maanantai 29. maaliskuuta 2010

Hamilton ei näytä hyvältä tilastoissa

Ainakaan tänään julkaistuissa. Tutkimuksen mukaan 74,3% yli 18-vuotiaista aikuisista Hamiltonissa on ylipainoisia. Hamiltonin alue voittaa kevyesti (?) Toronton (50,9% ylipainoisia) lukemat, ja samoin kansallisen (59,1%) ja provinssikohtaisen (58,6%) keskiarvon. Päivän "hyvä uutinen" oli se, että vain 24,6% (lehdessä tosiaankin käytettiin sanaa "only") 4-17-vuotiaista lapsista on ylipainoisia. Keskimäärin kanadalaisista lapsista 26% ylittää normaalipainon rajat. Ilmiö on varmasti lähtöisin Pohjois-Amerikasta, mutta eikös Euroopankin trendi ole tähän suuntaan kallistumassa. Paikallislehti ei esittänyt yhtä syytä tälle suurelle luvulle, mutta ylipainoon johtavat tutkimuksen mukaan alhainen tulotaso, ja riippuvuus autoista, mikä taasen vähentää tilaisuuksia ja motivaatiota kävellä. Olen havainnut, ja teillekin siitä jupissut, kanadalaisten olemattoman kävelymotivaation, ja täällä tosiaan pikaruoka on edullista ja ravintoarvoltaan heikkoa. Muuta sitten ei tarvitakaan! Jollain tapaa ylipaino on kuin diabetes, sen hoitoon on vaikea löytää motivaatiota, koska ongelmat eivät ilmene heti. Diabetes voi olla retuperällä vuosia, ja sitten poksahtavat munuaiset, menee näkö, ja pahimmassa tapauksessa jalat ja henki. Ylipainon kanssa on vähän sama juttu, olo saattaa olla epämukava ylimääräisen painolastin takia, mutta sen eteen ei viitsitä tehdä mitään, koska se vaatisi epämiellyttävämpiä ponnisteluja ja epäilemättä myös uhrauksia. Molemmat sairaudet ovat kuin aikapommi, jossain vaiheessa pamahtaa taatusti. Mahtaako Suomessa lääkärillä olla oikeus ja velvollisuus mainita vaa'an lukeman noususta? Täällä ollaan niin varovaisia sen suhteen, että loukkaako kommentti kenties potilasta, että lääkärit usein jättävät mainitsematta asiasta, vaikka saattavat olla ainoa taho, jota ylipainoinen henkilö ehkä kuuntelisi.

Minun on vaikea hahmottaa, mistä asioista saa puhua ja mistä ei. Köyhyydestä ja ylipainosta ei sovi puhua, mutta esimerkiksi syövästä toipumisesta on jopa suotavaa puhua, samoin tietyistä muista terveyteen liittyvistä asioista. Biggest loserissa isoista ihmisistä muokataan pieniä ja hoikkia ihmisiä, ja epäonnistuminen painonpudotuksessa on tehty käytännössä mahdottomaksi ympärivuorokautisen treenauksen ansiosta. What Not to Wearissa sen sijaan etsitään huonosti pukeutuvia ihmisiä, heidät nolataan ystävien silmien edessä, vaatekaapista kaikki heitetään roskiin ja tilalle ostetaan trendikkäitä vaatteita. On siis oikein moittia pukeutumista ja ulkonäköä, kunhan se ei liity painoon tai sairauteen? Samaten Canada's Worst Handyman/Driver-ohjelmissa nauretaan avoimesti ihmisten huonoille ajotaidoille ja olemattomille remonttitaidoille, ja ohjelmassa Hoarders kauhistellaan ihmisiä, jotka eivät koskaan heitä mitään pois. Taustalla hamstraamisessa on usein erinäisiä mielenterveysongelmia, mutta niiden esittely sensaationomaisesti on sallittua ja suotavaa. Myös alkoholismia ja muita addiktioita esitellään tällä tapaa televisio-ohjelmissa. Toisista mielenterveysongelmista ei sitten saa puhua edes kaveripiirissä, ja kehityksessä jälkeenjääneistä ei oikein saa puhua, heitä vain ymmärretään kaikessa hiljaisuudessa. Miksi hamstraajille saa avoimesti nauraa, mutta ei sitten vaikkapa kaikille mielenterveyspotilaille? Tarvitsen vissiin jonkun opaskirjan: "Kielletyt puheenaiheet Kanadassa". Voisin lukaista kirjasta myös Suomea koskevan painoksen, sillä sammakoita hyppii suusta sielläkin. Kiitos ja anteeksi.

sunnuntai 28. maaliskuuta 2010

Laihdutus on helppoa

Pomoni on käyttänyt niin paljon rahaa erilaisten laihdutusjuomien, -laitteiden, -jauheiden ja -pillereiden hankintaan, että olisin miljonääri jos olisin myynyt ko. tuotteet hänelle. Nyt hän on aikeissa perustaa oman firman, joka myy infrapunalaitteita, joiden avulla voi laihduttaa. Käsivarren tai reiden ympärille kiedotaan infrapunajutska, ja sitten kätevästi laihtuu. Bisnessuunnitelmassa on mielestäni (ainakin) kaksi puutetta. Ensinnäkin Dawn ei tiedä, mitä infrapuna on, eikä edes muista tätä hyvin teknistä sanaa. Kertoessaan suunnitelmastaan minulle hän käytti sanaa "infopuna". Yleensä on eduksi, jos myyjä tuntee myymänsä tuotteen, ja ehkä näyttää siltä, että taikalaihdutuskeino on tehonnut. Tässä onkin suunnitelman heikkous numero kaksi, sillä Dawn ei näytä siltä, että infrapuna, tai mikään muukaan poppakonsti, on tehonnut. Ostaisitko auton mieheltä, joka itse ajaa ruosteisella Ladalla? Entä kodin kodittomalta, sillan alla asuvalta spurgulta? Voi kun joku keksisi, että syömällä vähemmän ja olemalla aktiivisempi laihtuu. Mielestäni tälle yhteiskunnalle on hyvin tyypillistä se, että etsitään sitä ihmepilleriä vähän kaikkeen, eikä vaivauduta itse tekemään elämäntapamuutoksia tai muita vaativia ratkaisuja. Odotetaan vain sitä ihmekeksintöä, joka poistaa saasteet, läskin ja syövän. Sitä odotellessa..

lauantai 27. maaliskuuta 2010

Opossumin ensiapu

Pennsylvaniassa joku miesparka joutui tuomiolle yritettyään elvyttää suusta suuhun-hengityksellä auton alle jäänyttä opossumia eli pussirottaa eli Didelphis virginianaa. Tapahtumaa todistaneet ohikulkijat soittivat poliisin paikalle, ja pussista elvytellyt mies sai tuomion julkisesta juopumuksesta. Mitäs jos mies sattuikin olemaan opossumien ystävä? Eikö eläimiä kohtaan enää saa olla ystävällinen ja avulias? Muutenkin kyllä koko julkisesta juopumisesta sakottaminen on ihan pelleilyä, ja pinnan kiillottamista, mutta siihen pitäisi mun olla tässä maassa jo tottunut. Juoppoja on aina, täällä ne lakaistaan sillan tms. alle, Suomessa ne sentään reilusti heiluvat keskustassa tuulilasinpesunesteidensä kanssa. Muistan itse itkeneeni auton alle jäänyttä siiliä useampaankin otteeseen, ensi kerralla voinkin sitten kokeilla elvytystä, nyt kun olen siihen ihan koulutettukin.

