tiistai 19. tammikuuta 2010

Diabetesasiaa

Melkein unohtui purnauspurkauksestani parikin diabetekseen liittyvää asiaa.

Kävin ravitsemusterapeutin juttusilla, ja kerroin syöväni hillitysti ja hallitusti hiilihydraatteja, eli sokereita. Tämä siis on totta Kanadassa, Suomessa en voinut vastustaa Dumleja ja mansikkaufoja ja muita herkkuja. Kerroin hänelle lisääväni hiilihydraattien määrää liikunnan yhteydessä, eli esimerkiksi jumpan tai kokopäiväostosreissun yhteydessä. Olin jo aiemmin maininnut hyötyliikkuvani ajokortittomana aika paljon, käveleväni tai pyöräileväni (et kai sä talvella pyöräile?-kysymykseen tuli muuten taas vastattua.. huoh.) päivittäin vaihtelevia määriä. Terapeutti sitten tarkisti, että kai sitten tuollaistakin liikuntaa varten lisään hiilarimäärää. Mistä lähtien 15 minuuttia kevyttä pyöräilyä on ollut liikuntaa? Ai niin, siitä lähtien kun muutin P-Amerikkaan, missä parkkipaikalta kauppaan kävely lasketaan liikunnaksi. No, minun laskujeni mukaan se ei kuitenkaan ole liikuntaa, vaan ihan normaalia elämää. Tällainen keskustelu tuskin turhauttaisi tervettä ihmistä, mutta kun diabeetikon elämä pyörii insuliinien ja hiilihydraattien ympärillä, niin asialla on merkitystä.

Toisaalta, kaikkien diabeetikkojen elämä selvästikin jatkuu diagnoosia edeltäneellä tavalla. Kanadassa noin 95% diabeetikoista on kakkostyyppiläisiä, eli heillä on yleensä metabolinen oireyhtymä, sen osana ylipainon ja korkean verenpaineen lisänä sitten myös insuliiniresistenssistä johtuva diabetes. Ykköstyyppiläisillä, joihin itsekin lukeudun, ei enää ole olemassa kehossa insuliinia tuottavia soluja, joten insuliini pitää pistää useana päivittäisenä pistoksena. Kakkostyyppiläisillä usein on omaa insuliinituotantoa, mutta keho ei pysty hyödyntämään sitä, usein kai ylipainoon liittyen. No, koska media käyttää molemmista sanaa "diabetes", ja koska useimmilla täällä on suvussa ainakin yksi kakkostyypin diabeetikko, jonka tiedetään olleen lihava ja kuolleen amputaatioiden jälkeen nopeasti ja kivuliaasti, minut rinnastetaan aina heihin. Toivoisinkin, että näille kahdelle varsin erilaiselle taudille keksittäisiin ihan erilaiset nimet. No, joka tapauksessa, tavallisen kaduntallaajan tietämättömyys johtuu usein siitä, ettei asia sen kummemmin itseä koske. En minäkään tiedä juuri mitään skitsofreniasta tai atooppisesta ihottumasta. Tapasin kuitenkin kaksi kakkostyypin diabeetikkoa, jotka eivät edes tienneet, että on olemassa muunkinlainen diabetes kuin heidän sairastamansa. He kuvittelivat, että koska he eivät pistä insuliinia yhtä usein kuin minä, he ovat minua terveempiä ja heillä menee paremmin. Tulevaisuudessa he pelkäävät, että tauti saattaa kehittyä yhtä pahaksi kuin minun tautini on. Aaaaaargh. Kyseessä oli kaksi hyvin ylipainoista miestä, jotka syövät edelleen mitä tahtovat, eivätkä tarkkaile verensokeriaan. Minä olen normaalipainoinen ja pidän verensokerini mahdollisimman alhaalla. Pistän kyllä insuliinia useammin, mutta vain siksi, että minun kehoni ei sitä enää tuota, heillä asia on toisin. Miten jotain tautia sairastava voi olla niin välinpitämätön, ettei vaivaudu ottamaan selville, mikä itseä vaivaa? Sokeasti sitten kuunnellaan lääkärin ohjeita ottamatta minkäänlaista vastuuta omasta terveydestä. Sanoinko jo, aaaaaaargh!

Että tällaista täältä idioottien ja välinpitämättömien typerysten maasta tällä kertaa. Herra on hyvä vaan, nam!

2 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Rajallisen geenivalikoiman takia ykköstyypin diabetes on Suomessa paljon yleisempää kuin muualla. Saattaa siis johtua ihan taudin harvinaisuudesta ettei siitä ole siellä juuri kukaan kuullutkaan, ja samaa perua saattaa osittain olla tuo oman hoidon leväperäisyyskin. Suomalaisista lähes jokainen tuntee jonkun ykköstyyppiläisen jolla on hengenlähtö lähellä jos elää niinkuin pellossa, ja koska kakkostyyppi kantaa samaa pelottavaa "sokeritauti"-nimeä siihenkin suhtaudutaan varsin kunnioittavasti.

Mutta eipä täälläkään noita muita ylipainoon ja epäterveellisiin elintapoihin liittyviä riskejä kamalasti kunnioiteta. Polvet ei kanna ja pumppu reistaa, mutta läskistä ja röökistä ei luovuta! ;-)

t. Kaima

Maiju kirjoitti...

Kiitos Kaimalle kommentista! Oikeassa olet, täällä harvempi tuntee ykköstyyppiläisiä, tai tietää asiasta juuri mitään. Perhelääkärikin kokee voivansa hoitaa minua kakkostyyppikokemustensa pohjalta.

Suomessakin kansa pyöristyy ihan hyvää vauhtia, mutta täällä lihavuus on melkein jo standardi. Morsiusvaateliikkeen, jossa kävin lokakuussa naimisiin menevän kaverini kanssa, sanottiin asiakkaiden olevan keskimäärin kokoa 46, ja mekkoja saa aina kokoon 60 saakka.