torstai 30. syyskuuta 2010

Toisen rivin väkeä

Ennen sitä tyttöjen kanssa aina istuttiin takarivissä luennoilla. Kerran Saksassa nukahdin luennolla, ja Turuus fyssan luennoillakin taisin torkahtaa. Nyt minulla on mahdollisuus osoittaa, että osaan pysyä hereillä luennoilla! Istua nökötän kiltisti etualalla, en kuitenkaan eturivissä. Keskityn opetukseen kaikilla paitsi fysiikan tunneilla. Fyssan ope lukee PP-dioilta ääneen tietoja, eihän sellaista jaksa kuunnella. Keskityn silloin, kun se on mahdollista. Täällä nenäliinan käyttö niistämistarkoituksiin on vielä harvinaisempaa kuin Suomessa. Kaipasin kovasti kouluun, mutta nyt sinne palattuani mieleen on muistunut luentojen äänimaailma. Räkää kurlataan ja kirnutaan kurkussa ja nenässä. Ekan vuoden opintoihin voisikin sitten liittää pakollisena kurssina "Miten niistetään"-kurssin. Korvatulpat palaavat pakollisena lisävarusteena penaaliini välikokeiden lähestyessä.

Onkohan Suomessakin nykyään tapana käyttää rintsikoita käsilaukkuna? Sinne saa kätevästi tungettua kännykän, rahaa, tai luottokortin. Kenties meikkejäkin, en tiedä. Tätä harrastavien tytsien keskuudessa on varsin trendikästä poseerata valokuvissa huulet töröllä. Oli tilaisuus mikä tahansa, huulet laitetaan törölle. Seksikästä. Luokkakaverini, vanhempi mies, on vienyt rintsikkakäsilaukkutrendin astetta pidemmälle. Hänellä ei ole tarpeesta huolimatta rintsikoita, joten röökiaski säilötään kätevästi t-paidan alle, tuohon mahakummun kohdalle. Mikään ei maistu paremmalta kuin hikinen tupakka!

Nauran usein toisten kustannuksella, joten seuraavana materiaalia kostoiskuja varten. Olin aamulla tulossa hissillä tänne kolmanteen kerrokseen. Astuin hissiin, painoin ovet sulkevaa nappia. Odotin. Ihmettelin, miksei hissi liikkunut minnekään. "Hajosiko tämä hissi?" kysyin Keithiltä. Kävi ilmi, että olin unohtanut valita kerroksen, jonne olin matkalla. Hissi ei jostain syystä osannut omatoimisesti siirtyä kotikerrokseeni. Tyhmä hissi, tyhmä, tyhmä, tyhmä!

Tänä viikonloppuna Caledoniaan kärrätään karjaa arvosteltavaksi, ja kurpitsoista suurin voittaa palkinnon. Käsitöitä on näytillä, kuka voittaa ensimmäisen palkinnon tilkkutäkillään, tai valokuvallaan? Tänä vuonna uutuutena markkinoilla/maatalousnäyttelyssä on piirakansyöntikisa, ja hevos-ja vuohinäyttelyt. Olisin mielelläni mennyt katsomaan piirakanahmintaa, mutta valitettavasti olen töissä juuri silloin. Tai maalaamassa taloa.

tiistai 28. syyskuuta 2010

Hotellielämää, josta ei oikein ehdi nauttia

Tämä taitaa nyt olla neljäs viikkomme hotellissa. Kaksi ekaa olivat kivoja, ehdin nauttia superisosta sängystä ja tyynymerestä, sekä kahdesta ihanasta telkasta, poreammeesta, sun muista. Viime viikolla ja tällä viikolla olen ollut ihan liikaa töissä koulun ohella, nautintoja ei ole mahtunut mukaan ollenkaan. Toivonkin, että ensi viikko vierähtää vielä täällä hotellilla, jotta saan "lomaviikon", jonka aikana on "vain" koulua. Onneksi töissä aina välillä saa tehtyä läksyjä.

