lauantai 27. marraskuuta 2010

Ehkä olin, ehkä en

Mieheni serkku, jonka kanssa en todellakaan tule toimeen, sai kersan viime viikolla. Lapsen nimi kursottiin kasaan isoäitien nimet yhdistämällä, ja lopputulos onkin sitten varsin ainutlaatuinen. Nimi on suomeksi ehkä, tosin kirjoitettuna yyn sijaan iillä. Minun nimeni olisi samalla logiikalla Aune-Liisa, Auna, tai joku muu jänskäpänskä. Keithin ja minun lapsesta tulisi ehkä Jaala tai Tunet, pojasta Peijo tai Reiter. Lapsen kuva oli naamakirjattu tänään, ja toki kuvassa oli sitten myös äidin rinta. Eikö riitä, että lapsien kuvia laitetaan vähintään kerran päivässä nettiin vähän lisää, onko pakko omista tisseistäkin sitten laittaa kuvat jakoon? Ja todettakoon tähän, että lapsi näytti vauvalta, samalta kuin (anteeksi nyt vaan) kaikki muutkin. Punainen naama, vähän hiuksia, pienet kädet. Laittakaa niitä kuvia sitten kun vähän kehitystä on tapahtunut, ja esim. kädet ovat kasvaneet. Itse naamakirjaan kuvia itsestäni, joissa esittelen kasvaneita jalkojani, säärikarvojani, viiksiäni, tai vaikkapa kaksoisleukaani.

keskiviikko 24. marraskuuta 2010

Lapsia voi kiduttaa monella tavalla

Tai siis Elmu-kelmu ei ole ainut vaihtoehto. Taannoin pesulan kanta-asiakkaan, erittäin pumpulisoidun perheen tytär tuli näyttämään minulle syntymäpäivälahjaksi saamaansa NintendoDS-pelikonsolia. Minullakin on sellainen, tosin vanhempi malli, ja siinä sitten hetki vertailtiin laitteistojamme. Hannah kysyi minulta mitä pelejä minulla on, tai mistä peleistä tykkään. Pelejähän minulla on vino pino, mutta suosikkeja ovat erilaiset palikkapelit ja aivojumpat. Hannah kertoi, ettei hänellä ole yhtään peliä, mutta että hän toivoo joululahjaksi yhtä peliä. Hänen laitteessaan on sisäänrakennettu kamera, ja piirustustoiminto, joiden kanssa parka oli sitten leikkinyt tuntikaupalla. Miksi ihmeessä, hyvät vanhemmat, ostatte lapselle pelikonsolin, mutta ette pelejä?? Onko auto kiva ilman bensaa, kirjat ilman sivuja (kannet kyllä on, niin!), pehmolelu lemmikkikoiran sijaan? Olen aina pitänyt Hannahin äitiä lempeänä ja ylihuolehtivaisena, mutta ehkä hän onkin sadisti, joka nauttii tyttärensä kärsimyksen katselusta. You never know..

Minä olen leikkinyt ihan erilaisilla leluilla viime päivinä. En löytänyt ketään auttamaan sähköasennusjutuissa, joten kaivoin muuttolaatikosta Keithille pari vuotta sitten ostamani tee-se-itse-kotiremonttikirjan, ja ryhdyin hommiin. Lauantaina oikea sähkömies tulee sitten katsomaan miten väärin olen asennellut pistorasioita. 19 vaihdettavasta pistorasiasta olen saanut 3 vaihdettua, joten homma ei ihan heti lopu kesken. Ensi lukukaudella opintoihini sisältyy sähköjutskia, ehkä sitten hieman viiveellä opin, mitä tulikaan tehtyä.

lauantai 20. marraskuuta 2010

Viimeisiä viedään

Pesulapäivä nääs. Huomenna on viimeinen vuoro, ainakin noin virallisesti. Jos joku sairastuu tms, niin saattavat sitten antaa minulle vuoron silloin tällöin. Täytyy sanoa, että joitain asiakkaita tulee ihan ikävä. Siinä pyykinpesun lomassa on tullut juteltua, kerrottua kaikenlaisia tarinoita. Melkein voisin muutamaa asiakasta kutsua ystäväkseni, mutta mahtaisiko ystävyys jatkua pesulan ulkopuolella, sitä en tiedä. Suurinta osaa asiakkaista, mm. partanaista ja tylyilyintiaaneja ei tule ikävä. Rahaa sen sijaan kyllä jään kaipaamaan.

Luokallani on väki vähentynyt, saa nähdä miten moni jatkaa koulua joulun jälkeen. Kummallista, miten pian ihmiset ovat luovuttaneet, tai sitten vaan todenneet, ettei kemia olekaan heitä varten. 80 aloittaneesta on varmaan ainakin 30 jo jättänyt leikin kesken, ja jos kemian kurssi ei mene läpi tämän lukukauden puolella, ei opintoja voi jatkaa ensi vuoden puolella, vaan kemian kurssi pitää käydä uusiksi ensi syksynä. Toivon kovasti, että omat aivoni venyvät sen verran hyvään suoritukseen, ettei uudelleenkouluttautuminen jää vain haaveeksi.

