lauantai 31. joulukuuta 2011

Diekon sumpatunti

Tämän reissun aikana korvaan on muutaman kerran särähtäneet nämä suomalaisittain lausutut sanat. Toki vieraita sanoja lausutaan oman kielen pohjalta, joten skype on skype, eikä skaip, ja zumba on sumpa. Eihän Kanadassakaan tunneta Teemu Selännettä ja Saku Koivua, vaan Tiimu Silääni ja Säky Köivy. Onneksi sentään nuo dikipoksit toimii, oli niiden nimi mikä tahansa. Olin tänään sumpatunnilla, jonka veti eteläamerikkalainen (tai muu latino) Dieko, eli Diego. Miehen energisyys ja iloisuus oli ilmeisesti edesauttanut faniporukan luomisessa; eturivin tytöt kuolasivat kieli pitkällä Diegon keikuttaessa lanteitaan. Sama kai se, mikä motivoi käymään jumpassa.

Vuosi 2012 se vaan sitten jo kolkuttelee oven takana. Ehkä jo toukokuussa muistan kirjoittaa papereihin oikean vuoden, enkä vuotta 2011. Kuluvan vuoden puolella tosin kerran tuli kirjoitettua 2001, oli kai niin nuorekas olo sillä hetkellä. 2011 oli kiireinen vuosi, tapahtumarikaskin. Lupauksia seuraavalle vuodelle en aio tehdä, sillä niin suunnitelmat kuin lupauksetkin tuppaavat unohtumaan ja muuttumaan matkan varrella. Ainoa lupaus, minkä voisi luvata joka vuosi, onkin: "I will be the best I can be". Uusi vuosi vaihtuu pikkupakkasessa tylsässä Riksussa, mutta onneksi on sentään lihapullia, nakkeja, ja perunasalaattia. Ja jos aseman grilli olis auki, niin vois hakea makkaraperunat juhlan kunniaksi. Syödessä unohtuu nääs sekin, jos ei muuten oikein ole biletuulella. Ja niille, jotka syövät hitaasti suklaata ja karkkia: saa niitä syödä nopeastikin. Eka puolikas suklaalevystä ei ehdi maistua miltään, eli kai se toinenkin puolikas pitää syödä, että edes vähän maistais.

keskiviikko 28. joulukuuta 2011

Jakkupuku

Joulu meni hiljalleen ohi, sitä sen kummemmin juhlimatta. Äidillä kävi vieraita, ja me käytiin joulupäivänä kylässä. Parasta ehkä tässä Suomi-joulussa on, että lahjoja riittää monelle päivälle. Aattona sain paketit vanhemmilta ja parilta kaverilta, Tapanina veljeltä, tänään serkulta, ja sitten Kanadassa loppiaisena on vielä (toivottavasti!) odottamassa lahjoja. Kyllä sitä vissiin sitten ollaan oltu kilttejä, sen verran paketteja kertyi.

Käytännöllisin ja aikuismaisin lahja tuli iskän vaimolta, jonka avustuksella valitsin itselleni jakkupuvun. Niin. Olen nyt kaappiaikuinen. Puku on työhaastattelutarkoitukseen hankittu, ja se päällä näytän sihteeriltä, tai joltain muulta viralliselta tyypiltä. Onneksi alani töissä saa kuitenkin pukeutua labratakkiin, mutta keväällä työharjoittelupaikkaa hakiessa on kuulemma syytä olla vähän asiallisemmat vetimet päällä. Nuttura vaan niskaan, ja aikuinen Maiju on valmis. 

Suomalaiset, ja kanadalaiset, jouluruoat ovat lähes järjestäin ihan hirveitä. Tänä jouluna olen jakkupukurupeaman lisäksi yllättänyt itseni maistamalla kinkkua, rosollia, ja porkkanalaatikkoa. Lipeäkalaakin olisi ollut tarjolla, mutta siihen en kyllä koe että olisi tarvetta koskea. Ikinä. Stuffingit onneksi jäivät väliin tänä jouluna, mutta saahan sitä sitten pääsiäisenä, thanksgivinginä, ja ensi jouluna. 

Olen tässä ulkosuomalaisena tehnyt havaintoja suomalaisista. Olen todennut, että aika ja etäisyys kultaavat muistoja, ja ehkä olen itsekin muuttunut. Kyllähän se kanukkien tekopirteys ja teennäisyyskin ottaa päähän, mutta toisaalta jos muut esittävät pirtsakkaa, niin siinä erehtyy ehkä itsekin vähän olemaan iloisempi. Hymyä naamaan, suomalaiset! Vaikka sitten väkisin.

sunnuntai 25. joulukuuta 2011

Jos sais kerran reissullansa

..matkatavarat mukaansa. Oliko tämä nyt kolmas vai neljäs kerta, kun Helsinki-Vantaalla odottelin toiveikkaana matkalaukkuani. Kaikki muut koneessa olleet löysivät omansa, hihnalle ei enää tullut uusia laukkuja, ja sitten koko hihna pysähtyi. Maijun laukkua ei vaan näkynyt. Se oli jäänyt Lontooseen katselemaan nähtävyyksiä, ja tuli luokseni vasta keskiviikkona, vaikka itse saavuin jo maanantaina. Onneksi olin osannut odottaa moista vastoinkäymistä (pessimisti ei pety, eikä jää ilman puhtaita alushousuja!!!) ja olin pakannut käsimatkatavaroihini puhtaat sukat ja alushousut. Valitettavasti puhdasta paitaa ei ollut mukana, joten ensin vietettyäni pari päivää ja yhden yön matkapaita päälläni, ostin sitten uuden. Loppujen lopuksi kassi sitten tuotiin perille saakka, onneksi ei kadonnut siis lopullisesti.

Joulu ei ole meikäläisen suosikkiaikaa ollenkaan. Suomalainen joulu on sen verran melankolinen, että iloista mieltä saa hakea. Olin aattona kuntosalilla iltasella, kun sinne pääsee kulkukortilla melkein mihin aikaan tahansa. Ei siellä muita sitten ollutkaan, eli aika kristitty taitaa maamme edelleen olla. Kanadassa ko. sali olisi ollut täynnä ainakin sitten niitä, jotka eivät joulua juhli. Äiti kuuntelee joululauluja radiosta, ja nekin ovat kaikki jotenkin surullisia ja synkeitä. Eikö joulu saisi olla iloinen ja kiva juhla, sekä pakanoille jotka juhlivat sitä talvijuhlana, että kristityille, jotka sitä juhlivat Jessen syntymäpäiväjuhlana? Iloisen sijaan joulu on harras, vaisu, melankolinen. Ja sateinen. Ehkä joulu tuntui ankealta lumenpuutteen vuoksi.

Salsa. Tahdoin tanssia täällä Suomessakin, joten Helsingissä vieraillessani raahasin Olgan mukaan paikkaan, jossa salsaa opetetaan kolmena iltana viikossa, ja sen jälkeen saa sitten tanssata salsaa vapaamuotoisesti. Lähetin paikkaan sähköpostin tiedustellen monelta opetusta yleensä sitten saa. Ei vastausta. Olga soitti baariin perjantaina ja kysyi samaa asiaa, ja sieltä kerrottiin että kymmeneltä yleensä alkaa tanssinopetus. Olimme tarkasti kymmeneltä paikan päällä, mutta portsarit eivät tienneet tanssista mitään, ja kävivät vielä yläkerrassa varmistamassa, että onko opetusta tarjolla. Piti olla. Istuimme alas, mutta klo 22:30 opetus ei ollut vieläkään alkanut. Paikan omistaja ja DJ vakuuttelivat, että sitten alkaa opetus, kun on tarpeeksi porukkaa koossa. Ei sitä sitten ollut kahteen mennessä vissiin tullut tarpeeksi, kun luovutimme ja jätimme tummat pojat tanssimaan keskenään. Yhden kerran kuvittelin jo päässeeni tanssimaan salsaa, kun salsa soi ja musta mies, joka haisi hevoselta, tuli hakemaan tanssimaan. Ei se kyllä sitten salsaa tanssinut, vaan jotain omaa juttuansa. Illan parhainta antia taisi olla perulainen miekkonen, jonka mielestä suomalaisten pitää oppia hymyilemään ja jakamaan. Näinhän se vähän on.

Olen kunnon kissaäitinä ostanut jo neljä tuliaista Larsille. Keithille ei vielä ole mitään.

perjantai 16. joulukuuta 2011

Kädetön kansa

Kanadalaiset muuttuvat kädettömiksi talvisin. Hyvin harva näillä kulmilla käyttää käsineitä, joten pakkasen paukkuessa ulkosalla, kädet tungetaan taskuihin tai vedetään hihan sisälle niin pitkälle kuin mahdollista. Lopputuloksena on kasa kanukkeja, jotka eivät kykene käyttämään käsiään koko talven aikana. Väitänpä vielä, että kerään oudoksuvia katseita liikkuessani hanskat kädessä. Olen nimittäin niin kummallinen, että kannan kauppakasseja käsissäni, ja joskus kävelyä rytmittää mukavasti käsien heiluttelu askeleen tahdissa. Pipoja ei myöskään kovasti käytetä, eikä kaulaliinoja. 

Tämä kaikki johtuu siitä, että kanadalaiset ovat myös jalattomia, ympärivuotisesti. Kaikkialle mennään autolla, jopa sinne postilaatikolle korttelin päähän. Autoilukulttuurissa säätä varten ei tarvitse eikä osata pukeutua, joten hanskat, pipot, ja kaulahuivit jäävät käyttämättä. Poikkeuksena hassut maahanmuuttajat, jotka kehtaavat julkisilla paikoilla käyttää lapasia.

Toinen hyvin pohjoisamerikkalainen piirre kanssakanukeissani on tullut esille viimeisen kolmen viikon aikana. Rahaa, omaa tai pankin, käytetään sen asian todistamiseen, että itsellä menee hyvin, ja varaa on ostaa vaikka mitä. Kaikki alkoi kolmisen viikkoa sitten kun Keithin kaveri sai moottoripyörän synttärilahjaksi vaimoltaan. Toinen Keithin kaveri ei voinut jäädä kakkoseksi, vaan meni ja osti vaimolleen joululahjaksi auton, tälläisen ihanan kersojen kuskaamiseen suunnitellun pakun:
Auto tuli punaisella rusetilla koristeltuna, tottakai. Meillä Keithin kanssa ei moiseen varustelukilpailuun ole varaa eikä intoakaan, sillä minä olen viime aikoina koittanut päästä tavaroista ja asioista eroon. Valtaosa ihmisistä kulkee tavaratiellä toiseen suuntaan, ostaen ja hamstraten niin paljon, että lopulta "on pakko" ostaa isompi talo, kun tavarat eivät mahdu enää nykyiseen. Nähtäväksi jää, kuka on ostanut luotolla, ja onko varaa maksaa pankille takaisin sitten kun sen aika tulee. Mulle riittää toistaiseksi asunto- ja opintolaina huolehdittavaksi. Välillä toki iskee paniikki, pitäiskö mullakin olla kun tollakin on. Näiden ajatusten pukatessa päähän katson Atlantin yli kohti Eurooppaa, missä kummasti tullaan toimeen pienemmissä kodeissa ja vähemmän tavaramäärän keskellä. Ei onneen tarvita kolmea täyteen ahdattua komeroa pullollaan joulukoristeita.



tiistai 6. joulukuuta 2011

Etäitsenäisyyspäivä

Ensilumi satoi tänään samoihin aikoihin sekä tänne Hamiltoniin, että Etelä-Suomeen. Ensilumen sulaessa vesisateessa jouduin lähtemään kouluun Linnan juhlien aikaan, mutta onneksi sitten iltasella sain ne katsottua Yle Areenan kautta. Ehkä on hassua viettää itsenäisyyspäivää täältä käsin, mutta jos sitä itsenäisyyttä ei olisi, voisin oikeasti olla täällä Kanadassa postimyyntivaimona. Jos joku olisi erehtynyt tilaamaan. Sitä vaan en käsitä, että jos joka vuosi juhliin kutsutaan pari tuhatta tyyppiä, niin miksei minulle vielä koskaan ole tullut kutsua? Olisi ihanaa olla ihmispaljoudessa hikoilemassa, taistella ruoasta, talloa toisten varpaille, ja luultavasti kompastua sillä punaisella matolla, jota pitkin kättelijät kävelevät. 

Juhlapukuja on aina kiva katsella. Tänä vuonna kierrätys ja kestävä kehitys olivat ilmeisesti teemoina, sillä Taikullakin oli vanha mekko päällä. Eräs rouva oli jäniksenjämistä tehnyt mekkoonsa hihat. Toinen oli värikynistä tehnyt mielenkiintoisen koristeen asuunsa, ja yhdellä rouvalla oli vissiin suomenlipusta tehty mekko. Jonkun mikrobiologin laahuksen kankaassa oli painettuna mikroskooppikuvia soluista tms. En oikein tiedä mikä oli suosikkimekko tänä vuonna, ehkä Eija-Riitta Korholan ihana vaaleanpunainen iltapuku, tai Elina Kiikon kaunis vihreä metsänneitopuku. Mike Monroella oli miehistä paras puku, ihanan rok. Ensi vuodeksi ehdottaisin tanssiohjelmistoon vähän jotain muutakin kuin valssia. Ehkä valssi on valittu siksi, että sitä voi tanssia paikallaan heiluen, eipä siellä tilaa ole oikein muullekaan. Eikä näemmä haittaa, vaikkei pysty heilumaan valssin tahdissa, kunhan heiluu vaan. Äänestäkää Maiju presidentiksi, niin Linnassa tanssitaan salsaa! Siihen touhuun pitää sitten kyllä lainata kadettia, Keith on tanssirajoitteinen. Saakohan pressa ottaa bileistä yli jääneet herkut seuraavan päivän työlounaaksi?

Viikon päästä kolme viidestä loppukokeesta on takana, pahimmat ehkä vielä edessä. Kahden viikon päästä olen Suomessa kiroilemassa, että miksei kukaan tervehdi, ja miksi kaikki näyttää niin myrtseiltä. Tai sitten olen sokerikoomassa Makuunin karkkiosastolla.

maanantai 5. joulukuuta 2011

Jou

Astuin ensimmäisen askeleen jouluvalojen valaisemalla tiellä kohti täysin valaistua etupihaa. Tänä vuonna meillä on vain 25 valoa porraskaiteen ympärille kieputettuna, ensi vuonne meidät näkee avaruuteen saakka, niin paljon laitan ledejä pihalle! Koulumatkan varrella monen talon pihalla on tosi kauniita valoja, enkä aina muista väistellä kuoppia ja lätäköitä kun unohdun ihastelemaan naapuruston jouluvaloja.

Lauantaina Keithin kaveri täytti 30, ja kaikki kaverit ja tuttavat ja sukulaiset oli kutsuttu paikalle. Juhlissa oli ihan kivaa, mutta samalla kävi ilmi, että kyseisellä pariskunnalla on varaa vähän parempiin lahjoihin. Tyyppi sai lahjaksi vaimoltaan upouuden moottoripyörän. Ai millaisen? Mustan. Ja aika ison. Kuulemma hintaa moisella on abaut 12 tonnia, eli ei ihan halpa lahja. Keith-parka pettynee toukokuussa, kun ei saakaan motskaria, tai mitään muutakaan tuon hintaluokan lelua. Ärsyttävin tyyppi juhlissa oli päivänsankarin isä, joka varmisti että kaikki juhlakalun kaverit varmasti huomasivat mikä kallis lahja siellä autotallissa nököttikään. Kai sen kurpan päivää piristi tieto siitä, että omalla pojalla menee tosi hyvin lapsuudenkavereihin verrattuna, ainakin taloudellisesti. 

Saahan sillä rahalla, ja hepalla sekä motskarilla pääsee, mutta vähempäänkin voi olla tyytyväinen. Letician kanssa hengailu on opettanut minuakin välillä olemaan iloinen pienistä asioista, kuten vaikka tanssimisesta. Jos minulla olisi 12000 ylimääräistä laittaa Keithin lahjaan, pakettiin menisi varmaan lomamatka motskarin sijaan. Tai jos vaikka tuota asuntolainaa maksaisi pois..

Katsoin eilen telkasta ohjelmaa nimeltä Virgin Diaries,  jossa seurataan kolmikymppisten neitsyiden elämää. Jakson aikana kristitty nuoripari meni naimisiin, ja sai suudella vihdoin, ensimmäistä kertaa. Minun oli pakko vaihtaa kanavaa, niin kamalaa suutelua en ole koskaan nähnyt. Ehkä kannattaa säästää itseään sille oikealle, ehkä ei. Tämän pariskunnan tapauksessa harjoitus matkan varrella olisi kannattanut. Heidän suuteluyrityksensä näytti lähinnä siltä, että he yrittivät syödä toistensa naamat. Hääyö meni ilmeisesti yhtä lahjakkaasti, vaikka morsian sitä kovasti odottikin etukäteen. Sulhanen oli innoissaan siitä, että saisi vihdoin nukkua kunnon yöunet. Mitä siitä, vaikka olisi seksiä tarjolla ekaa kertaa elämässä, kyllä kunnon yöunet vie voiton. Ehkä sitä sitten ei kaipaa edes seksiä, jos on ensimmäiset 30 vuotta elämästään elänyt ilman.

Tässä linkki ekaan suudelmaan. Olkaa hyvä, ja anteeksi. Tässä sitä sitten olis, nuorta rakkautta.

Huomenna on Suomen itsenäisyyspäivä. Onnea, Suomi! Jee!


keskiviikko 30. marraskuuta 2011

Movember

Movember happens, when all the guys who can grow facial hair, grow a moustache in November to support prostate cancer research, survivors, or something like that. It is very typically North American to support a cause. The most popular ones are breast cancer (to show your support you have to buy pink stuff, the more the better), "our troops" (just get a support ribbon magnet and slam it on your car), and prostate cancer. Or heart disease, diabetes, poor children, poor anyone, sick kids (buy a Happy Meal and the kids will get fixed). Of course, there are people who take advantage of Canadians' good will, and fake a cancer, for example. I personally can't grow a moustache, don't exactly believe that donated research dollars go to the research in ways that would help anyone except the administration people who handle the money (straight into their own pockets, woooot??), and don't support Canadian troops. There. I said it. But then again, why would I?

I do like November, because you see some really awesome moustaches around. I like it.

Why do Canadians so willingly help and donate money to all these different causes? I don't know, and I'm hoping someone reading this would know the answer. Is it because of guilt? I'm well off/healthy, so to please karma/god/gods/mom I have to help the ones who don't have what I have - attitude? Because Canadians are so much nicer and helpful than Finns? Quite possible. Because through supporting the charity they feel like they are helping their family member(s) who suffer from said disease, or who have had the opportunity to go and fight for our freedom!!? (Hidden sarcasm is not so hidden) This option I find the most probable one. Maybe they saw their mom to die of breast cancer, and want to help and support others with it. Maybe they feel guilty for not being there for their mom when the cancer was taking its toll, and through donations make themselves feel better about it. Which is it?

I felt slightly guilty when my Zumba instructor was trying to get us attend a zumbathon to raise money towards breast cancer research, right here in Hamilton. Unfortunately I know that only less than half of that money goes to the actual research, and that the brand new labs this research has in their use sit empty most of the time. Apparently most of the money goes to raising more money, and to the administration of the university, or hospital, or whatever the organization is controlled by. Knowing this, I would never donate money for it. Sorry. Just being my lovely cynical self, it's nothing personal. I'd be happy to help people or organizations that help the cancer patient and their family, for example, by taking them to hospital, doing grocery shopping for them.. Things like that. And of course, I'd always donate money to cute dogs and kitties. But only if they are cute.

sunnuntai 27. marraskuuta 2011

Jouluostoksilla

Tänä talvena rikoin kaikki aiemmat ennätykseni. Ensin lähetin Marian innoittamana joulukortit ajoissa Suomeen. Kanadaan lähtevät varmaan sitten unohdankin, mutta suurin osa korteista on joka tapauksessa matkalla Atlantin yli. Toinen ennätys rikkoontui tänään, kun ostin viimeisen joululahjan. Yleensä panikoin joululahjojen ostamista vielä aatonaattonakin, mutta tänä vuonna olen ostokseni ostanut jo marraskuussa. Ystäväni Laura inspiroi minua moiseen suoritukseen, tattis vaan!

Joulukuu on kamalaa aikaa ostareilla. Jopa arkena ne ovat tupaten täynnä panikoivia joulushoppailijoita, viikonlopuista puhumattakaan. Tunnetusti en juuri piittaa väentungoksesta, mutta jouluostoksilla käymisessä ahdistavinta ovat joka kulmassa rahaa keräävät hyväntekeväisyysjärjestöt. Suomessa valejoulupukit pitivät minut tehokkaasti poissa kaupoista jouluaikaan, mutta täällä rahankeruu vie puolet lahjojen ostoon varatuista rahoista jos jokaiselle antaa jotain. Mielelläni toki annan pari dollaria vaikkapa eläinsuojelujärjestölle ja vastaaville, mutta rajansa kaikella.

Kuten ehkä aiemminkin olen maininnut, joulukoristeet ovat täällä ihan eri luokkaa kuin Suomessa. Jos naapureiden valokaapelit ärsyttävät Suomessa, ei kannata koskaan tulla Pohjois-Amerikkaan joulukuussa. Kaupoissa on satoja erilaisia joulukoristeita, ja ne on aina järjestetty hyllyille teemojen ja värien mukaan. On kimaltelevia koristeita, käsintehdyn näköisiä, vanhanaikaisia, sarjakuvahahmoja.. Melkein mitä vaan. Katselin kaupassa eilen kuusenkoristeita kun minulle tuntematon nainen alkoi päivitellä koristepaljoutta. Hän oli kuulemma viettänyt neljä tuntia (!!!) YouTuben joulukoristeaskarteluvideoita katsellen, uusien ideoiden toivossa. Neljä tuntia. Minä kävin ostamassa ulko-oveen sellaisen havukranssin, ja siihen sellaista koristenauhaa. Se ei taida olla YouTube-säännösten mukainen kranssi, mutta minusta se kyllä silti näyttää ihan kivalta. En taida ottaa ihan tosissani tätä joulukoristelua, eihän minulla ole jouluastiastoa, -pyyhkeitä, -verhoja, eikä jouluvillapaitaakaan. Jos sitten ensi vuonna.

torstai 24. marraskuuta 2011

Hey, Odd Andy!

I had forgotten I used to write few blog entries in English. I don't even know why I did it, but this time I have a purpose. Odd Andy has been trying to figure out why I came from Ru.. I mean Finland to Canada, and how old I really am. It's no secret that I am a vampire, and have seen the Black Death kill most of Europeans in the late 1340's, and maybe even witnessed the invention of a wheel about 4000 B.C. How old I really am then? It's been so long I lost track of time. It happens. It will all come to an end one of these days, when I walk out of a bathroom. Let's just hope I get to go before dying.

Today I got the cutest little Santa outfit for my kitty! He loves wearing it. To be honest, I know that making pets wear costumes counts as torture. I still can't help myself.. Lars looks so adorable in the little outfits I have gotten for him. I promise not to buy any more, one for Halloween and one for winter holidays is enough. Or is it?

What's up with that winter holiday stuff? I can't even try to pretend that I agree with the original reason to celebrate Christmas, so I just celebrate getting gifts and the darkest time of the year. In Finland we celebrate the midsummer, so to be fair I think midwinter should be celebrated as well. Does this change my late December from previous ones? Not really. I just feel better about thinking that I celebrate the pagan stuff instead of a Christian holiday. I like the Finnish word for Christmas better, Joulu. It doesn't have a Christian sound to it, at least not to me, and it can be used to describe the holiday time without being religious. 

I think I've become allergic to religion in Canada. In Finland it's not that big of a deal in most people's lives, and even I was brought up "Christian", which meant going to classes teaching about religion, attending church services twice a year etc. I hope I've never actually bought the story about Jesus. It's a different world out here, where some people are disturbingly into religion, and get offended about anything and everything. In Canada so many cultures and religions are mixed together, that you end up offending some group no matter what you do. If you eat pork or eat anything by using your left hand, you disgust muslims. If you don't sponsor at least 5 kids in Africa, christians think you're evil. If you eat beef, hindus hate you. Orthodox jews don't approve using electricity on Saturdays. You just can't please everyone, so I think I'll just concentrate on living the way I think I should be living. And maybe celebrate my own little pagan things. 

I have to admit, I do like the decorative lights and cute tree decorations. It's always nice to get some light into the dark night, and boy are they dark right now. I got home today at 17:00, and it was pitch dark already. Before the snow falls, the nights seem so long and so black, and it's nice to brighten them up. However, I don't approve this kind of light abuse:


I told a friend, that what I miss from Europe is people with common sense. Don't disappoint me, Finns! You have about 4 weeks to get your act together.

tiistai 22. marraskuuta 2011

Alakerran vaarat

Olen tässä läksyjä vältellessäni katsellut House Hunteria, eli kotia etsivistä perheistä kertovaa ohjelmaa. Heidän mukanaan mennään katsomaan kolme eri taloa tai asuntoa, ja niistä he sitten valitsevat itselleen mieluisen. Voisin kuvitella, että kulissien takana ihmiset yleensä käyvät katsomassa useampaa mestaa, ja ehkä kamerat sitten viedään mukana vain muutamaan. Pohjoisamerikkalaisten oletukset elämisen tasosta jaksavat ihmetyttää.

1. Vanhempien makuuhuoneen (master bedroom) yhteydessä tulee olla aina kylpyhuone, johon lapsilla tai vierailla ei ole asiaa. Kylpyhuoneen tulee olla suuri, ja kahdella lavuaarilla varustettu, jotta aamulla ei tule lavuaarilla ruuhkaa. Olen nuukuuteen tottunut suomalainen, ja minulle riittää yksi lavuaari. Yleensä käyn vessassa yksin, joten en oikein edes tiedä mihin sitä toista lavuaaria sitten käyttäisin. Toisen käden pesuun?

2. Kylpyhuoneita on yleensä monta. Kukaan ei halua jakaa kylppäriä muiden kanssa.

3. Lasten makuuhuoneiden tulee olla vanhempien makuuhuoneen vieressä. Alakerrassa makuuhuoneita ei pitäisi olla ollenkaan, sillä ne eivät ole turvallisia. Jotenkin onnistuin selviämään hengissä ensimmäiset 16 elinvuottani, vaikka asuinkin yksikerroksisessa talossa. Kellarissa sen sijaan makuuhuoneita voi ja pitää olla. Kellarissa. Kosteassa, homeisessa kellarissa. 

4. Keittiössä työtasojen tulee olla graniittia, ja kodinkoneiden ruostumatonta terästä. Jos esimerkiksi hella on valkoinen, ja tiskikone musta, värit eivät sovi yhteen, eikä sellaista taloa voi ostaa. Pienet keittiöt ovat myös kauheita, niissä pitää aina olla tilaa vähintään kahdelle kokille, ja kaikki kaapinovet ja kodinkoneiden ovet pitää voida avata ilman, että ne osuvat toisiinsa tai ovat kokkien tiellä. Täten keittiöön mahtuu sitten kätevästi ottamaan pikaruoat ulos takeout-pussista. 

5. Parketti makuuhuoneessa on kauhean kylmä ja epämukava lattiamateriaali. Kokolattiamattoa tilalle, ja pian!

Talothan täällä rakennetaan heppoisesti, jostain lastulevystä ja puusta, eikä rakenteita suojata esimerkiksi sateelta missään rakennusvaiheessa. En taida koskaan saada unelmataloani, jonka talot olisivat oikeasti tiilestä tai jostain harkoista, ja kerrosten väliset lattiatkin betonia. Tai kosteuseristettyä kylpyhuonetta. Miksi täällä iso kylpyhuone on tärkeämpi kuin vesieristetty kylpyhuone? Suuri talo on tärkeämpi juttu kuin hyvin rakennettu talo. Käsittämätöntä. Lähettäkää pliis mulle suomalainen talo. 


perjantai 18. marraskuuta 2011

Voitteko kuvitella, en ole ainut suomalainen maailmalla!

Vastaanotin tänään haasteen toiselta ulkosuomalaiselta, ja haasteen mukana tuli yllä kuvattu pokaali. Nam! Maria, eli Se Toinen Suomalainen asustaa myöskin Ontariossa, ja kirjoittelee kokemuksistaan täällä. Hänen tekstejään lukiessani bon voyage-fiilis, kuten lapsuuteni unelmaprinssi Matti Nykänen asian ilmaisee, valtaa mielen. Minut haastettiin paljastamaan kymmenen asiaa itsestäni. No worries, lisää kuvia ei ole tulossa.

1. Tykkään syksystä, sen kylmistä vesisateista ja tuulesta, sekä värikkäistä lehdistä puissa. Nuorempana minulla oli teoria, jonka mukaan jokainen pitää syntymäaikansa vastakkaisesta vuodenajasta, eli siis minä keväällä syntyneenä pidin juuri siksi syksystä. Tämä teoria ei kuitenkaan pidä paikkaansa.

2. En pidä katkaravuista, sillä ne ovat vaaleanpunaisia, ja vain karkkien tulee olla vaaleanpunaisia. Ne tosin myös maistuvat märältä ja suolaiselta, yöks.

3. Olen maailman huonoin pakkaamaan. Unohdan aina ottaa tavaroita joita tarvitaan, ja kannan mukanani turhia vaatteita. Yleensä kotiin palattuani puolet vaatteista ovat säilyneet koskemattomina koko matkan ajan. 

4. En osaa opiskella, jos telkka ei ole päällä. Teen läksyt aina telkan edessä, samoin tenttiin lukeminen sujuu kivasti ohjelmien mainoskatkoilla. Voisi siis sanoa, etten ole kovin tehokas. Yllätys!

5. Tahtoisin osata puhua mahdollisimman montaa kieltä, esimerkiksi nyt hallitsemieni lisäksi venäjää ja mandariinikiinaa. En ymmärrä, miksi niin moni pohjoisamerikkalainen osaa vain ja ainoastaan englantia. Tylsää!

6. Olen niin innostunut salsasta, että tahtoisin tanssia vähäsen joka päivä oppiakseni sitä kunnolla. Moista oppimisintoa ei ole kuunaan nähty.

7. Tahtoisin muuttaa takaisin Eurooppaan, mutten välttämättä Suomeen. Minulla on ikävä maalaisjärkeä.

8. En pidä juurikaan joulusta, mutta joulukoristeet ovat ihan kivoja. Jouluaika ahdistaa. 

9. Pidän listojen tekemisestä. Harmi, että tähän listaan saa laittaa vain 10 kohtaa. Nuorempana listasin paljonkin erilaisia asioita, esimerkiksi yhdyssanavirheitä tv-chatissä, ja miten monta kertaa käytin mitäkin omistamaani vaatetta. Alusvaatteita en listannut, joten en ole ihan toivoton tapaus.

10. Suren lemmikkieni kuolemaa enemmän kuin esimerkiksi isovanhempieni kuolemaa. Ainakin itken enemmän. Mitataanko surua kyynelissä?

Jes, onnistuin tekemään tästäkin listasta sopivan negatiivisen, vaikka aloitin positiivisesti tykkäämällä jostain asiasta. Eihän moinen positiivisuus ole mistään kotoisin, varsinkaan tänään, hassun Nilesin kuoltua viime yönä. Olen täällä töissä itkeskellyt, mielestäni melko huomaamatta, sillä suruisaksihan tämä tilanne vetää. Olisinpa meksikolainen, jolle kuolema on vain elämän toisenlainen vaihe, eikä ollenkaan surullinen juttu. 

Marian blogissa on linkkejä muidenkin ulkosuokkien juttuihin, menenkin tästä niitä lukemaan.. Tai siis.. tekemään töitä... Hah.

Siileistä parhain ja piikikkäin

Niin siinä sitten vaan kävi, että Niles siirtyi tuhisemaan siilien taivaaseen. Tahdon uskoa, että sellainen on olemassa, ja että siellä saa vapaasti juoksennella ympäriinsä ja tonkia maata toukkia etsien. Nilesin viimeiset päivät, jopa kuukaudet, menivät sairastellessa, tosin ruoka maittoi vielä viime viikonloppuna ihan mainiosti. Syyllisyydentuntoihin taipuvaisena ihmisenä toki syytän itseäni siitä, etten pitänyt piikikkäästä ystävästäni parempaa huolta. Toki huolenpidossa olisi auttanut sekin, jos edes yksi eläinlääkäri tällä alueella olisi ottanut Nilesin potilaaksi, mutta eipä siilin elo ollut kummoista ennen sairastumistakaan. Siilit ovat maailman söpöimpiä otuksia, mutta jatkossa jätän ne omaan ympäristöönsä elämään onnellisina ja vapaina elämänsä loppuun saakka. Kiitos ja anteeksi. Tänään illalla Nilesille etsitään lepopaikka puutarhastamme. Jospa sille paikalle sitten ensi kesänä istuttaisi jotain sopivan piikikästä mutta herkkää hassun piikkipalleromme muistoksi.

lauantai 12. marraskuuta 2011

11.11.11

Täällä päiväykset kirjoitetaan oudosti, eli ensin kuukausi, sitten päivä, ja sitten vuosi, mutta perjantaina ei ollut mitään mahdollisuutta kenenkään ymmärtää päiväystä väärin. Monet pitivät päiväystä maagisena, ja varsinkin kello 11:11 piti tapahtua kummia. Sain takaisin elektroniikan kokeen, eli eipä ollut hääppöstä. Kanadassa 11.11 on joka vuosi veteraanien muistopäivä, jonka kunniaksi kiinnitetään (tod.näk. Kiinassa valmistettu) punainen unikkorintaneula takin kaulukseen. Minulle ei ole ihan selvinnyt, enkä ole asiaa kyllä edes selvittänyt kun evvk, että onko tämä muistopäivä toisen maailmansodan veteraanien muistelua varten, vai lasketaanko nämä modernit ja sangen tarpeelliset sodat mukaan. Toisessa maailmansodassa Kanada soti periaatteessa Suomea vastaan sotiessaan Saksaa vastaan, ja näitä meneillään olevia sotia en kannata ollenkaan, joten en myöskään kiinnitä unikkoa rinnuksiini. 

Chilestä kotoisin oleva ystäväni oli innoissaan päivän maagisuudesta, ja toivotti facebookissa kaikille iloista 11.11.11-päivää, jonka johdosta sitten hänen kanadalaiset ystävänsä vetivät hernarit nokkaan, koska eihän veteraanien muistopäivänä pidä olla onnellinen ja iloinen. Tähän Leti kyllä vastasikin mielestäni osuvasti, että kuolleita läheisiä pitäisi muistella rakkaudella, kunnioituksella, ja pitäisi muistella niitä iloisia ja hyviä hetkiä. Joka tapauksessa, kysymykseni onkin seuraava: Mitä tehdä kun surullinen ja iloinen tapahtuma osuu samalle päivälle? En minäkään ehkä olisi juhlatuulella jos itsenäisyyspäivänä pitäisi bilettää sen takia, että maailmanloppua ei tullutkaan, tai kun Kanada voitti USAn jääkiekossa. Vai pitäisikö aina mennä iloisemman tapahtuman mukaan? 

Perjantai oli minulle iloinen päivä, sillä neljän kokeen putki loppui, ja sain vihdoin hengähtää. Illalla sain tanssia salsaa, ja opin vähän myös bachataa ja merenqueta. Tanssilattialla oli ahdasta, eikä juuri kukaan juonut alkoholia. Viimeksi kun olen ollut yökerhossa (Suomessa, täällä Kanadassa en ole itse asiassa ennen edes ollut muualla kuin lähikuppilassa), jengi keskittyi lähinnä alkoholiin, enkä koskaan tykännyt tanssia kun en oikein tiedä miten sellaisia listahittejä tanssitaan. Salsa on helpompaa, sitä varten on tietyt askeleet ja sitten vaan menoksi. Alkoholia ei oikeastaan edes ehtinyt juoda. Taidan keväällä jatkaa kuubalaista salsaa, voin sitten muuttaa myöhemmin Kuubaan. Sujuvasti espanjaa puhuvana, ja oikeanlaista salsaa tanssivana menen varmaan ihan paikallisesta. Vallankumous odottaa. Viva Maiju!

perjantai 11. marraskuuta 2011

Sokkotreffit

Tutorointi alkaa aina merkkaamalla paperiin, että olet saapunut paikalle opettamaan. Tämän jälkeen jään yleensä kytikselle nimilistan viereen odottamaan asiakastani. Odotellessa olo on kuin sokkotreffeille mennessä, siinä sitten vilkuilen epäilyttävän näköisenä, ja koitan arvata, kuka on tullut minua tapaamaan. Oppilaat voivat varata tapaamisen kanssani netin kautta, ja vaikkei palveluni maksa heille mitään, saan silti tutorointisessioista rahaa. Olenko siis maksullinen nainen? 

Vain pari kertaa olen opettanut samaa oppilasta useammin kuin kerran, joten sokkotreffejä on ollut paljon tänä syksynä. Nimen perusteella yleensä tiedän oppilaan sukupuolen, mutta he eivät varmaankaan tiedä minun nimeni perusteella juuri mitään. Tähän mennessä olen tutoroinut afrikkalaista tyttöä, joka käytti puolet tapaamisesta kirjan selailuun, eikä ollut ollenkaan miettinyt etukäteen kysymyksiä, vaan oletti minun opettavan koko kurssin sisällön kahdessa tunnissa. Eilen tapasin ensin lähi-idästä kotoisin olevan miehen, joka kiitti minua tunnin aikana noin kymmenen kertaa avusta. Tunsin itseni tarpeelliseksi. Toinen asiakkaani eilen vältteli katsekontaktia kanssani, ja vaikutti niin ujolta, että melkein pelkäsin hänen juoksevan pakoon. Toistettuani saman asian useampaan kertaan valo vihdoin välähti, ja hän unohti hetkeksi ujoutensa ollessaan onnellinen saavutuksestaan. Tunnin jälkeen tunsin oloni pelottavaksi, taidan olla aika hirmuisen näköinen ja oloinen. En osaa yhtään arvioida opetukseni tasoa, enkä tiedä onko minusta mitään apua kenellekään. Toivon, että on. Kiinalainen Xi on kanta-asiakkaani, jonka kanssa yleensä harjoittelen sanojen lausumista, ja uusia, vieraita sanoja. Ainakin yksi asiakas on tyytyväinen, jee!

Oma kouluviikkoni oli kiireinen ja stressaava, neljän kokeen lisäksi piti palautella ties mitä kotitehtäviä ja raportteja, käydä töissä, tutoroida, ja nukkuakin jossain välissä. Kauhulla odottamani viikko meni kuitenkin jotenkuten, ja hengissä olen edelleen. Ensi viikolla ei ole yhtään koetta, joten saan hieman hengähtää ennen loppukokeita. Tänään pääsen tanssimaan salsaa oikeasti, eli yökerhossa. Jännittää ja pelottaa, mutta salsaa nyt vaan on niin kiva tanssia, että enköhän siitäkin selviä. Nos vemos!

maanantai 7. marraskuuta 2011

Selväntanssija

Eli selvännäkijä, joka tanssin perusteella tietää ihmisestä kaiken. Tai ainakin jotain. Olin tänään ihanan salsaharrastukseni parissa, ja kuubalaisen salsan tunnilla sain tanssia opettajan kanssa. Salsaa tanssiessa miehen pitää viedä ja naisen vikistä, ja tottakai salsaa vasta opettelevat miehet ovat aika huonoja viemään. Marion kanssa tanssiminen onkin sitten ihan erilaista, siinä vaan vikinä kuuluu. Hetken minun kanssaan tanssittuaan hän kehui tanssitaitojani (lue: osaan seurata hänen askeliaan, enkä kompastunut kertaakaan) ja totesi, että "sinä et ainakaan ole Kanadasta". Aksenttiani hän ei ollut kuullut (tanssiessa tanssitaan, ei turista), joten tanssityylini ehkä sitten paljasti sen, etten ole kanadalainen. Kommentti ihmetyttää vieläkin, sillä enhän minä ole tanssinut lapsuuden tanhutuntien jälkeen mitään koskaan missään. Tai ehkä hän ensin kehui olemattomia taitojani, ja sitten kommentillaan totesi, että kanadalaiset ovat tosi hyviä tanssijoita. Kuvitellaan nyt kuitenkin, että suomalainen humppalantioni keinui salsan tahdissa niin mahtavasti, että kanadalaisnaiset jäävät kakkoseksi mennen tullen. Tunnilla on kuitenkin paljon aitoja lattarinaisia, joiden tanssia katsellessa melkein alkaa tykätä tytöistä. Siinä jää humppa-Maiju helposti seinäkukkaseksi. Perjantaina kaikki tanssikoulun oppilaat on kutsuttu pakollisen kotitehtävän muodossa salsaklubille tanssimaan oikeasti, ilman koreografiaa tai ohjeita. Hui!


perjantai 4. marraskuuta 2011

Makuelämyksiä

Tänään hätäpäissäni tilasin koululla ruoaksi kauhean kasan lohkoperunoita. Suomessa niitä dippailtaisiin dippikastikkeeseen, majoneesiin, tai ketsuppiin, tai edellä mainittujen sekoitukseen. Täällä sain perunoiden seuraksi kermaviiliä, maustamatonta sellaista. Millä planeetalla ketään kiinnostaa dipata ruokaa kermaviiliin, joka maistuu.. pelkältä kermaviililtä? Pienen kinuamisen tuloksena sain majoneesia, johon sekoitin ketsuppia ja pippuria. Hyvää tuli, ja kermaviili jäi yksin nököttämään lautasen viereen.

Tutkimusryhmän johtaja tiedusteli minulta tänään, tahtoisinko tehdä väikkärin tässä hänen ryhmässään työskennellen. Naamani nähneet tietävät, etten osaa peittää tunteitani, vaan naamastani kyllä näkee mitä ajattelen. Ehdotuksen kuultuani naamani todennäköisesti sanoi EEEEEEIIIIIII!!!!. Suuni sanoi, että pitääpä miettiä asiaa. Ehkä minäkin sata vuotta Kanadassa asuttuani osaan valehdella ja peittää tunteeni. 95,5 enää jäljellä!

Tässä muuten sanaleikkiin perustuva Halloweenasuni, lisäksi minulla oli tietysti majavanhäntä ja käsiraudat.

Justice Beaver, eli väärinkuultu Justin Bieber.


Koulussa tahti kiristyy, ja selvästi opettajat ovat päättäneet, että tällä lukukaudella ei enää sitten jaellakaan hyviä arvosanoja. Eilenkin jouduin neljän tunnin tauon aikana juomaan oluen, kun olin niin stressaantunut. Bonuksena minulta kysyttiin henkkareita olutta ostaessani, siis koulun pubissa, jossa asiakkaiden keski-ikä on ehkä 19. Siellä tosin taidetaan kysyä kaikilta paperit, mutta sallittehan minun edes hetken verran uneksia, että olin niin nuorekkaan näköinen, että heidän oli ihan pakko tarkistaa, että varmasti olen yli 19-vuotias. Niin, täällä saa ajaa autoa 16-vuotiaana, mutta olutta saa (laillisesti) juoda vasta 19-vuotiaana. Siinä ehtii sitten olla kolme vuotta juoppokuskina.

tiistai 1. marraskuuta 2011

Minäkin olen mukava kuoltuani

Valtiovierailun aikana mietimme Anskun kanssa, miksi ihmisiä kovasti kehutaan sen jälkeen, kun heistä on aika jättänyt. Steve Jobs oli niin mahtava ja mukava ja fiksu ja kekseliäs ja ties mitä, ja kaikki sitä hehkuttavat, miehen jo kuoltua. Olisi kiva eläessään kuulla kehuja, kuka niitä sitten enää sieltä toiselta puolen kuulee? Muistokirjoituksissa täällä aina kehutaan edesmennyttä henkilöä, enkä toki tarkoita, että heitä pitäisi haukkua. Joskus on mahdotonta keksiä hyvää sanottavaa, ja silloin voikin sitten perinteitä kunnioittaen pitää turpansa kiinni. Mielestäni valehtelu ja teennäisyys tuollaisessakin tilanteessa on turhaa, mutta ei sitä ehkä kannata mennä sanomaan sureville omaisille, miten Pirkko-Kalervo oli ihan kamala tyyppi. Toivon vaan, että edesmenneille on heidän eläessään kerrottu, miten tärkeitä ja rakkaita he ystävilleen, perheelleen ja läheisilleen olivat. Sanotaan kaikki rakkaillemme suoraan juuri tänään, miten paljon heistä tykkäämmekään, jookos?

Kuoleman ja karkin luvattu päivä, Halloween, on tältä vuodelta juhlittu. Tulin kotiin viiden jälkeen, ja vaihdoin Hämähäkkimiesasun välittömästi ylleni, tarkoituksenani tervehtiä naamiaisasuihin pukeutuneita lapsia vähintään yhtä tyylikkäissä vermeissä. Istuin sohvalla läksyjä tehden puolitoista tuntia, ja hämisasu alkoi vähän ärsyttää, joten vaihdoin normikuteisiin. Hämähäkkivaaran väistymisen vaistottuaan lapset tulivat ryöstämään karkkini, tosin itselle jäi mukavasti mässättävää loppuviikoksi. Tai no ainakin huomiseen saakka. Lars oli virpojien suosikki, yksi tyttö olisi halunnut kissani karkin sijaan. Ei tullut kauppoja. Vuoden paras asu oli yksisarvispuku, jollaiseen naapurin tytöt olivat pukeutuneet. Puku oli valkoinen kokovartaloasu, jossa oli hupussa yksisarvisen sarvi, selässä siivet, ja takamuksessa häntä. Valitettavasti asu oli kokoa "2-vuotiaalle tarkoitettu", joten en saa kokea miltä tuntuu olla yksisarvinen. Lasten vanhemmat kulkevat täällä lasten mukana ovelta ovelle, "parhaat" vanhemmat kuskaavat lapsosensa ovelta ovelle autolla, jottei tartte kävellä. Syksyisin täällä on toki pelottavaa kävellä pimeällä ulkona, sillä tällä mantereella ei vielä tunneta käsitettä heijastin. Pimeässä sitä sitten mennään mustiin (aka Batmaniksi) pukeutuneena, ja ihmetellään miksei autot väistä. Vanhemmat seisoivat jalkakäytävällä rivissä vartioimassa ovelle kävelleitä lapsiaan, ja varmaan luulivat minua namutädiksi, joka yritti houkutella lapsia sisään kissan avulla. Minkäs minä sille voin, jos kissani on ylisöpö ja kaikkien mieleen? Käydäänkö Suomessakin muuten nykyään virpomassa vanhempien kanssa?

lauantai 29. lokakuuta 2011

Varo!

Varoituskylttien ja -tarrojen määrän perusteella tässä maassa ei koskaan tapahdu onnettomuuksia, eikä kukaan ikinä liukastu tai kompastu. Valtiovierailu Agentti Apamadon kanssa vei meidät Hamiltonista Torontoon bussilla ja junalla. Matkamme aikana kiinnitimme huomiota moneen turvallisuutta edistävään ratkaisuun, jotka on kehitelty maalaisjärjen puutteen takia.

  1. Matkustimme ensin Hamiltonista Burlingtoniin bussilla, joka oli siis tuollainen pidemmän matkan bussi, eikä rämisevä paikallisbussi. Sisään kivutessamme jokaista askelmaa koristivat räikeät varoitustarrat: "varokaa portaita, älkää kompastuko". Varoitustarra oli myös kuskia varten askelmalla, joka johti kuljettajan istuimelle. Eikö riittäisi vaikka sellainen mustakeltaraidallinen tarra portaasta varoittamassa? Ei. Joka askelmasta tulee erikseen varoittaa sanallisesti.
  2. Bussista siirryimme Torontoon meidät vieneeseen junaan. Junan seiniä koristi paniikkinauha. Sitä koskettamalla hälytys sairaskohtauksen tai ahdistelun tai muun hätätilanteen takia välittyy junan henkilökunnalle. Muistattekos, miten paikallisjunissa Suomessa hätäjarru on junavaunun molemmissa päissä? Täällä koko vaunu on yhtä hätäjarrua, jotta siihen varmasti ylettyy, eikä tarvitse esimerkiksi kenekään kävellä kahta askelta hälytystä tekemään. Tosi turvallista!
  3. Matkalla rautatieasemalta takaisin kotiin paikallisbussilla havaitsimme paikallisbussien kansanterveyttä edistävän vaikutuksen. Bussi oli tavanomaisten varoitustarrojen lisäksi (älä seiso kuljettajan näkökentässä, ei ruokaa, ei juomaa..) koristeltu paljon vakavammista asioista varoittavilla julisteilla. Meitä varoiteltiin tupakoinnin haittavaikutuksista, tatuointien vaarallisuudesta (koskaan ei tiedä minkä taudin niistäkin neuloista saa), kiroilusta (moista käytöstä ei suvaita busseissa, ja se satuttaa toisia ihmisiä henkisesti jos niille kiroilee) ja toki sukupuolitaudeistakin muistutettiin. Ei siis tarvita seksivalistusta tai terveystietoa kouluissa, kun lapset kulkevat kouluun paikallisbussilla. Kätevää!
  4. En muista olenko kertonut crossing guardseista aiemmin, ehkä olen, ehkä en, so not. Täällä suosituilla koulureiteillä on tienylityspaikkoja vahtimassa ns. crossing guardseja. He ovat yleensä eläkeläisiä, jotka aamuisin ja iltapäivisin noin tunnin ajan seisovat tienristeyksessä, ja jos joku haluaa ylittää tien, he pysäyttävät liikenteen STOP-merkkinsä voimalla, jotta lapset ja aikuisetkin voivat turvallisesti ylittää tien. Toinen vaihtoehto olisi opettaa lapsille, että ennen tienylistystä pitää katsoa oikealle ja vasemmalla (ja vielä kerran oikealle!). Jälleen kerran, maalaisjärjen puutteen vaikutuksesta, tämäkin tehtävä on ulkoistettu, ja tienylityksen turvallisuus on eläkeläisten harteilla. Täällä ei sitten varmasti koskaan jää lapsia autojen alle, eikö niin? Niin. Pä.
Lisäys näin jälkikäteen (1.11.11): Täällä Kanadassa liikenne on ihan eri mittaluokassa kuin Suomessa. Eipä täällä isommassa kaupungissa niin vaan pääsekään tien yli, ja monessa paikassa Crossing Guardsit ovat kyllä tarpeen. Tai, toisaalta ovat, toisaalta eivät. Tosi harva lapsi näyttää kävelevän kouluun, suurin osa saa kyydin vanhemmilta tai menee koulubussilla. Eläkeläismiehiä myös sijoitellaan hassuihin paikkoihin, esimerkiksi työmatkani varrella on kaksi tienylistyspistettä, joissa on liikennevalot ja lisäksi crossing guard. Kyllä niiden teiden yli pelkästään valojen avullakin taitaisi päästä. 

Toinen juttu on tuo koululaisten ikä - täällähän lapset menevät kouluun jo vissiin 4-vuotiaana. Eihän sen ikäinen totta tosiaan osaa itse kulkea liikenteessä, saati sitten ylittää turvallisesti tietä. Se onkin sitten jo ihan toinen juttu, että miksi koulu pitää aloittaa niin nuorena..

Se niistä kohteliaista kanadalaisista..

Agentti Apamadon lomamatka ja virallinen valtiovierailu on kohta ohi. Shoppailtiin paljon, käytiin Torontossa, oltiin tosi varovaisia varoituskylttien ansiosta, ja syötiin kaikki lapsille tarkoitetut Halloweenkarkit. AA ne kyllä oikeasti kaikki söi.

Olimme eilen vaatekaupassa viimeisellä ostosreissulla, ja Agentti sujautti ylleen paidan vaaterekkien välissä, sillä sovituskoppiin oli niin kovin pitkä matka. Lähistöllä ollut kanadalaisnainen sitä sitten päivitteli, että eikö Agentin ollut kylmä siinä käytävällä pelkässä topissa, mikä oli siis kanadalainen tapa sanoa, että laita nyt jotain päälle ettet ole ihan alasti. Tätsä jatkoi juttua mumisten, että hänen tyttärensäkin on huorahtava. Yleensä Kanadassa ihmisiä, joiden tyylistä tai tavasta olla ei pidetä, kutsutaan poliittisesti korrektiin sävyyn "erilaisiksi" tai "mielenkiintoisiksi". Olinkin sangen järkyttynyt kun ystävääni ja Suomen valtion edustajaa kutsuttiin huorahtavaksi, ja vielä päin naamaa.

Tänään lentokenttäreissun jälkeen olisi tiedossa Halloweenbileet. Asuni on jo melkein valmiina, mutta Keith ei halua tulla bilettämään kanssani. Mikään ei ole sen ihanampaa kuin pukeutua kummalliseen tai hassuun asuun, miksei Keith sitä ymmärrä?! Casual Fridayn pitäisi mielestäni olla naamiaisasupäivä jokaisessa työpaikassa. Äänestäkää Maiju presidentiksi, ja tämäkin unelma toteutuu!

tiistai 25. lokakuuta 2011

Kaikkien kauan ja hartaasti odottama tilannekatsaus

Tulin töihin kotiorjuutta pakoon, ja nyt on sitten aikaa kirjoitella blogiinkin. Kotona olen passannut vierastamme hiki hatussa niin, ettei aikaa ole jäänyt edes nukkumiselle, saati sitten netissä roikkumiselle. Eilenkin jouduin salaa syömään vessassa, orjapiiskuri kun ei anna minun istua alas ja syödä kunnolla. Kamalaa tämä tälläinen!

Ei vaan, on ihanaa saada vieraita, ja Suomesta erityisesti. Agentti Apamadon vierailun kohokohtia ovat olleet  karkkituliaiset Suomesta, ruisleipätuliaiset Suomesta, ja suomenkielellä kiroilu ruokakaupassa täyteen ääneen. Tuntuu uskomattoman vapauttavalta puhua kielellä, jota muut eivät (toivottavasti) ymmärrä. Yleensä olen täällä se osapuoli, joka ei ymmärrä arabiaa tai kiinaa tai mitä kieliä ihmiset sitten puhuvatkaan, mutta perjantai-iltana paikallinen ruokakauppa joutui hämmästyksen valtaan kun AA:n kanssa kiroilimme kuin kuppaiset merimiehet. Moista kieltä en käyttäisi Suomessa missään, mutta jostain syystä kokemus oli hyvin vapauttava. Suosittelen. Tulkaa ihmeessä kiroilulomalle tänne Kanadaan kokeilemaan, miltä tuntuu päästää rumia kirosanoja suustaan kenenkään sitä ymmärtämättä!

Koulua ei tällä viikolla ole lainkaan, vaan olemme kaikki lukulomalla. Tulinkin näin tiistaiaamun kunniaksi sitten töihin muutamaksi tunniksi, ja toistaiseksi olen kahdessa tunnissa onnistunut rikkomaan käsienpesualtaan hienon poljinmekanismin (vettä saa kontrolloitua altaan alla olevilla polkimilla, jottei likaisilla labrakäsillä tarvitse koskettaa hanaa) ja päässyt todistamaan hienon, uuden lasirakennuksemme käsittämättömän huonoa suunnittelua.Tullessani aamulla töihin toinen ulko-ovista puuttui, sillä se, kuten suurin osa koko rakennuksesta, on lasista. Sellaista kuulemma sattuu lasirakennuksissa, että yhtäkkiä seinät tai ovet katoavat, ihan normimeininkiä. Kesällähän täältä yhtenä päivänä tippui lasiseinä aulaan kolmannesta kerroksesta, ja porraskäytävän lasiseinä tippui pari kuukautta myöhemmin. Ei ole tainnut kellään käydä mielessä, että vaikka lasirakennus ehkä näyttää kivalta (ei edes näytä, mutta ehkä jonkun mielestä näyttää), lasi ei välttämättä ole maailman kestävin materiaali. Porsaita labran oomme kaikki, lasitalossa, Pahan Suden hampaiden ulottuvilla. Mielummin asustaisin tiilitalossa, sellaisessa oikeasti tiilisessä. Kanadalaiset tiilitalothan ovat, kuten valtiovieraileva Agentti Suomesta on matkallaan huomannut, lastulevystä tai mistä lie, ja siihen päälle sitten laitetaan koristeeksi vähän tiiliä. Vähän niinkuin palaneen kakun pelastamista nonparelleilla. Eihän kukaan huomaa, että kakku paloi, jos siihen päälle laitetaan ihania värikkäitä koristeita. Sama meininki täällä, mutta talojen kanssa. Ja kaiken muunkin.

maanantai 17. lokakuuta 2011

Valtiovierailua odotellessa

Suomen edustaja tulee loppuviikosta tänne Kanadaan jokavuotiselle valtiovierailulle. Eli siis saan kaverin kylään, ja vielä syyslomaviikon ajaksi, jee! Tarkoitus olis käydä shoppailemassa, ja kummitustarinoita kuuntelemassa, ja anoppilassa todistamassa, etten ole hullu, vaan että kaikki suomalaiset ovat tälläisiä. Minun piti kiillottaa palatsini edustuskuntoon viikonloppuna, mutta yhtäkkiä olinkin kuumeinen ja tärisin vilusta vaikka päällä oli sata villapaitaa. Jotain sain sentään tehtyä viikonlopun aikana - ostin Larsille Halloweenasun!


Lars on ihana kurpitsakissa. Oma Halloweenasu on edelleen olemassa vain ajatuksissani. Naapuruston lapsia varten ostin jo Halloweenkarkkeja, mutta vahingossa... avasin jo molemmat ostamani karkkilaatikot, joten voi olla, ettei lapsille jää mitään. Voi harmi.

Olen tähän mennessä tutoroinut kahta ensimmäisen vuoden opiskelijaa. Olen vaitiolovelvollinen, mutta sehän ei toki tarkoita sitä, ettenkö voisi kirjoittaa sessioista vieraalla kielellä blogiini. Molemmat oppilaani ovat melko hyvin menestyviä opiskelijoita, mutta toisinaan eteen tulevat kysymykset hämmästyttävät ja kummastuttavat. Lauantaina oppilaani kysyi, että olenko huolissani siitä, että kemikaalit joko estävät minua saamasta lapsia, tai aiheuttavat syöpää, ja kuolen kun lapseni, siis Lars, on vielä nuori. Hän itse oli huolissaan asiasta, sillä ei ole vielä naimisissa, ja haluaa lapsia, muttei tiedä voiko koskaan saada lapsia valitsemansa uran takia. Tämä tyttö on Kiinasta kotoisin, joten uskoisin hänen altistuvan pahemmille myrkyille käymällä lenkillä kotikaupungissaan kuin koko koulu-uransa aikana Hamiltonissa.

Lenkistä puheen ollen, sain tänään selville, että lenkillä olo on periaatteessa vastoin kaupungin järjestyssääntöjä, sillä jos kävelee jalkakäytävillä, pitää olla tiedossa määränpää mihin on menossa. Jos siis vain lähtee lenkille ja tarkoituksena on kävellä vähän siellä sun täällä, rikkoo tietämättään lakia. Myös jalkakäytävillä seisominen on kiellettyä - pitää olla liikkessä jos haluaa pitää rikosrekisterinsä puhtaana. Jalkakäytävällä seisominen tulkitaan jalkakäytävän tukkimiseksi - ja sitä se toki onkin yli 30%:lle aikuisväestöstä. Itse rikon jalkakäytävälläseisomislakia aina odottaessani bussia. Jos minusta ei kuulu vähään aikaan, olen joutunut vankilaan kulkematta lähtöruudun kautta.

tiistai 11. lokakuuta 2011

Pohjois-Suomi

Unohdin mainita kielimiehestä sen verran, että hän ei tiennyt missä Riihimäki sijaitsee. Hän kysyi mistä olen kotoisin, ja kun kotikaupungin nimi ei kuulostanut tutulta, yritin selittää missä Riksu on. Sanoin, että Riksu on radan varressa, suunnilleen tunti pohjoiseen Helsingistä. Tässä vaiheessa kielimiehellä välähti, ja hän iloisena totesi, että aijaa, olet siis jostain Espoon läheltä kotoisin? Jouduin siihen sitten totemaan, että Espootakin pohjoisemmasta, lähes siis Lapista. Kielimies ilmeisesti tutustui Espooseen, ja toinen täällä tapaamani Suomessa vieraillut henkilö oli varsin ihastunut Vantaaseen. Itse en suomalaisena tiennyt, että turisteiksi maahan tulevat kaverit kannattaisi viedä Espooseen ja Vantaalle. Olen tyhmänä raahannut Keithiä Hesaan, Turkuun ja Pohjanmaalle, mutta ensi reissulla menemme sitten varmasti Espooseen ja kenties käymme myös Korsossa.

Ostin tänään imurin. Täällä suurin osa imureista on sellaisia pystyasennossa seisovia, pölypussi on siinä varressa kiinni, eikä putkia ole missään. Kanisteri-imurit, eli tuollaiset tavalliset, tulevat yleensä isolla suutinosalla varustettuna, ja se suutin on painava ja kömpelö, lähinnä kokolattiamattojen putsaamiseen suunniteltu. Meillä ei onneksi ole kokolattiamattoja, eikä tarvetta möhkäleimurille, mutta pienen ja tavallisen imurin löytäminen sitten olikin yllättävän haastavaa. Löytyihän sellainen sitten kuitenkin, ja ajattelin sitä kissan riemuksi tässä kohta kokeilla. Niin ja siis ennen imuriin siirtymistä olen joskus jopa siivonnut täällä, lapion.. ei vaan luudan ja mopin avulla.

Salsatunnilla eilen oli niin hauskaa, että kotiin päästyäni Keith epäili, että jotain on tekeillä hänen selkänsä takana kun olin niin iloinen. Meitä oli kerrankin tanssimassa yhtä monta miestä kuin naista, ja tanssimme koko tunnin, silleen oikeasti. Ei vain opeteltu askelia, vaan tanssittiin. Oli kyllä superhauskaa, vaikken voi väittää olevani hyvä tanssija. Eniten siitä tosin kärsivät ne, joiden varpaille astun, ja joita isken (vahingossa) kyynärpäällä silmään. Anteeksi, ei ollut tarkoitus!

lauantai 8. lokakuuta 2011

Kielimies, osa 2

Päivitys kaikille teille, jotka olette kieli pitkällä odottaneet kielimiesuutisia. Edelleenkään kyseessä ei ole Riksun kaupunginkirjastossa hyllyjen välissä hääräillyt herra, vaan koulun kioskilla töissä oleva mies, joka osaa suomea! Syksyn alussa hän yllätti minut vastaamalla "ole hyvä", kun vahingossa sanoin hänelle "kiitos". Tällä viikolla päätin selvittää, miten ihmeessä hän osaa suomea, vaikka ulkonäöstä päätellen selvästikään ei ole suomalainen.

Kun vihdoin uskaltauduin ihan suoraan kysymään kielimieheltä, että miten kummassa hän osaa suomea, vastaus oli kovin tavanomainen. Tosin eihän salaiset agentit koskaan paljasta peitetarinansa olemassaoloa.. Kielimies on kuulemma asunut 2 vuotta Helsingissä (CIAn vakoojana?), ja siinä sivussa sitten oppinut suomea. Pari päivää tämän mysteerin selviämisen jälkeen kävin taas kioskilla, ja tällä kertaa pääsin yllättämään. Kioskilla oli kiireistä, eikä kielimies juuri ehtinyt katsella asiakkaitaan, joten kun tervehdinkin häntä sanoen "moi", hän taisi äimistyä yhtä paljon kuin minä kuultuani "ole hyvä". Ensijärkytyksen jälkeen hän moikkasi takaisin, joten nyt minulla on virallisesti moikkauskaveri. Tuntuu omituisen kivalta, että voi sanoa jollekin moi, ja että joku moikkaa takaisin. Yleensä kuulen täällä suomea vain lentokentällä Finnairin lähtöselvitystiskillä.

Eilen tutoroin ensimmäistä kertaa tutorurani aikana. Lukukauden alettua kukaan ei kai uskaltanut tulla tutoroitavakseni, sillä nimeni on niin outo! Sori kaima, eihän meidän nimemme mikään outo minun mielestäni ole, mutta paikalliset saavat siitä kyllä kumman. Maizu/Maihu/Maitsu ei edes kuulosta kovin kivalta. Eilen sitten kiinalaistyttö Xi uskaltautui tapaamaan minut kemian merkeissä. Hänen suurin ongelmansa on englanninkieliset kemiaan liittyvät sanat ja nimistö, ja niitä opettamaanhan minä olen tietysti ehkä huonoin mahdollinen valinta, mutta hän tuntui varsin tyytyväiseltä saamaansa harjoitukseen, ja varasi oitis uuden tutorointisession ensi viikolle. Mikähän tässä maassa on vialla, kun ensin sain vapautuksen englanninkurssista, jonka suurin osa syntyperäisistä kanadalaisista joutui käymään, ja nyt sitten opetan englantia toiselle maahanmuuttajalle? Täytyy todeta, että onneksi en ole opettelemassa Xin äidinkieltä, sen verran kiemuraiselta näytti kirjoitettuna typpioksidi kiinaksi (mitä kiinaa se oli, en tiedä). Tuttu NO olikin yhtäkkiä viisi senttiä leveä kiinalainen kirjainrykelmä, josta en tietenkään tajunnut mitään. Xi kuitenkin kehui sitä, miten helppo hänen kielellään on nimetä kemiallisia yhdisteitä, joten vika on siis vain minussa. Mitäs en osaa kiinaa. Nos vemos!

Kiitos!

Thanksgivingviikonloppua tässä vietellään, eli kalkkunat on maanantai-iltaan mennessä syöty tästä maasta sukupuuttoon. Pitkän viikonlopun kunniaksi vietän ison osan lauantaista töissä, tosin tällä kertaa ihan oikeasti töitä tehden. Tietokonehommia varten sain käyttäjätunnukset tällä viikolla 6 kuukauden odottelun jälkeen, mutta labran serverille minulla ei ilmeisesti vieläkään ole asiaa. Valitettavasti en sitten voinut inkubaatioaikoja käyttää kuvankäsittelyyn ja Excelin kanssa pelaamiseen, sillä kaikki tarvitsemani tiedostot ovat serverillä, lukkojen takana. Taitaa toisten nettipankkitileille murtautuminen olla helpompaa kuin töissä tiedostoihin käsiksi pääseminen.

Löysin toisenkin blogia kirjoittavan suomalaisen, joka on eksynyt Kanadaan. En ole muuten sitten ainoa vainoharhainen matkustelija, joka teille raportoi kulttuurierohavaintojaan - ihan samanlaisista jutuista kirjoittaa myös Se Toinen Suomalainen. Hän taitaa olla positiivisempi, sillä valituksen taso ei yllä oman ruikutukseni tasolle, mutta aiheet ovat melko samankaltaisia. Olemme molemmat kirjoittaneet paikallisen pankki- ja kännykkämaailman esihistoriallisuudesta, alkoholikaupan rajoittuneisuudesta (siis miksei sitä bisseä saa ruokakaupasta?!) ja postilaatikoiden kummallisesta asettelusta kauas kotiovelta.

Suomi ja Lakeus kutsuu joulukuussa tätä tallaajaa. Maksoin mielelläni (asiayhteydestä poistettuna tämä lausahdus ei kuulosta mun suusta tulleelta, mutta olkoon) parisataa ylimääräistä, jottei tarttis tulla New Yorkin kautta. Lontoossa mua ehkä pidetään vähän vähemmän terroristina, toivottavasti! Riittääköhän pari tuntia Heathrowlla koneelta toiselle juoksemiseen? Jos ei, niin voin ehkä mennä vähäksi aikaa töihin Madame Tussaudsille tienaamaan tarpeeksi rahaa päästäkseni Lontoosta pois. Voisin seisoa siellä kauhukabinetissa ihan omana itsenäni, kyllä siinä taitais tulla hätä käteen tai housuun aika monelta turistilta!

tiistai 27. syyskuuta 2011

Tanssikengät tanssijalkaan

Ilmottauduin toiselle salsakurssille, eli nyt opettelen LA salsan lisäksi kuubalaista salsaa. Tanssin eilen tunnin kuuden sentin koroissa! Tämä lienee maailmanennätys, sillä en tiennyt kykeneväni edes kävelemään moisten tikkujen nokassa. Valitettavasti suuri osa tanssitunnille ilmottautuneista miehistä on minua lyhempiä, ja korot eivät auta asiaa. Jospa sitten ensi viikolla tanssin polvet koukussa. Tai suussa. Olivat ne polvet missä tahansa, tanssiminen on kivaa! Suosittelen.

Tilasin tällä lukukaudella tarvittavat oppikirjat Intiasta, sillä koulun kirjakaupassa kirjat maksavat reilusti yli satasen, ja Intiasta ne saa kotiinkuljetettuna alle 40 dollarilla. Kirjat tosin ovat pehmeäkantisia, ja niiden kannessa lukee "India Edition" tai "tämä kirja on tuotettu edullisesti jotta kehitysmaissakin asuvilla olisi varaa opiskella". Maiju köyhäilee, mutta so what.

Morsiuskutsut lauantaina olivat odotetusti järkyttävän tylsät, ja kaiken lisäksi vietin koko aamun ihan turhaan leipoen. Tein kutsuja varten mokkapaloja, ja rajoittuneisuuteni leipomisen saralla hidasti prosessia huomattavasti. Kutsuilla yksi henkilö uskaltautui maistamaan mokkapaloja. Minulle sitten jäi loppupellillinen tuhottavaksi, mutta tapaus sai minut jälleen kerran huomaamaan, miten varoen kanadalaiset suhtautuvat uusiin juttuihin. Kotikaupungissa asutaan kohdusta hautaan, samaa keittoa syödään joka torstai, ja vain tutun ja turvallisen näköisiä jälkiruokia uskalletaan maistaa. Poikkeuskanukkejakin toki löytyy, ja kaipaan toki itsekin suomalaisia makuja ja dissailen kanadalaisia ruokia. Olen kuitenkin urheasti maistellut erinäisiä outoja ruokia, esim. thanksgivingkalkkunan sisään tungettavaa leipämössöä nimeltä stuffing, jotain joulupöytään kuuluvaa sipulihässäkkää joka maistuu ihan hirveältä, ja kummallisia jälkiruokia, joiden takia insuliinia ei viitsisi edes tuhlata. Seuraavaksi ajattelin opetella tekemään pullaa.

Olen ilokseni huomannut, etten ole ainoa kouluun pyöräilevä opiskelija. Vieläkin tosin pyörä:auto-suhde on varmaan 1:50 tai 1:100, mutta silti. Itse olen kovasti nauttinut siitä, ettei joka aamu tarvitse pakkautua paikallisbussiin räkäisten ja kummallisten ihmisten kanssa. Koulumatkaan menee 10-15 minuuttia, joten päivittäinen raikkaanilmankiintiö tulee melkein jopa täyteen siinä samalla! Suosittelen salsan ohella pyöräilyä kaikille. Ensimmäistä kertaa ikinä koulun alettua takamukseni kipeytyi pyöräilystä - edellisestä kerrasta oli niin pitkä aika. Koko kesänä en pyöräillyt, enkä juurikaan viime keväänäkään. Luulin takapuolen puutumisen olevan urbaani legenda, mutta totta se on.

perjantai 23. syyskuuta 2011

Voihan morsian

Keithin veljen häihin on aikaa vielä kolme kuukautta (tai kaksi tai neljä, mutta sama kai se), mutta rahan- ja tavarankeruu on aloitettu jo hyvissä ajoin. Viime kesänä jo juhlittiin kihlajaisia, joihin piti toki viedä parille lahja, ja nyt on sitten syksyllä käyty jo stag&doe-bileissä lahjoittamassa rahaa tulevia häitä varten, ja huomenna on edessä morsiusjuhlat. Olen ennenkin kertonut pohjoisamerikkalaisista järkyttävistä morsius- ja vauvakutsuista, joihin minut yleensä viedään kirveellä uhaten. Viime aikoina olen tyytynyt lähettämään lahjan ilmaantumatta itse paikalle, mutta huomisiin anopin järkkäämiin "juhliin" on pakko mennä. Luvassa on äärimmäisen hauska iltapäivä, tosin mielummin viettäisin senkin ajan vaikka katselemalla ruohikon kasvua tai vaikka laskemalla Larsin karvoja.

Kuljen töihin taas bussilla, yleensä suoraan koulusta, joten Barton Street ihmisineen on jälleen osa elämääni. Barton Streetin bussissa voi oikeastaan odottaa näkevänsä melkein mitä vaan. Tänään bussissa istui koko matkan ajan itseään naamaan läiskinyt nainen, eikä kukaan edes ihmetellyt asiaa. Perussettiä. Hamilton oli kuulemma joskus ennen lamaa Ontarion johtavia kaupunkeja mielenterveyshuollon saralla. Ihmisiä muutti tänne muualta saadakseen nopeaa ja hyvää hoitoa. Valitettavasti rahat kai loppuivat, tai mielenterveyshuoltoon tuli joku muu muutos, ja suurin osa apua tarvitsevista lähetettiin kotiin pärjäilemään keskenään. Minulla on sellainen tunne, että suurin osa entisistä potilaista asuu Barton Streetillä. Välillä pääsen todistamaan rollaattorilla kulkevien riitoja, kun toisen rollis ei mahdu bussin käytävällä sen toisen ohi, välillä matkustan itseään tosi komeina ja cooleina pitävien (minua 2 päätä lyhempien) aasialaisteinien kanssa, toisinaan joudun perheriidan keskipisteeseen. Koskaan ei voi tietää millainen bussimatka on edessä, mutta joka kerta bussista kotiin/töihin päästyäni pesen käteni kahteen kertaan. Varmuuden vuoksi. Näinkö muuten alkaa pöpökammo? Kohta minäkin sitten kai matkaan bussilla numero 2 edestakaisin päiväkaupalla, ihan vain tunteakseni kuuluvani joukkoon.

Suomessa on tietojeni mukaan noin 5 TV-kanavaa, ellei sitten maksa lisämaksuja niistä ylimääräisistä kanavista. Meillä on ehkä 50 kanavaa, mutta silti ei telkasta koskaan tule mitään. Viime viikolla perkeleet menivät ja vaihtoivat kanavien paikkaa! Ennen kanavat olivat numeroiden 2-69 välillä. Meillä on käsittääkseni edelleen sama määrä kanavia, tai ehkä niitä tuli muutama lisää, mutta nyt ne ovat välillä 2-50 ja 80-126. Koita siinä sitten selailla kanavia, kun välissä on 30 numeron aukko. Kai telkan saisi jotenkin ohjelmoitua skippaamaan ko. kanavat, mutta enmäosaaenkäjaksa sellasta säätää. Samaan aikaan sitten vielä Facebook meni ja muuttui - mahtaako pieni ihminen ollenkaan kestää tälläisiä dramaattisia muutoksia yksi toisensa jälkeen!

torstai 22. syyskuuta 2011

Siiliystävä

Niles on ollut pelokas siiliystäväni melkein kolmen vuoden ajan. Suomalaiset villisiilit ovat aina olleet lähellä sydäntäni, ja auton alle jääneet tallajalat ovat saaneet minut kyyneliin monta kertaa. En ole ehkä viettänyt Nilesin kanssa tarpeeksi aikaa, sillä se on edelleen arka ja pelkää minua, ja esimerkiksi kynsien leikkuu on mahdotonta. Tai no, ei mahdotonta, mutta se menee melkein eläinrääkkäyksen puolelle. Parin viime viikon ajan Niles on ollut tosi huonossa kunnossa. Olen soittanut monelle eläinlääkärille alueella, mutta kukaan ei hoida siilejä. Eläinkaupoissa myydään siilejä, mutta kukaan ei osaa auttaa talluraisia, jos niillä on joku hätänä. Ainoaksi vaihtoehdoksi jää ressukan hemmottelu loppuun saakka, mutta jos vaiva parantuisi esimerkiksi antibiooteilla, minusta tuntuu kamalalta se, etten voi auttaa. Apulannan sanoin, anteeksi, en voi auttaa. Mahtaako moinen eläinlääkärien haluttomuus hoitaa tiettyjä eläimiä johtua siitä, että lemmikkienkin hoitovirheistä voi joutua vaikeuksiin? Täällä P-Amerikassa pienestäkin asiasta saattaa joutua oikeudenkäyntirumbaan, mikä on melko valitettavaa. Niles on asiasta samaa mieltä. Ja veljestään huolissaan oleva Lars.

Espanjankurssi johti salsakurssiin, mitä tästä mahtaakaan seurata. Ehkä värjään hiukset mustaksi, hankin ruskeat piilarit, ja lätkin rusketusvoidetta iholle tupla-annoksen.. Espanjan oppiminen on ollut kivaa, ja chileläinen kaverini sai minut innostumaan salsasta. Yritin houkutella Keithiä mukaani salsatunnille (2 tunnin sessio maksoi vain 5 dollaria, eli nelisen euroa!), mutta turhaan. Jälkeenpäin tunnista kertoessani hänelle tuli suurena yllätyksenä, että olin tanssinut muiden miesten kanssa. Kuulemma ei ole itsestään selvää, että salsaa tanssitaan parin kanssa. Kaksi kolmesta tanssikaverista osasi tanssia, ja se kolmas oli tissejäni koko tunnin tuijotellut puutarhatonttu.

Kanadassa on elintärkeää olla tietyn lääkärin potilaana aina ja ikuisesti. Perhelääkärit usein hoitavat kaikki perheenjäsenet, ja heiltä saa tarvittaessa lähetteen erikoislääkäreille jne. Tänne muutettuani Keithin perhelääkäri otti minut potilaakseen, mutta vanha kurppa oli niin järkyttävä lääkäri, että lähdin lätkimään. Tänään kävin koulussa kerran viikossa paikalla olevan lääkärin juttusilla, ja kerroin perhelääkärittömyydestäni. Tämä nuori kiva lääkäri sitten tarjoutui ottamaan minut potilaakseen, mikä onnekas sattuma! Työkaverini koitti löytää itselleen uutta lääkäriä (edellisen jäätyä eläkkeelle 85-vuotiaana) usean viikon ajan. Labranatsi soitti ainakin 20 eri lääkärille ennenkuin tärppäsi. Hän on nuori ja terve, ja sellaisia potilaita lääkärit rakastavat. He saavat palkkaa vastaanotolleen rekisteröityneiden potilaiden lukumäärän perusteella, ja mieluiten ottavat potilaita, jotka eivät juurikaan käy vastaanotolla. Krooninen sairaus ei ole tämän lääkärimaailman halutuimpia ominaisuuksia, joten en edes kuvitellut löytäväni omaa lääkäriä. Terveille yleensä siis löytyy lääkäri, sairaille ei. Ehkäpä tästä syystä monet käyvät vastasyntyneistä asti samalla lääkärillä vaikka muuttaisivat toiselle paikkakunnalle. Lääkäri on kuin se katkerasti päättynyt parisuhde, josta ei vaan pysty päästämään ajatuksissaan irti. Tai ehkä se paras kaveri, jonka kanssa löytyy aina juteltavaa, vaikkei oltaisi vuosikausiin nähty.

Kaupat ovat jo täynnä Halloweenkoristeita, -kortteja, -asuja ja -karkkeja. Oma asuni ei vielä ole edes alkuvaiheessa, mutta kunhan löydän majavanhampaat, poliisiunivormun ja majavanhännän, asuni on valmis! Poliisiasuun sopiva hattu pitäisi myös löytää.. Halloweenbileillan sitten vietänkin selitellen, mikä ihme muka sitten olen. Justice Beaver tietysti, eli The Officen Dwightin väärin kuulema Justin Bieberin nimi.

Yritin tänään opettaa suomea luokkakaverilleni. En onnistunut.

torstai 1. syyskuuta 2011

Hei, syksy!

Niin se vaan on taas päässyt käymään, että valitukseni kuultiin, ja kesä vaihtui syksyksi. Syksyssä on yksi haittapuoli - äkäiset ampiaiset. Tänä vuonna ne vaikuttavat tavallista kiukkuisimmilta, ja hyökkäilevät kimppuuni jatkuvasti. Kuntosalilla tiistaina lennellyt amppari lisäsi kickboxing-tunnilla kummasti voimaa iskuihini, mutta yrityksestä huolimatta huimat potkuni ja lyöntini eivät pirulaista tappaneet. Sen ampparin serkku häiritsee minua joka lauantai pyykkiä ripustaessani, joten olenkin nyt pyykkäyslakossa vaarallisten työolosuhteiden takia. Nyt sitten valitankin näistä lentävistä ärsykkeistä siihen saakka, että saadaan yöpakkaset kehiin ja amppareilta taju kankaalle.

Töitä on jäljellä enää kaksi päivää. Aloittaessani täällä laskin jäljellä olevia viikkoja, ja harkitsin suuren päiväkamman aloittamista. Viimeinen kuukausi on kuitenkin mennyt nopsaan, ja kohtahan se koulu sitten alkaa. Mielenkiinnolla odotan ensi keskiviikkoa ja ensimmäistä luentoa, olen utelias näkemään ketkä jäivät kesälaitumille, ja ketkä palaavat koulun penkille. Tänään täällä kyllä alkoi jonkinlainen lakko, joka vaikuttaa myös minun kouluni toimintaan, mutta täällä lakot ovat joko säälittävän lyhyitä tai kuukausikaupalla kestäviä. Nähtäväksi jää kummasta tässä on kyse. Kanadalaiset tuntuvat olevan sen verran kohteliasta porukkaa, että asiat pitkittyvät kummasti. Inkkarit ovat Caledoniassa istuneet valtaamallaan tontilla yli 5 vuotta, eikä kukaan oikein tee asialle mitään. Maata ei ole annettu intiaaneille, mutta ei heitä sieltä poiskaan olla ajamassa. Terästeollisuuden lakko, joka lamaannutti Hamiltonin vuosi (?) (joku ei seuraa kauhean hyvin kunnallispolitiikkaa ja -uutisia) sitten taitaa edelleen olla käynnissä, mutta terästehtailla on silti töissä ihmisiä jotain muuta kautta. Tänä kesänä ollut postilakko oli melkoinen taidonnäyte - se kesti pari viikkoa, jonka jälkeen työnantaja antoi periksi työntekijöiden vaatimuksille, mutta joutui sen johdosta irtisanomaan ison osan postityöläisistä rahanpuutteen vuoksi. Kanadalaisten suhtautumisen työntekijäliittoihin voinkin nyt ymmärtää hieman paremmin, sillä lakkoilevat työntekijät ovat aina liittoon kuuluvia. (Jos ei kuulu liittoon, ja päättää olla menemättä töihin, saa potkut.) Täkäläiset varmaan ajattelevatkin, että liittojen olemassaolo vaan hidastuttaa ja vaikeuttaa kaikkien elämää, vaikka sitten pitkällä tähtäimellä työntekijäliitot saavatkin työntekijöilleen aikaiseksi paremmat työolosuhteet. Elän kuitenkin kaikkimullejustnyt-yhteiskunnassa, jossa pidemmän aikavälin vaikutuksia harvemmin pysähdytään tuumaamaan ja tutkailemaan.

Tomusokeri! Etsin eilen tomusokeria pari tuntia, sillä tarkoituksenani on viimeisen työpäivän kunniaksi leipoa työtovereille mokkapaloja. Täällä suklaapiirakka, eli brownies, on lähinnä mokkapalojen makua ja koostumusta, mutta kerta toiseen minulle suuri pettymys. Kaikenlaiset kuorrutteet ovat Kanadassa käsittämättömän pahanmakuisia, ja luulen keksineeni syyn moiseen. Tomusokeria ei meinannut löytyä mistään, sillä kuorrutteita voi ostaa joko valmiina purkissa, tai kätevässä sekoita-joukkoon-vain-vesi-paketeissa. Lopputulos on kummassakin tapauksessa järkyttävän makuinen mössö, sellainen voin ja jonkun kummallisen lisäaineen liitto, jonka kunniaksi paikalle on kutsuttu myös kilokaupalla sokeria. Niitähän kuorrutteeseen toki tuleekin, sokeria, ja voitakin, mutta minunkaan tekemäni kuorrute ei kyllä koskaan ole maistunut niin pahalta kuin täkäläiset maistuvat. Tomusokeria kuitenkin sitten lopulta löytyi, ja jos vähän säädän ja "teen" vaniliinisokeria, niin eiköhän Maijun Mokkapaloista tule suosikkituote täällä labrassa. Toivon toisaalta, että kamalan makuisiin suklaapiirakkavirityksiin tottuneet kanukit inhoavat mokkapalojani niin paljon, että joudun viemään ne mukanani takaisin kotiin, ja syömään ihan itse. 

tiistai 30. elokuuta 2011

Turvallista matkaa!