Luokallani on niin monta tyyppiä, en tiedä juuri kenenkään nimiä, enkä varmaan tunnista naamojakaan. Yksi poika näyttää ihan Henryltä. Värisokeuteni johdosta luokalla olevat tummat pojat näyttävät kaikki samalta. Sitten on niitä, jotka tunnistan, mutta joita en tunne. On jonglööripoika, jonka tavoite on jouluun mennessä jonglöörata moottorisahoilla. Tyttö, joka kaveeraa poikien kanssa ja kiikuttaa niille kaakaota kahvilasta joka aamu. Toinen tyttö, joka ei käy suihkussa ja joka mumisee vastauksia koko luennon ajan. Poika, jolla on usein päässä silinteri. Ja matka jatkuu... Monella on onneksi sakeampi aksentti kuin minulla, joten en ole leimaantunut "ulkomaalaiseksi". Tosin täällä se taitaisi olla mahdotonta, kaikki kun ovat jostain. Sudanista, Tansaniasta, Intiasta, ja Suomesta!

Koska en ole riittävän kiireinen luentojen ja läksyjen kanssa, työ pitää vapaa-ajan minimissä yhdessä Melissan tulevien häiden kanssa, ja oma talokin pitäisi sitten jossain välissä maalata. Keittiö on jo kovin keltainen, mutta maalausurakka ei ole läheskään lopussa. Curry ei onneksi enää haise, siitä tulva sentään piti huolen. Jouluksi olisi tarkoitus päästä omaan kotiin. Tai no, joulusta en saa siellä nauttia, vaan pitänee raahautua ihanaa sukujoulua viettämään. Yök. Siellä sitten kilvan ihastellaan serkun uutta vauvaa, muusta ei sitten varmaan puhutakaan. Pitänee ottaa korvatulpat ja kuulosuojaimet mukaan.

tiistai 21. syyskuuta 2010

Linja-autolla on hauska matkustaa

Vuosia jatkuneen bussittomuuden jälkeen on oikeastaan ihan kiva matkustaa paikallisbussilla täällä Hamiltonissa. Aikataulujen lukeminen on osoittautunut melko hankalaksi, mutta vain pari kertaa olen ollut myöhässä tai joutunut kävelemään mokailtuani. Lopulta olen aina päätynyt sinne minne pitikin. Opiskelijakortilla saan matkustaa busseilla rajattomasti, joten kouluun ja takaisin kuljen aina bussilla, ja ostarillakin kävin bussin avustuksella. Ne tuntuvat kulkevan melko hyvin aikataulussa, ja pysäkiltä voi soittaa palvelunumeroon, josta kerrotaan pysäkille seuraavaksi tulevat bussit. Kätevää!

Täkäläiset bussit nitisevät ja natisevat aika tavalla, mutta on niissä sentään ilmastointi. Penkit ovat kylki menosuuntaan, ja koska täkäläiset tiet ovat huonossa kunnossa isojen autojen ja vilkkaan liikenteen takia, on välillä aika täristävää kyytiä tuo linja-autoilu. Kanssani bussilla kulkevista suurin osa on opiskelijoita, mutta kyllä sinne kaikenlaisia tyyppejä mahtuu matkaamaan. Kummallista bussikäyttäytymistä olen tutkinut empiirisesti nyt pari viikkoa, ja tässä ovat mullistavan vertailututkimukseni tulokset:

Suomessa bussista yleensä poistutaan keski- tai takaovista. Täällä suurin osa haluaa mennä ulos etuovesta, josta myös tullaan sisälle. Sanomattakin on selvää, että eihän siitä mitään tule, varsinkaan kun täällä ei kuulu tapoihin päästää ulostulijoita missään tilanteessa ensin ulos, vaan mielellään ryysitään heti sisään kun ovet aukeavat.

Penkkien ollessa melko täynnä, tai vapaiden paikkojen ollessa epäilyttävien ihmisten vieressä, ihmiset jäävät seisomaan. Tätä näin Turussakin, mutta yleensä minä ainakin menin seisomaan bussin keskiosan tuntumaan. Täällä ensimmäinen seisoskelija jää yleensä ihan etuoven tuntumaan, ja hänen jälkeensä kyytiin nousevat jäävät sitten kuskin viereen seisomaan. Miksi? Koska ulos pitää päästä etuovesta, ja on kätevää olla oven lähellä.