Viime aikoina olen jutellut paljon täkäläisten kanssa matkustamisesta, lähinnä heidän tekemistään ulkomaanmatkoista. Muistan Suomesta sen ihmistyypin, joka vuodesta toiseen menee samaan hotelliin Turkissa (muotia 90-luvulla)/Thaimaassa/jossain muussa lämpimässä maassa. Samainen ihmistyyppi on löydettävissä Kanadasta, täkäläisten tylsämatkailijoiden kohteena on Kuuba, Dominikaaninen Tasavalta, Meksiko, tai joku vastaava. Keithin vastikään vihitty kaveri oli häämatkalla Karibialla 10 päivää kestäneellä risteilyllä. Kyselin risteilystä kiinnostuneena, onhan se varmaan ihan eritasoinen kokemus kuin 24 tuntia Viking Isabellalla. Laivalla kuulemma oli tarjolla kaikenlaista toimintaa elokuvista jumppatunteihin, uima-altaasta tanssiesityksiin jne. Itämeren aluksista poiketen Karibian paateilla viina on valitettavan kallista, eikä siellä olo muutenkaan kauhean mielenkiintoiselta kuulostanut. Halvimmat hytit ovat Karibialla seilaavissa aluksissakin siellä autokannen alla, missä auringonvalo ei taatusti herätä aamuisin.

Toinen kaveripariskuntamme kävi Las Vegasissa viikon mittaisella lomalla, Las Vegas on yksi harvoista paikoista USAssa, jonka minäkin tahtoisin nähdä ihan vain siksi, että se on niin luonnoton paikka. Keskellä aavikkoa on ihmisten rakentama uhkapelikaupunki, jossa nurmikot rehottavat vihreänä ja kaikilla on uima-allas. Ilman ihmisiä paikalla kasvaisi ehkä kaktuksia. Ei ehkä niitäkään, eivätkös nekin tarvitse ainakin tipan vettä kerran vuodessa? Vegasissa kaikki oli ollut melkoisen kallista, ainakin turisteille. Turistinakin voi olla fiksu ja välttää turisteille langetettuja ansoja, mutta se ei vissiin ollut käynyt mielessä. Tuliaisena he toivat mm. 30 euroa maksaneen pikkupullon todella tulista grillikastiketta ja ravintolassa otatetut perhepotretit. Pitää toki myöntää, että kyllä pikku-Maijustakin löytyy katutaiteilijoiden piirtämiä kuvia erinäisiltä matkoilta etelään kultaisella 90-luvulla.

Kolmas matkaaja on pesulan vakioasiakas, joka on ihastunut Kuubaan. Jouluna 2008 he menivät sinne koko perheen voimin käytyään ensin aikuisten kesken kahdestaan samassa hotellissa aiemmin sinä vuonna. Samaan paikkaan mentiin sitten taas jouluksi 2009, ja reissu täksi vuodeksi (niin, samaan hotelliin tottakai) on jo ostoslistalla. Lapsetkin kuulemma viihtyivät paremmin tällä toisella kerralla, kun hotelli oli tuttu ja turvallinen. Eikö enää matkustetakaan uusien kokemusten perässä? Lapset siis ovat 15 ikävuoden kieppeillä, luulisi siinä iässä ihmisen jo pystyvän sopeutumaan muutoksiin, mutta ehkä sitten se ei ole mahdollista. Kyllähän täällä monta kertaa olen kuullut kommentin, että ei, taloa ei voi myydä ja muualle muuttaa, lapset eivät pysstyisi sopeutumaan uuteen kotiin. Mahtaako kyse kuitenkin olla enemmän aikuisten kyvystä sopeutua.. No, se matkailusta ja sen turvallisuudesta ja tylsyydestä. Eipäs kun ei, sama perhe on menossa jännälle viikonloppureissulle Yhdysvaltain puolelle! Rouva hehkutti reissua innoissaan minulle eilen, ja yksityiskohtia tiedusteltuani kävi ilmi, että kyseessä on matka Niagaran putouksille. Putouksethan ovat osaksi Kanadan, osaksi USAn puolella, ja "matka USAan" käytännössä katsoen kattaa sillanylityksen. Sama kuin menisi Riihimäeltä Hyvinkäälle. Toki siitä voi olla innoissaan, en minä sillä..

perjantai 26. maaliskuuta 2010

Terve, ei ollakaan pitkään aikaan valitettu.

