maanantai 29. maaliskuuta 2010

Hamilton ei näytä hyvältä tilastoissa

Ainakaan tänään julkaistuissa. Tutkimuksen mukaan 74,3% yli 18-vuotiaista aikuisista Hamiltonissa on ylipainoisia. Hamiltonin alue voittaa kevyesti (?) Toronton (50,9% ylipainoisia) lukemat, ja samoin kansallisen (59,1%) ja provinssikohtaisen (58,6%) keskiarvon. Päivän "hyvä uutinen" oli se, että vain 24,6% (lehdessä tosiaankin käytettiin sanaa "only") 4-17-vuotiaista lapsista on ylipainoisia. Keskimäärin kanadalaisista lapsista 26% ylittää normaalipainon rajat. Ilmiö on varmasti lähtöisin Pohjois-Amerikasta, mutta eikös Euroopankin trendi ole tähän suuntaan kallistumassa. Paikallislehti ei esittänyt yhtä syytä tälle suurelle luvulle, mutta ylipainoon johtavat tutkimuksen mukaan alhainen tulotaso, ja riippuvuus autoista, mikä taasen vähentää tilaisuuksia ja motivaatiota kävellä. Olen havainnut, ja teillekin siitä jupissut, kanadalaisten olemattoman kävelymotivaation, ja täällä tosiaan pikaruoka on edullista ja ravintoarvoltaan heikkoa. Muuta sitten ei tarvitakaan! Jollain tapaa ylipaino on kuin diabetes, sen hoitoon on vaikea löytää motivaatiota, koska ongelmat eivät ilmene heti. Diabetes voi olla retuperällä vuosia, ja sitten poksahtavat munuaiset, menee näkö, ja pahimmassa tapauksessa jalat ja henki. Ylipainon kanssa on vähän sama juttu, olo saattaa olla epämukava ylimääräisen painolastin takia, mutta sen eteen ei viitsitä tehdä mitään, koska se vaatisi epämiellyttävämpiä ponnisteluja ja epäilemättä myös uhrauksia. Molemmat sairaudet ovat kuin aikapommi, jossain vaiheessa pamahtaa taatusti. Mahtaako Suomessa lääkärillä olla oikeus ja velvollisuus mainita vaa'an lukeman noususta? Täällä ollaan niin varovaisia sen suhteen, että loukkaako kommentti kenties potilasta, että lääkärit usein jättävät mainitsematta asiasta, vaikka saattavat olla ainoa taho, jota ylipainoinen henkilö ehkä kuuntelisi.

Minun on vaikea hahmottaa, mistä asioista saa puhua ja mistä ei. Köyhyydestä ja ylipainosta ei sovi puhua, mutta esimerkiksi syövästä toipumisesta on jopa suotavaa puhua, samoin tietyistä muista terveyteen liittyvistä asioista. Biggest loserissa isoista ihmisistä muokataan pieniä ja hoikkia ihmisiä, ja epäonnistuminen painonpudotuksessa on tehty käytännössä mahdottomaksi ympärivuorokautisen treenauksen ansiosta. What Not to Wearissa sen sijaan etsitään huonosti pukeutuvia ihmisiä, heidät nolataan ystävien silmien edessä, vaatekaapista kaikki heitetään roskiin ja tilalle ostetaan trendikkäitä vaatteita. On siis oikein moittia pukeutumista ja ulkonäköä, kunhan se ei liity painoon tai sairauteen? Samaten Canada's Worst Handyman/Driver-ohjelmissa nauretaan avoimesti ihmisten huonoille ajotaidoille ja olemattomille remonttitaidoille, ja ohjelmassa Hoarders kauhistellaan ihmisiä, jotka eivät koskaan heitä mitään pois. Taustalla hamstraamisessa on usein erinäisiä mielenterveysongelmia, mutta niiden esittely sensaationomaisesti on sallittua ja suotavaa. Myös alkoholismia ja muita addiktioita esitellään tällä tapaa televisio-ohjelmissa. Toisista mielenterveysongelmista ei sitten saa puhua edes kaveripiirissä, ja kehityksessä jälkeenjääneistä ei oikein saa puhua, heitä vain ymmärretään kaikessa hiljaisuudessa. Miksi hamstraajille saa avoimesti nauraa, mutta ei sitten vaikkapa kaikille mielenterveyspotilaille? Tarvitsen vissiin jonkun opaskirjan: "Kielletyt puheenaiheet Kanadassa". Voisin lukaista kirjasta myös Suomea koskevan painoksen, sillä sammakoita hyppii suusta sielläkin. Kiitos ja anteeksi.

Ei kommentteja: