sunnuntai 30. toukokuuta 2010

Kirpparilöytöjä ja samanlaisia ihmisiä

Täällä ei suomalaistyylisiä kirppiksiä (mun tietojen mukaan) ole, mutta tällä viikolla pankin avautumista odotellessani poikkesin paikalliseen Pelastusarmeijan myymälään. Yllätin itsenikin löytämällä käytännössä uuden mekon ja paidan, ja vähän pidetyn hameen noin 10 eurolla. Ihan sopiva hinta näin tulevalle asuntovelalliselle. Paita vielä sattuu olemaan merkkituote, johon mulla uutena ei edes olisi varaa. Etunani on se, että suurin osa myymälän asiakkaista näytti olevan minua kookkaampia, joten ei tarvitse pelätä menettävänsä hyviä diilejä vaikkei siellä joka viikko kävisikään. Kävin tosin sitten vielä seuraavana päivänä ostamassa kahdet shortsit alle viidellä eurolla. Kanadalaisen konservatiivisuuden keskellä ihmetyttää, että myymälässä oli myynnissä käytettyjä rintsikoita.

Maanantaina oli jostain syystä yleinen vapaapäivä, jota juhlittiin iloisesti Keithin suvun kesken. Meillä oli oikeastaan tosi kivaa, ehkä siksi ettei täti lapsineen enää tervehdi minua. Serkun aviomiehen kanssa olen aiemmin tullut juttuun ihan kivasti, nyt ei tosiaan tippunut edes pientä moikkausta. En onneksi ole liikkeellä heitä miellyttääkseni, joten jos he haluavat leikkiä mykkäkoulua, niin olen valmis leikkiin! Ja olen siinä muuten aika hyvä. Ainoa minut koskaan voittanut on Keith. Grr. Keithin eno vaimoineen ja lapsineen ovat kivoja, olutta oli paljon ja se oli kylmää, ruoka maistui, eikä anoppikaan päässyt paljon ärsyttämään, joten juhla oli kyllä ihan onnistunut. Ensimmäinen kiva sukujuhla, ja vasta kolme vuottahan olen täällä ollutkin.

Keithin suvussa on pari tyyppiä, jotka muistuttavat minua omasta suvustani. Ihmiset ovat eri kulttuureista ja maista kotoisin, mutta silti heissä on aika paljonkin yhteisiä piirteitä. Samaten anoppini muistuttaa yhtä tuttavaani ja Laura täällä muistuttaa entistä koulukaveriani. Välillä todellisuudet sekoittuvat kuin mansikka-vaniljapehmiksen maut, ja henkilöt ovat kuin samoja ihmisiä mutta vain eri maailmoissa. Horoskoopeilla tuntuu olevan osuutensa asiaan, mutta jätän sen analyysin tämän julkaisun ulkopuolelle.

maanantai 17. toukokuuta 2010

Takaisin vankilaan kulkematta lähtöruudun kautta

Neljän ihanan anoppivapaan jälkeen paluu arkeen tuntuu masentavalta. Vajaan kuukauden päästä alkaa anoppivapaa elämä, enkä malta odottaa! Jokainen tässä talossa vietetty päivä masentaa ja musertaa. Tajusin myös, miten tarpeellista onkaan puhua lääkärilläkäynteihin tai kouluun liittyvät puhelut anopin korvien kantopiirin ulkopuolella, kun hän vanhempiensa luota palattuaan raportoi puolen suvun terveysongelmista meille. Ahdistaa moinen salakuuntelu, ja vaikkei salaisuuksista olisikaan kyse, niin silti. Joku, en sano kuka, vois hankkia elämän ettei tarttis salakuunnella muiden elämiä.

Matematiikan kurssi etenee hyvin, nyt on kolmen viikon tehtävät jo purkissa reilun viikon työrupeaman ansiosta. Mitenhän tämä on mahdollista, minun kun ei uskottu olevan lukiomatikkatasolla! Ei se pitkä matikka aikoinaan niin mahtavasti kyllä mennytkään, mutta täkäläinen high school tarjoaa kolmentasoista matematiikkaa. On kurssi täysin tumpeloille, sitten taviksille, ja sitten kai pitkää matikkaa vastaava taso. Käsittääkseni minun pitäisi olla tavistasolla kouluun päästäkseni. Ihan hyvin tämä nyt ainakin toistaiseksi on mennyt. Töissä käytän aina ajan tehokkaasti koulutehtäviä tehden, muut työntekijät tappavat aikaansa Oprahia tai Dr. Philiä katsellen. Ehkä se selittääkin sen, miksi kukaan muu ei osaa laskea rahojaan oikein.

perjantai 14. toukokuuta 2010

Aaaaarrghhh, typerä Kanada!