Olen keräillyt valituksia kuin aikoinaan karvatarroja. Joutunen jakamaan marmatukseni ainakin kahteen osaan jännetuppitulehdusvaaran takia. Hyviäkin juttuja on tapahtunut ja tulossa, pitäisköhän näin peruspositiivisena ihmisenä aloittaa turinointi niistä?

Olen aloittanut valmistautumisen opintoihin, jotka näillä näkymin alkavat syyskuussa. Päästäkseni harjoittelemaan kemian- ja matikantaitojani netissä minun piti suorittaa "opi oppimaan"-kurssi, joka siis opetti käyttämään onlineopetuksessa käytettäviä työkaluja. Varmasti ihan hyödyllinen kurssi dinosauruksille ja muille muinaisjäänteille, ja olihan toki kiva saada täysiä pisteitä edes joltain taholta.. Joka tapauksessa, nyt olen oppinut oppimaan, ja olen valmis oppimaan! Jesh!

Pesulatyö on edelleen pylleröstä, mutta toisinaan asiakkaat ovat tahattoman huvittavia. Pari viikkoa sitten edellisessä kirjoituksessa mainitsemani lapset tahtoivat katsella lastenohjelmia, ja minä ilkeänä itsenäni kieltäydyin vaihtamasta kanavaa, sillä olin itse viikkaamassa vaatteita telkan lähellä, ja lastenohjelmat saavat minut hermoromahduksen partaalle. Telkasta tuli joku tanssiohjelma, ja lapsista vanhempi (14 vee) varoitti nuorempaa siskoaan ko. ohjelman vaarallisuudesta. "Your eyes might burn if you watch that", sanoi hän. Onkohan tieteellisesti todistettu, että tanssimisen katsominen vahingoittaa silmiä? Sen mielelle ja viattomuudelle aiheuttamat vauriot ovat toki itsestäänselviä. Toinen huvittava asiakas soitti tiedustellakseen, miten monta vaatteilla täytettyä tyynyliinaa mahtuu suurimpaan pesukoneeseemme. Kas kummaa, en ole koskaan kokeillut. Vastausta kysymykseensä hän tivasi ainakin 5 minuuttia, ja löi sitten luurin korvaan kun en osannut kertoa, miten monta "ihan tavallisen kokoista tyynyliinaa" sinne mahtuu. Taidan olla kuukauden huonoin työntekijä, pitäisihän tuollaiset perusasiat olla jo hallussa!

Kuntosalilla olen vähitellen koittanut käyttää pelottavan näköisiä härveleitä ja painavampia painoja, mutta en ole kovin varma itsestäni niitä käyttäessäni. Ehkä siksi, että olen lukevinani ihmisten tuijotuksesta huvittuneisuutta ja vahingoniloa. Ilmottauduin naisille suunnatulle kurssille, jolla opitaan käyttämään niitä hurjia vempaimia ja nostelemaan painavia puntteja. Olen innoissani, ja aion kasvattaa hauiksestani uuden lemmikin itselleni. Boot camp jäänee ainakin vähäksi aikaa, sillä kunnioitukseni Jilliä kohtaan rapisi hänen mainostaessaan solariumia terveellisenä ja hyvää tekevänä hoitona. Toki, jos tahtoo ihosyövän ja ryppyjä. Myös tietyt ravintovinkit ovat minun käsitysteni vastaisia, joten tauko on ehkä paikallaan.