Noin yleensä linja-autoilu on täällä samanlaista kuin missä tahansa muuallakin, aikataulujen sekavuutta lukuun ottamatta. Turussa sentään edes joskus tajusin minne olin menossa ja milloin. Stop-nappien lisäksi seiniä pitkin kulkee bussin pituussuunnassa naru, josta vetämällä saa kerrottua pysähtymistoiveistaan kuljettajalle. Kuskit ovat melko ystävällisiä täällä, ja jopa pysähtyvät pysäkkien välissä jos joku juoksee pysäkille päin vähän myöhässä. Pysäkkejä sitten onkin tiheään, välillä parinsadan metrin välein, ehkä tiheämminkin. Kävely kun on vaarallista, ja saattaa johtaa terveellisempään elämään.

lauantai 18. syyskuuta 2010

Pikku Myy

Mohawk College on täynnä erivärisiä, eriuskoisia, ja muutenkin erilaisia ihmisiä. Monet oppilaat liikkuvat pyörätuolilla, ja ihonväriskaala on vampyyrinvalkoisesta yönmustaan. Minä sijoitun vampyyrin ja paperiarkin välimaastoon. Käytävillä kuulee puhuttavan niin montaa kieltä, että englanti on vähemmistönä. Opetuskieli on sentään (minun onnekseni) englanti, mutta opiskelijat kaveriporukassaan puhuvat sitten omaa kieltään. Minun suomikaveriporukassani on vain yksi jäsen. Eipähän kukaan ainakaan keskeytä tai kommentoi juttujani.

Huivipäisiä naisia on paljon, minunkin läheisin luokkakaverini on muslimi, ja pukeutuu huiviin. Ei kuitenkaan kokovartalokaapuun. En muista miksi näitä kutsutaan, joten en käytä sivistyssanoja tässä yhteydessä. Huivin ja islaminuskon yhteys on minulle tuttu, mutta voisiko joku kertoa, mihin uskontoon tai kulttuuriin kuuluu miesten Pikku Myy-nuttura? Päälaella on ikäänkuin nuttura, joka on peitetty joko virkatulla pienellä liinalla, tai kankaanpalalla. Ainakin uskoisin, että nyytin sisällä on hiuksia, mutta en ole varma. Tuossa päälaen etualalla joka tapauksessa on pitsinyytti, enkä tiedä miksi. En myöskään tiedä, millä hakusanoilla moista Googlesta hakisin.

Eräs hauska luokkatoverini on tullut suoraan lukiosta, ja jokseenkin naiivi. Hänen juttujaan on kiva kuunnella, sillä se muistuttaa minua omista suurista suunnitelmistani, kun olin hänen ikäisensä. Jossain vaiheessa sitä sitten oppi, että suunnitella voi miten paljon tykkää, mutta elämä ei välttämättä mene aina niiden suunnitelmien mukaan. Samin (hän on tyttö, mutta käyttää intialaisesta nimestään lyhennöstä Sami) suunnitelmiin kuuluu yliopisto-opiskelut collegen jälkeen, avioliitto vanhempien valitseman puolison kanssa, vanhempiensa talon osto kun he muuttavat isompaan, ja säästöjen kartuttaminen pitämällä niitä jemmassa tilillä. En ymmärrä kovinkaan paljoa pankkiasioista, mutta ehkä vähän enemmän kuin Sami. Hänellä on säästössä 500 dollaria, ja aikoo pitää tuon summan tilillä korkoa kasvamassa. Jouluun mennessä hän olettaa summan kasvavan 800 dollariin. Joko hän on kovemman luokan osakekeplottelija, tai sitten hän ei tiedä mitään koroista. Minun tilini tuottaa korkoa ehkä 5 dollaria vuodessa, jos sitäkään. Olisi kyllä kiva omistaa moinen ihmetili, jossa rahat tuplaantuisivat parissa kuukaudessa. Ja niin, vanhempien valitseman puolison hyväksyminen on itsestäänselvyys monelle luokkakaverilleni. Meikäläisellä saattaisi tulla asenneongelma jos toinenkin vastaan, jos äitee tai iskä olisivat tuoneet valitsemansa miehen eteeni hääpäivänä.

Paluu Caledoniaan viikonlopuksi oli edellistä vaikeampi. En tahdo olla täällä! Vakuutussetä sanoi alkuviikosta, että 4 viikkoa vielä menee remontissa. Lattioiden piti olla kunnossa viikko sitten, mutta todellisuudessa edes seinät eivät vielä ole valmiina maalausta varten. Lattioita emme ole vielä saaneet edes valita. 4 viikkoa saattaa olla 5, 6, tai enemmän. Mikäs siinä, hotellissa on ihan kivaa, mutta viikonloput syövät Maijua. Hotellin kuntosalia olen käyttänyt melko usein, ja poreammeeseenkin uskaltauduin eräänä iltana, tosin vain joutuakseni keski-ikäisen miehen flirttailun kohteeksi. Keski-ikäisen miehen, jonka vaimo ja kaksi poikaa odottivat kotona isän ollessa töissä toisella paikkakunnalla. Hän koitti jopa tehdä treffit seuraavalle illalle, "tulen tänne porealtaalle aina yhdeksältä illalla". Tiedänpähän milloin ei sitten tarvitse mennä poreilemaan.

perjantai 10. syyskuuta 2010

Ensihoitoa

Ensimmäinen, ihana, vapausviikko loppui. Viikonloppu koitti, ja piti palata Caledoniaan. Olisin mielelläni jättänyt tulematta, mutta minkäs teet. Keith oli paluusta mielissään, hänestä oli ihana tulla kotiin. Minä en ollut samaa mieltä.

Anoppi ryntäsi heti ovella vastaan utelemaan viikon (4 päivän) tapahtumista. Yritin paljastaa mahdollisimman vähän yksityiskohtia, hankkikoon oman elämän. Se seurasi minua yläkertaan, takaisin alakertaan, jatkuvasti jotain udellen. John on ilmeisesti raportoinut päivittäin koulutaipaleensa alusta äidilleen, sillä sen kummemmin asiaa tiedustelematta sain raportin Johnin koulun alusta.

Johnista tulee isona ensihoitaja, eli puolentoista vuoden päästä noin suunnilleen. Hän oli ensimmäisten päivien aikana joutunut opiskelemaan hurjasti uusia lääketieteen termejä (minä jouduin vain opettelemaan kemian ja matematiikan termejä vieraalla kielellä, joten omia saavutuksiani en edes viitsinyt mainita) ja tiedon määrä on päätähuimaava. Minun päätäni vain särki ensimmäisten koulupäivien jälkeen, huimausta en havainnut, joten J päihitti minut tässäkin lajissa!

Ensihoitajien tehtäviin kuuluu käsittääkseni melko keskeisesti ihmisten elvyttäminen. He olivat luokkatovereitaan "potilaina" käyttäen harjoitelleet elvyttämistä. Anoppi hihittäen kertoi, että J oli joutunut ihan jopa naista elvyttämään, vaikka siis tällä naisella oli tissit! Siis OMG! No, onhan se tosi noloa, että joutuu kopeloimaan vieraita naisia, mutta eikös se mahda olla osa ko. duunia. Johnin tuleva vaimo oli tästä kuullessaan kuitenkin hermostunut, eli vetänyt hernarit nokkaan. Miten J kehtaa käpälöidä vieraita naisia??!! Siis tietenkin hänen pitäisi ilmoittaa auttavansa vain miespuolisia henkilöitä, ja kenties lapsia. Ei missään nimessä naisia. Onneksi J ei sentään opiskele gynekologiksi, siitä voisi tulla hieman sanomista kotona.

torstai 9. syyskuuta 2010

Luokkahuoneessa

Suomalaisessa luokkahuoneessa saattaa olla taustahälinää, mutta opettajan kysyessä jotain, opiskelijat yleensä tuijottelevat lattiaa tai vaikkapa vasta 15 vuotta sitten maalattuja, kieltämättä upeita, seiniä. Tänään olin ensimmäisellä varsinaisella luennolla Kanadassa, ja täällä kenkiin tuijottelee vain allekirjoittanut. Muut huutavat kaik yhes koos oikean (tai väärän) vastauksen. Moinen intoilu on jokseenkin ärsyttävää, joten ajattelin jatkaa etuseinän tiilien tuijottelua.

