pyöräileväni (et kai sä talvella pyöräile?-kysymykseen tuli muuten taas vastattua.. huoh.) päivittäin vaihtelevia määriä. Terapeutti sitten tarkisti, että kai sitten tuollaistakin liikuntaa varten lisään hiilarimäärää. Mistä lähtien 15 minuuttia kevyttä pyöräilyä on ollut liikuntaa? Ai niin, siitä lähtien kun muutin P-Amerikkaan, missä parkkipaikalta kauppaan kävely lasketaan liikunnaksi. No, minun laskujeni mukaan se ei kuitenkaan ole liikuntaa, vaan ihan normaalia elämää. Tällainen keskustelu tuskin turhauttaisi tervettä ihmistä, mutta kun diabeetikon elämä pyörii insuliinien ja hiilihydraattien ympärillä, niin asialla on merkitystä.

Toisaalta, kaikkien diabeetikkojen elämä selvästikin jatkuu diagnoosia edeltäneellä tavalla. Kanadassa noin 95% diabeetikoista on kakkostyyppiläisiä, eli heillä on yleensä metabolinen oireyhtymä, sen osana ylipainon ja korkean verenpaineen lisänä sitten myös insuliiniresistenssistä johtuva diabetes. Ykköstyyppiläisillä, joihin itsekin lukeudun, ei enää ole olemassa kehossa insuliinia tuottavia soluja, joten insuliini pitää pistää useana päivittäisenä pistoksena. Kakkostyyppiläisillä usein on omaa insuliinituotantoa, mutta keho ei pysty hyödyntämään sitä, usein kai ylipainoon liittyen. No, koska media käyttää molemmista sanaa "diabetes", ja koska useimmilla täällä on suvussa ainakin yksi kakkostyypin diabeetikko, jonka tiedetään olleen lihava ja kuolleen amputaatioiden jälkeen nopeasti ja kivuliaasti, minut rinnastetaan aina heihin. Toivoisinkin, että näille kahdelle varsin erilaiselle taudille keksittäisiin ihan erilaiset nimet. No, joka tapauksessa, tavallisen kaduntallaajan tietämättömyys johtuu usein siitä, ettei asia sen kummemmin itseä koske. En minäkään tiedä juuri mitään skitsofreniasta tai atooppisesta ihottumasta. Tapasin kuitenkin kaksi kakkostyypin diabeetikkoa, jotka eivät edes tienneet, että on olemassa muunkinlainen diabetes kuin heidän sairastamansa. He kuvittelivat, että koska he eivät pistä insuliinia yhtä usein kuin minä, he ovat minua terveempiä ja heillä menee paremmin. Tulevaisuudessa he pelkäävät, että tauti saattaa kehittyä yhtä pahaksi kuin minun tautini on. Aaaaaargh. Kyseessä oli kaksi hyvin ylipainoista miestä, jotka syövät edelleen mitä tahtovat, eivätkä tarkkaile verensokeriaan. Minä olen normaalipainoinen ja pidän verensokerini mahdollisimman alhaalla. Pistän kyllä insuliinia useammin, mutta vain siksi, että minun kehoni ei sitä enää tuota, heillä asia on toisin. Miten jotain tautia sairastava voi olla niin välinpitämätön, ettei vaivaudu ottamaan selville, mikä itseä vaivaa? Sokeasti sitten kuunnellaan lääkärin ohjeita ottamatta minkäänlaista vastuuta omasta terveydestä. Sanoinko jo, aaaaaaargh!

Että tällaista täältä idioottien ja välinpitämättömien typerysten maasta tällä kertaa. Herra on hyvä vaan, nam!

Maijun paluu

Huoh, mistäpä sitten alottaisin.. Niin paljon valitettavaa, että on vaikea priorisoida tärkeimmät kohteet vuoden ensimmäisen purnauksen aiheiksi. Itse asiassa listamestarina tein listan, jolle 5 sekunnin mietiskelyn tuloksena jo kirjoitin 10 aihetta, josta voisin kirjoittaa. Tosin vain 9 niistä vaatii purnausta, olenkohan vanhemmiten pehmenemässä ja muuttumassa - pelokas henkäys - optimistiksi??!!

Aloittakaamme viime vuoden puolella minua vaivanneista asioista. Lienee turhaa mainita, että asuminen anoppilassa on siirtynyt kauheusasteikolla maksimilukemiin, eikä tilannetta parantanut yhtään se, että pääsin pariksi viikoksi eroon tästä talosta ja sen tietystä asukkaasta. Tilanne kärjistyi eilen, jolloin vaadin muuttoa joko sillan alle, tai minne tahansa muualle, kunhan vaan muuttaisimme tästä talosta pois. Asia on nyt työn alla, en malta odottaa sitä hetkeä, kun saan jättää astiat tiskialtaaseen ja tavarat sikinsokin lattialle niin halutessani!! Joulun alla tuli hyvin selväksi, että Kanadassa auto on elämisen edellytys. Joululahjoja oli ihan turha yrittää päästä ostamaan mutkattomasti, aina piti olla anelemassa tai kiristämässä autokyytejä sivistyksen pariin. Johnia kuskattiin ties minne, vaikka jätkä asuu bussiyhteyksien ja kävelymatkan päässä lähes kaikesta tarvittavasta, mutta Maiju sai mädäntyä yksin hiljaa huoneessaan. Olo ei ollut mitä mainioin.

Olikin sitten ihan kiva lähteä Suomeen, vaikka olisinkin mieluiten matkannut Keithin kainalossa. Lentokentällä matkustuksen riemu vaihtui hampaidenkiristelyyn ja epätoivoon, kun Homeland Security lätkäisi eteeni varoituksen, eikä suostunut kertomaan miksi. Hyvä onni jatkui myöhässä olleen lennon merkeissä, ja jouduin siirtämään menoani kolmella päivällä jouluaatoksi. Vietettyäni koko päivän lentokentällä, palasin Caledoniaan ilman matkalaukkuja, sillä ne olivat "luultavasti jo menneet jonnekin". Toinen olikin mennyt Suomeen asti, toisen sain takaisin viime torstaina sen oleskeltua noin kuukauden päivät American Airlinesin toimistossa New Yorkissa. Kun sitten vihdoin pääsin Suomeen saakka, ihana talvikeli oli minua vastassa, ja toivoin kovasti, että olisin pakannut pitkät kalsarit siihen laukkuun, joka tuli Suomeen saakka. Uudet pääsin ostamaan vasta Tapaninpäivän jälkeen, siihen saakka värjöttelin ilman. Suomessa oli niin kaunista ja ihanan kylmää! Caledoniassa oli palattuani vähän lunta, ei ole enää. Kummallinen talvi!

En ehtinyt tavata kaikkia tuttavuuksia Suomessa, mutta pari harvinaisempaa juttukaveria tuli nähtyä, jes! Annin kanssa tuumattiin, että siitä on viisi vuotta kun viimeksi tavattiin. Toivottavasti ensi kertaan ei mene taas viittä vuotta! Kaikkien näiden vuosien jälkeen meillä on edelleen aika paljon yhteistä - ihanat anopit ja ulkosuomalaisuus nyt ainakin. Elmukelmujengistäni Anni on pakon edessä joutunut eroamaan, harmillista. Suomessakin sitten muuten kadotin yhden kassin, kuinkas muutenkaan. Jotenkin siinä vaiheessa olin jo tottunut kassien katoamiseen, että asia ei harmittanut kovin kauaa. Vain noin viikon.. Otin lomamatkallani kymmeniä kuvia lumisista puista. Ne olivat niin kauniita. Äiti oli kovin hädissään uudesta ruokavaliostani, kuinkas muutenkaan. Eteeni kiikutettiin vaikka miten paljon materiaalia hiilihydraattitietoisen ruokavalion haitoista. Mikä sitten on totta ja mikä ei, kukin voi sitä pohtia tykönään.

Paluu Kanadaan oli paikallaan parin viikon lomailun jälkeen - Keithiä oli jo ikävä (anoppia ei). Lisäksi tiedossa oli kasa joululahjoja! Ongelmitta ei matkustus sujunut tälläkään kertaa, homeland security on näemmä ottanut tehtäväkseen rääkätä minua aina minut nähdessään. Tällä kertaa itkin ja raivosin JFK:llä, taisi Keith olla ihan tyytyväinen ettei ollut mukana häpeämässä. Jetlag iski aiempaa kovemmin, ja töihin oli ikävä palata. Muutenkin olin siipi maassa aina eiliseen asti, jolloin toivo paremmasta nosti jälleen päätään. Tällä kertaa jotain tapahtuukin! Palaan joko koulun penkille, tai ainakin muutamme vuokralle, pois anoppihelvetistä. Sen parempia uutisia ei kukaan voisi minulle kertoa!