Siis Kanadanhan syytä tämä nyt sitten taas on. Yritän kovasti saada harmaat aivosoluni taas koulunpenkille syksyllä, mutta Kanada ei tähän suostu. Tai ainakaan se täti, joka ilmoittautumisasioita hoitaa. Tapasin alkuvuodesta professorin, joka olisi ottanut minut avosylin vastaan toiselle lukukaudelle, olisin voinut jättää ekan hänen mielestään väliin kokonaan. Päätin kuitenkin aloittaa alusta, onhan siitä nyt jo aikaa kun olen viimeksi tiedeasioiden parissa puuhastellut. Siis jos pesulassa tapahtuvaa tahranpoistoa ei lasketa tieteeksi. Tämä oli kuitenkin ilmeisen huono ratkaisu, sillä nyt joudun todistamaan matematiikan ja kemian taitojeni olevan lukiotasolla. Siis kanadalaisen lukion tasolla, eli suomalaisen yläasteen tasolla. Biokemian paperit kävivät jo kerran arvioitavana, ja ne todettiin kanadalaista koulutusta vastaaviksi. Tämä ei kuitenkaan hirviötädille riitä, vaan minun pitää joko A. lähettää paperit uudelleen samaan paikkaan tsekattaviksi, jolloin arvio papereistani laitetaan digitaaliseen muotoon edellisen paperiversion sijaan. Hintaa tälle lystille tulee 60 dollaria plus siihen päälle lakimiehen veloittama 40 dollaria siitä hyvästä, että hän totee valokopioiden aitouden alkuperäisiin papereihin verrattuna. Vaihtoehto B on sitten suorittaa matematiikan ja kemian kurssit uudelleen. Pihi kun olen, enkä käsitä miksi koulutodistukset pitäisi uudelleen lähettää samaan paikkaan samanlaista arviointia varten, päätin sitten suorittaa kurssit ja näyttää Kanadalle mistä tämä tyttö on tehty! Algebrasta ja kaksoissidoksista ja happo-emästasapainoista, perkele!

Mahtaako tämä todistelu ja paperisota koskaan loppua? Joudun varmasti täällä jatkossakin todistamaan olevani koulutettu, ja etten muuttanut tänne paremman elintason perässä. Haha. Niin, niinhän ne täällä kuvittelevat, että meidän kommunisti-Suomessa on niin köyhää ja kamalaa, että piti tulla tänne pakoon pahaa maailmaa. Ymmärrän kyllä, että kaikkien maahanmuuttajien dokumentit eivät välttämättä ole aitoja, ja että kulissiavioliittoja solmitaan jatkuvasti maahanpääsyn toivossa, mutta c'mon.. Kyllä mä ainakin joskus siellä luennoilla kävin. Ja ihan itse muuten kirjoitin graduni. Ja silleen..

maanantai 10. toukokuuta 2010

Silmiä ei tarvita autolla ajoon

Ei siis ainakaan Kanadassa. Olen varmasti mutissut aiemminkin siitä, miten lääkärit eivät kerro ajoneuvoviranomaisille potilaiden ajokykyyn vaikuttavista terveysseikoista. Kuntosalilta tuttu täti ajaa autoa putkinäöstä huolimatta, ja Keithin isoäiti uusi juuri ajokorttinsa, vaikka on kaihin takia lähes sokea. Kauhugalleriaan voinkin pelokkaana lisätä kuntosalin omistajan, jonka toisen silmän verkkokalvo repesi, eikä silmä ole vieläkään palautunut entiselleen leikkauksista sun muista huolimatta. Hän ei näe toisella silmällä yhtään mitään, mutta silti kokee olevansa oikeutettu ajamaan (isoa) autoa. Toisaalta olen alkanut ymmärtää ihmisten halua ostaa isoin markkinoilla oleva auto, selviytymismahdollisuudet kolaritilanteessa paranevat huomattavasta auton massan kasvaessa. Täkäläiset autoilijaläsipäät saivat minut harkitsemaan vähintään panssariauton hankkimista. Panssaripolkupyörä? Siinäpä liikeidea jollekin nikkarille.

Kuukauden päästä minulla on taas koti. Ihanaa. Voin puhua puhelimessa, eikä kukaan kuuntele korva seinässä viereisessä huoneessa puheluani. Voin kävellä alusvaatteisillani ympäri asuntoa. Vapaus koittaa pian, jes! Toisaalta on pelottavaa muuttaa, sillä Keithin selviytymiskyky oikeassa elämässä ei ole vielä kovin kehittynyt. Hänen pitää oppia mm. seuraavat asiat: 1. huoneet eivät siivoa itseään (yllätys!) 2. jos jääkaapista olettaa löytävänsä jotain, pitää käydä ruokakaupassa ja ostaa ruokaa sinne laitettavaksi, 3. asuntoa pitää kunnostaa ja remontoida, ja se ei onnistu tietokoneelta käsin, ja 4. Maiju ei ole kuten äiti, Maijulla on muutakin tekemistä kuin hössöttää, hoivata ja siivota. Sorry, reality check incoming in a month..

Täällä suuuuuuri osa miehistä asuu kotona häihin saakka, ja siirtyy suoraan äidin hoivista vaimon paapottavaksi. Kotirouvia on nykyään vähemmän, mutta silti "naisen rooli" on täällä voimakkaampi kuin Suomessa. Tietyt kotityöt ovat naisen harteilla, ja naiset ovat tietysti liian heikkoja leikkaamaan nurmikkoa, maalaamaan seiniä jne. Ai niin, vaimot ja tyttöystävät ovat myös aina kuskeina bileissä. Miehet kaljoittelevat, naiset ovat selvin päin. Ajokortittomuus on tähän saakka pelastanut minut ko. tilanteelta, olen saanut siemailla olutta miesten seurassa. Eikä niitä vauva- ja aivottomuuskeskusteluja olisi ilman viinaa kestänytkään.