Ei muuten osata nenäliinoja käyttää täälläkään. Luennoilla niiskutuskuoro on yleensä kovastikin äänessä, ja eilen unohdin ottaa matikankokeeseen korvatulpat. Oli sitten hieman hankala keskittyä siinä kuunnellessa, miten räkä matkusti nenästä nielun kautta mahalaukkuun. Pitäisikö osana korkeakouluopintoja olla "miten käytän nenäliinaa"?

keskiviikko 17. marraskuuta 2010

Aforismi

Keksin mainion sanonnan, "minä olen metsä, vastaan kun huudat". Se kuvastaa asennoitumistani muihin ihmisiin, ja juontaa juurensa suomalaisesta sanonnasta "niin metsä vastaa kuin sinne huutaa". Kohtelen ihmisiä, kuten he kohtelevat minua. Tai ainakin silleen suunnilleen. Joka tapauksessa, mielestäni lausahdukseni oli hieno. Kenties ainoa laatuaan. Pitäisiköhän varmuuden vuoksi lähettää se famous quotes-nettisivulle, sitten kun minusta aika jättää niin voitte etsiä sitä sieltä hakusanoilla "metsä" ja "huuto". Ja "huutometsä".

Kotini on edelleen täynnä laatikoita. Ei huvita purkaa tavaroita, kun en tiedä milloin ja mistä vuotaa vettä seuraavan kerran. Remonttifirmakaan ei ole vielä viimeistellyt projektiaan, joten moni asia on vielä rempallaan. On toki kiva olla paikassa, jota voi kutsua kodiksi, mutta en tiedä milloin jotain pahaa tapahtuu taas. Meillä on ollut niin paljon vastoinkäymisiä ja ongelmia, etten uskalla luottaa siihen, ettei tämä trendi jatkuisi tulevaisuudessakin.

Koulussa on meneillään kansainvälinen viikko, jota tänään juhlistettiin syömällä hyönteisiä. En syönyt. Ehkä olisi pitänyt.. Eilen sai maailmankarttaan kiinnittää nuppineulan kotimaansa kohdalle. Minun (punainen) nuppineulani oli yksin Suomessa. Joku on sentään Ruotsista, ja Norja sai pari nuppineulaa. Se on sitten ihan eri asia, ovatko nämä ihmiset oikeasti pohjoismaista, vai saiko heidän isoisoisosetänsä kerran postikortin Ruotsista, minkä perusteella he sitten lukevat itsensä ruotsalaisiksi. Kaverini Samiksha ei edes löytänyt Intiasta tilaa neulalleen, oli meinaan kartta sillä kohtaa pelkkää neulaa. Pohjois-Afrikka oli täynnä myöskin, samoin Meksiko ja Etelä-Amerikan pohjoisosat. Oli Kanadassakin pari neulaa, mutta Kanadassa syntyneetkin tuntuivat mieluiten valitsevan vanhempiensa tai isovanhempiensa alkuperämaan, eikä Kanadaa. Kummaa porukkaa, kukaan ei tunnustaudu kanukiksi, vaikka selvästihän nämä sellaisia ovat.

perjantai 12. marraskuuta 2010

Nyt voisi olla jo hyvien uutisten aika..

Lyötyä on nyt sitten lyöty, potkittu, ja huidottu pesäpallomailalla. Tähän mennessä 7 vuotavaa putkea tms. on löytynyt taloprojektimme aikana, ja kolmesti vesi on tullut keittiön katosta läpi. Muutimme tänne viikko sitten, mutta suihkun saimme käyttökuntoon vasta eilen. Tai kuvittelimme saaneemme. Eilen testisuihkun tuloksena vettä satoi katosta alakerrassa. Unelmakodista on tullut painajainen, ja olen henkisesti ja fyysisesti melko loppu. Koulussa tahti kiihtyy loppukokeiden häämöttäessä - välikokeita ja kotitehtäviä ja labroja riittää melkein joka päivälle. Siinä sivussa pitäisi sitten saada koti kuntoon, käydä suihkussa koulun kuntosalilla kun kotonakaan ei voi, valmistaa päivällinen, purkaa muuttotavarat, ja pysyä järjissään. Voipi olla, että viimeksi mainittu jää tekemättä. Kuuntelen jatkuvasti korvat höröllä uuden talon vieraita ääniä, ja erityisesti tippuvan veden ääntä. Viime yönä vuotavat putket tulivat jo uniinkin, eli tulvista ei pääse eroon missään, milloinkaan.

Pesulapesti lähenee loppuaan, enkä ole tässä oikein kyennyt työnhakuunkaan. Parilta vakioasiakkaalta olen saanut jäähyväislahjat, eli ei kaikki ihmiset ole niin ikäviä ja inhottavia ennakkoluuloistani huolimatta! Vanhalta rouvalta sain joulukoristeen, jonka hän oli jo kesällä ostanut käydessään etelänaapurissa. Aikamiespoika, muttei Pekko, antoi lahjaksi valokuvakehyksen ja lahjakortin kauppaan, josta tietää minun ostavan Fazerin suklaata. Ihania lahjoja, ihania ihmisiä. Ei minua välttämättä tarvitse lahjoa, mutta ei se pahaakaan tee.