Ai niin, sekin on positiivista, etten ole hullu. Viimeksi mahdollista hulluuttani tiedusteltiin tiistaina, kun kävelin ja pyöräilin sateessa. Talvella mielentilani puolesta oltiin huolissaan lähes päivittäin. Mitenhän sen sanoisi kanukeille silleen kivasti, että mä en ole hullu, mutta sä olet vaan niin helvetin laiska! Sateella voi laittaa sadetakin päälle. Jos ulkona on kylmä, voi pukeutua lämpimästi. Mikä siinä on niin mahottoman vaikiaa? Hulluksi minua ei tee ulkona liikkuminen, tässä talossa asuminen sen sijaan saattaa johtaa parantumattomaan traumatisoitumiseen. Anoppini kutsuu itseään nykyään Tuhkimoksi, pieneksi säälittäväksi siivousorjaksi. Hän ilmeisesti pitää minua ilkeänä tytärpuolena, joka pakottaa hänet orjan tavoin luuttuamaan lattioita, mutta todellisuudessa ilkeä siivoamaan pakottava voima on se pakottava, pään sisällä nakuttava ääni, joka käskee oikomaan posliiniesineitä ja tiskaamaan tiskialtaassa olevat esineet viiden sekunnin sisällä niiden sinne ilmaantumisesta. Synttärikortiksi olenkin hänelle kaavaillut Tuhkimo-korttia, mutta vain jos tiedän, että muutto täältä on lähellä.

Ja se on! Olemme vihdoin ryhtyneet kotijahtiin, ja tarjous on menossa myyjälle. Jes!

maanantai 1. maaliskuuta 2010

Perinneflunssa

Ehdinkin olla ihmeen pitkään terveiden kirjoissa. Ei talvea ilman flunssaa, joten tulihan se sieltä. Jos siitä ei muuten hyötyä ole, niin saanpa piileskellä huoneessamme sen kummemmin asiaa selittelemättä. Kotona olo on melkeinpä kivaa, kun ei tarvitse nähdä anopin harmaata naamaa ja jaaritella sen kanssa turhanpäiväisistä asioista (sää, yleinen vointi mistä pitää kaikenlisäksi valehdella ja väittää voivansa hyvin, partiolaiset). Haaveilenkin kiihtyvällä tahdilla ihan ikiomasta kodista, jossa saisin vapaasti olla ja tehdä mitä huvittaa. Toiveista tulee toivottavasti pian totta, vain noin kolme vuotta liian myöhään. Parempi ehkä sitten kuitenkin myöhään kuin ei milloinkaan, sillä tänne jääminen johtaisi tee-se-itse-lobotomiaan omalla kohdallani, eikä sekään nyt ihan ihanteellinen tapa elää sitten kuitenkaan olisi. Valitettavasti lomahaaveista pitää luopua oman kodin saamiseksi, mutta on se sen arvoista. Lomamatkalla pääsisi tästä kitumisesta eroon viikoksi, omassa kodissa siitä pääsee eroon ikiajoiksi. Anoppi tosin kuvittelee vanhoilla päivillään muuttavansa meidän huollettavaksi. Hah.

Olympialaiset ovat sitten ohi, eikä telkasta tule näemmä enää mitään järkevää päiväsaikaan. Ehdotankin ympärivuotisia olympialaisia, joissa ammattiurheilijat ottelevat päivästä toiseen rahvaan iloksi. Jaa miksei? Ainahan mun ideat ovat niin loistavia.. Olympialaistelevisioinnin huippukohdaksi muodostui hetki, jolloin katselin naisten jääkiekon pronssiottelua ja pesulassa olleet kersat tahtoivat vaihtaa kanavaa. Kieltäydyin ehdottomasti vaihtamasta kanavaa kesken matsin, mistä harmistuneena tenavat menivät kantelemaan ilkeästä pesulatädistä äidilleen. Mua vaan nauratti, miksi ihmeessä vaihtaisin jollekin aivottomalle lastenkanavalle, kun menossa on Suomen peli, ja panoksena on mitali. Doh!