Olen tutustunut vasta kolmeen opiskelutoveriini. Ensimmäisen (Shukria) kanssa minulla ei juuri ole mitään yhteistä, sillä en jaksa vääntää rautalangasta ihan joka juttua. Hän päässee silmäripsiä räpsyttelemällä vielä pitkälle. Toinen tuttavuus, Reem, on biokemiataustainen tyttö, joka on yhtä pihi kuin minä! Valitettavasti Reem on eri labraryhmässä, joten koitin tutustua omassa ryhmässäni olevaan, mahdollisimman fiksun näköiseen ihmiseen. Tungin itseni tänään Jessican elämään, hän on melko varautunut tyyppi, toisaalta tosi amis. Mitä se sitten tarkoittaakaan. Labraryhmässäni on myös luokan vanhin mies, joka ei osaa pitää turpaansa kiinni. Takarivin ihmiset ovat vielä jääneet tuntemattomiksi, sillä vanhuus ei tule yksin, joten näön huonontumisen johdosta en enää voi istua takarivissä! Nyyh!

keskiviikko 8. syyskuuta 2010

Kouluun siitä, mars!

Paluu koulunpenkille tapahtui vihdoin eilen. Ensimmäisen päivän kunniaksi voitin kemian oppikirjan, toisen päivän valjetessa totesin olevani hieman eri elämänvaiheessa kuin kanssaopiskelijani. Kaksi päivää koulussa oltuaan eräs tyttö julisti riemastuneena viikonlopun olevan vain kahden päivän päässä - sitten pääsee viikonlopuksi kotiin! Yritin nyökytellä ja näyttää ymmärtäväiseltä, mutta siis mitä häh? Eivätkö ihmiset kaipaa itsenäisyyttä? Olen koittanut bongailla fiksuja ja ahkeria oppilaita, mutta toistaiseksi olen löytänyt vain yhden. Tai siis itseni lisäksi vain yhden. Edellisellä kierroksella olin se, joka aina kopioi toisilta, tällä kertaa koitan tehdä itse tehtävät, mutta prkl kukaan ei kyllä kopioi minulta!!

Tänään joku voivotteli minulle kertoessani asuinoloistani, miten ikävää on asua hotellissa. Miltähän planeetalta sekin oli kotoisin, täällä Maa-planeetalla Maijulla on aina hotellissa mukavaa. Nileskin tuntuu viihtyvän, vaikka onkin täällä laittomasti. Meillä on kaksi huonetta, olkkari ja makkari. Sänky on niin suuri, että käytän siitä ehkä yhden neljäsosan nukkuessani. Löytyy kaksi telkkaa, jääkaappi ja mikro. Ja suihku, josta saa niin kuumaa vettä, ettei vedenkeitintä tarvita lainkaan! Niin, ja meillä on yhteensä 6 tyynyä. Luksusta! Alakerrassa on uima-allas, jonne en mennyt eilen polskuttelemaan pervomiehen kaveriksi. Odotan hetkeä, jolloin allas on tyhjillään, ja menen sitten "uimaan". Hotellin sisäpihalle on rakennettu kiva puutarha, jonne meillä on huoneesta hyvä näköala. Toiseen suuntaan maisemat eivät ole kummoiset, naapurista löytyy hautausmaa ja autokorjaamo. Hotelli tuntuu olevan melko täynnä, kuulemma monet lentäjät ja lentokoneiden henkilökunnan jäsenet yöpyvät täällä. Turisteja varmaan on paikalla hyvin vähän, tunnin ajomatkan päässä on sekä Toronto nähtävyyksineen, että Niagaran putoukset. Kukapa Hamiltonissa tahtoisi turistina olla, Steel Town ei ole maailman kauneimpiin lukeutuva matkailukohde. Turistit tosin selvästikään eivät ymmärrä, että kadun toisella puolella on Denninger's, kansainvälisiä ruokia ja herkkuja myyvä putiikki. Turkinpippurit ja Mariannet, here I come!!