Kaikki ovat joskus olleet seuramatkalla, tai ainakin vanhemmiten moiselle lähtevät. Bussi vie kentälle, kentältä hotellille, kivoille päiväretkille. Opas on aina tavattavissa, ainakin melkein aina, ja toimii tulkkina paikallisen kielen ollessa turhan haasteellista. Opas laskee päiväretkille lähtevien ja niiltä palaavien lukumäärät, jottei kukaan jää matkan varrelle. Mikäs siinä. Kun puhutaan nuorista, jotka lähtevät Eurooppaan reppumatkalle, yleensä samassa yhteydessä ei mainita oppaita ja kotiintuloaikoja. Näin ainakin kuvittelin asuessani Suomessa, ja kun kaverit ja joskus itsekin reissailimme Euroopassa, joskus omin nokkinemme, joskus kavereiden kanssa. Tänään lounastauolla kuuntelin huvittuneena kanadalaisten nuorten euroopanmatkasuunnitelmia. Täältä käsin kuulemma järjestetään eräänlaisia seuramatkoja nuorille, joiden aikana opas pitää tarkkaa lukua matkalla olevista. Aamulla opas herättää nuoret, tarjoilee aamupalan, ja suunnittelee päivän ohjelman. Aamupäivällä on tarjolla yhteisiä reissuja, ja iltapäivät saa sitten vapaasti touhuta mitä lystää. Illalla opas tarkistaa, että kaikki ovat turvassa. Todella turvallista touhua, mutta minkälaisille matkoille nämä ihmiset lähtevät sitten, kun eivät enää ole nuoria rämäpäitä?

Turvallisuuskysymykset saavat (pohjoisamerikkalaiset) äidit paniikin valtaan, ja ostamaan kaikenlaisia mahdollisia turvavempaimia. Kuulin jopa suihkun hanan peittämiseen tarkoitetusta pehmusteesta, ettei sitten lapsi vahingossa lyö päätään siihen. Tällä hetkellä kasvavalta sukupolvelta puuttunee maalaisjärki isoksi kasvaessaan, mutta ehkä niitä aivosoluja on sitten enemmän tallella, kun päätä ei ole rajuissa leikeissä muksittu mihin sattuu. Luin yhdysvaltalaisten pedofiilipaniikista ristiriitaisin tuntein. Joissain osavaltioissa on säädetty lailla, etteivät aikuiset saa mennä puistoihin, joissa on lapsille tarkoitettu alue, ilman lasta. Kahvitauolla leikkipuiston penkillä ollut ryhmä naisia sai sakot penkillä istuskelusta, sillä heillä ei ollut lasta mukana, ja he olivat täten pedofiilejä. En tarkoita, etteikö lapsia pitäsi suojella, ja etteikö pedofilia olisi kamala juttu. Onko tälläisille laeille kuitenkaan tarvetta? Lastenlastaan valokuvannut isoisä joutui poliisiauton kyytiin, sillä joku huolehtiva mamma oli soittanut epäilyttävästä vanhasta miehestä poliisille. Jopa Keith on niin varovainen tälläisten juttujen kanssa, ettei kaupassa suostu kävelemään lastenvaateosaston läpi päästäkseen esimerkiksi ruokaosastolle. Saavutetaanko kaikilla näillä "turvatoimenpiteillä" oikeasti turvallisempi maailma, vai johtaako tämä maalaisjärjen lopulliseen katoamiseen ihmiskunnasta?

Kielimies

Jostain syystä otsikosta tulee mieleen Riksun kirjastossa Annia ja minua aikoinaan hyllyjen väliin houkutellut ns. tuu-mies. Hän kuiskasi aina meille hiljaa "tuu", samalla huuliaan lipoen. Tästä kielimiehestä ei nyt kuitenkaan ole kyse, vaan miehestä, joka osaa suomea. Kävin eilen hakemassa uuden lukukausitarran opiskelijakorttiini, ja odotusaika oli pitkä, joten poikkesin kioskille ostamaan juotavaa. Olin ajatuksissani, ja vahingossa sanoin myyjälle "kiitos", enkä "thank you" kun hän antoi minulle vaihtorahat. Korjasin mokani sanomalla, "sorry, I meant thank you", johon myyjä sanoi "ole hyvä". Olin niin äimistynyt, etten tajunnut kysyä miksi yönmusta kanadalaismies osasi suomea. Ensi viikolla koulun alettua menen takaisin kioskille, ehkä saan miehestä juttutoverin! Mikä sattuma olikaan, että sekosin sanoissani, ja minulle ventovieras myyjä sattui tajuamaan mitä yritin sanoa.

Odotan koulun alkua innolla. Tänä syksynä hillitsin itseäni hieman, enkä ostanut esimerkiksi uutta penaalia, enkä kovin montaa uutta vihkoa. Kynistä en valitettavasti voi sanoa samaa, mutta kynät ovatkin ihania. Suomesta ostin koulua varten pienen kalenterin, ja sitten toisenkin kun törmäsin kivemman näköiseen. Nyt niitä on sitten kaksi. Tutoroin ekan vuoden opiskelijoita tänä vuonna kemiassa ja matikassa, saa nähdä mitä siitä tulee.. En osaa lausua pitkiä kemiansanoja englanniksi, mutta ehkä riittää, että osaan pari ensimmäistä tavua. Cyclohexayouknowthatthing. Labratyön jatkuminen koulun ohella on vielä proffan mietintämyssyssä, muttei siitä mielestäni oikein olisi hyötyä kummallekaan osapuolelle. Kymmenen tuntia viikossa ei ole tarpeeksi oman projektin pyörittämiseen, eikä hanttihommiakaan meidän pienessä labrassa riitä 10 tunniksi. Saa nähdä miten käy, mutta ensimmäistä kertaa elämässäni olen aika huoleton asian suhteen. Eiköhän jotain työtä jostain löydy, vaikka sitten pesulasta. Not! Tosin keväällä pesulan omistaja kehoitti minua soittamaan syksyllä hänelle jos vielä tarvitsen työpaikan. Voi olla etten soita. Kyllä sitä pyykkäystä tuli nähtyä ihan tarpeeksi.

Rahankeruubileet Johnin ja Adriennen hyväksi menivät melko mukavasti, ja johtivat vain vähäiseen sisäkorvavaurioon. Voitin crockpotin, jonka suomenkielistä nimeä en tiedä, enkä edes tiedä onko sellaisia Suomessa. Se on vähän niinkuin vanha kunnon aromipesä, mutta lämmittää sähköllä sisuksissaan olevaa ruokaa. Voitin arvonnassa myös Tupperwarepurnukoita, joista yksi oli niin mysteerinen, että sen käyttötarkoituksen keksimiseen vaadittiin kaksi päivää ja viiden ihmisen aivokapasiteetti. Mysteerinen rasia olikin penaali. Johon mahtuu ehkä 5 kynää. Täysin hyödytön kapistus siis, mutta ne muut rasiat kyllä tulivat tarpeeseen! Töihin olenkin uskollisesti kuskannut lounaan joka päivä mukanani, yleensä melko terveellistä tavaraa on tullut pakattua. Koen tämän saavutuksena, sillä lähellä on pikaruokaa myyviä paikkoja, joihin olisi niin helppo mennä lounaalle.. Pari kertaa olen nukkunut pommiin ja lounas on jäänyt tekemättä, mutta 99-prosenttisesti olen syönyt kotitekoisia mömmöjäni. Koulun alkaessa ruokavaliokin repsahtanee, sillä huoneenlämpöinen repussa vatkautunut kanasalaatti ei välttis ole enää a. hyvää ja b. turvallista syötävää. Pakkaan sitten jotain muuta niihin rasioihin.




torstai 25. elokuuta 2011

Myrskyluodon Maiju

Eilen minua pelotti. Hamiltonin yllä riehui ukkosmyrsky kuuden tunnin ajan valaisten taivaan ihan kuin yötä ei olisi ollutkaan. Salamat iskivät tiheämmin kuin koskaan, vaaka-ja pystysuoraan, pilvestä toiseen, haarautuen monta kertaa ja jättäen taivaan hehkumaan salaman hiivuttua. Illalla yhdeksän aikaan alkuillasta annettu ukkosmyrskyvaroitus muuttui pyörremyrskyvaroitukseksi, ja silloin alkoi puntit tutista. Ulkona oli salamoista (salamista? makkaraa taivaalla?) huolimatta huono näkyvyys, eikä pilvien muotoa pystynyt tarkkailemaan sisältä käsin (suppilon muotoiset pilvet eivät tiedä hyvää). Pari päivää sitten lähistöllä riehunut, yhden ihmisen tappanut pyörremyrsky oli turhan tuoreessa muistissa. Kuka olisi uskonut, että Kanadassa riehuu tappavia pyörremyrskyjä. En minä ainakaan.

Sulkeuduimme pyörremyrskyvaroituksen kuultuani Larsin kanssa kylppäriin odottamaan varoituksen peruuntumista, sillä meillä ei ole suojapaikoista parhainta - kellaria. Ikkunoiden ja ovien lähellä on vaarallista olla ilmassa lentelevien oksien, talonpalasten, autojen ja lehmien takia, joten yritin suojella itseäni ja kissaa piiloutumalla ainoaan ikkunattomaan huoneeseemme. Keithin puolesta minua pelotti eniten, sillä lentokentällä ilmassa lentelevät lentokoneet, joiden osuessa ihmiseen voi käydä aika huonosti. Lars ei juurikaan arvostanut pelastusyritystäni, vaan yritti hirttäytyä valjaisiinsa. En tiennytkään, että kanssani hengailu laukaisee itsetuhovietin jopa lemmikkieläimissä.

Lasken työmatkalla näkemäni sähköpyörätuolit päivittäin. Yleensä bongaan niitä kahdesta neljään kävellessäni parkkipaikalta töihin ja takaisin. Toissapäivänä kävin kesken työpäivän lääkärissä keskustan alueella, ja reissulla lukema kohosi kahteentoista! Tämä ei suinkaan tarkoita sitä, että alueella olisi paljon vanhuksia ja sairauden tai onnettomuuden takia liikuntakyvyttömiä. Moottorituoleilla (uusi sana, olkaa hyvä) ajelevat lähes poikkeuksetta ylipainoiset (kumpi tuli ensin, ylipaino vai motskatuoli?) tupakoitsevat spurgut. He ovat elämäntapojensa seurauksena niin vaivaisia, etteivät muuten pääse liikkeelle, tai ehkä eivät viitsi edes yrittää. Vähävaraiset saavat sähköpyörätuolin ilmaiseksi ollessaan tarpeeksi raihnaisia, ja sitä tunnutaan käyttävän auton korvikkeena. Autoon ei näillä tapauksilla olisi edes varaa, joten sähkiksellä suhautetaan kauppaan ja lääkärin vastaanotolle ja minne nyt sitten ollaankaan menossa. Päätynen itsekin pyörätuoliin tulevaisuudessa, katkerana kaikelle ja kaikille. Toivottavasti en kuitenkaan ajele sillä vain siksi, etten jaksa vaivautua kävelemään. Näillä moottorituoleilla pääsee muuten kätevästi liikkeelle koko perhe; olen nähnyt lapsia ja tyttöystäviä kyydittävän näillä Barton Streetin bemareilla. Luksusta.

Huomenna juhlitaan Johnin ja Adriennen tulevia häitä stag&doe-bileiden muodossa, eli kerätään rahaa kavereilta, tuttavilta ja perheenjäseniltä, jotta Adrienne saisi teetettyä kaksi mekkoa häitä varten, ja jotta sormukseen saadaan tarpeeksi suuret timantit. Bileisiin ostetaan sisäänpääsylippu, ja lisäksi rahaa morsiusparille kerätään myymällä juomia ja arpalippuja jne. Toisinaan enemmän rahaa kerännyt morsiusparin osapuoli saa lämäyttää kakun toisen naamalle. Joudun paikalle orjatyövoimaksi, sillä Keithin pitäisi olla siellä vapaaehtoistöissä, muttei "valitettavasti" pääse töiden takia paikalle. Työpanokseni lienee riittävän suuri panostus tulevia häitä ajatellen, joten saavun juhlapaikalle tyylikkääsi oman iloliemipullon kera. Säästyypä nekin rahat. Anoppi toivoo hääsuunnitelmien romuttuvan h-hetkeen, eli helmikuuhun mennessä, joten voitaneen sanoa, että olen tällä hetkellä suosikkiminiä. Kukapa olisi uskonut vuosi sitten. En minä ainakaan.


maanantai 8. elokuuta 2011

Yhdestä kaupasta kaikki tarvikkeet

Lauantaina seistessäni kilometrien mittaisessa jonossa ruokakaupassa, ihmettelin jonon pituutta ja hidasta etenemisvauhtia. Huomasin, että melkein joka toisella jonossa odottelevalla oli jonkun toisen kaupan mainos kädessään. En ole aiemmin tajunnut, että jos joku kauppa mainostaa tiettyä tuotetta jokaviikkoisessa mainoksessaan, muiden kauppojen pitää myydä tuotetta tuohon samaan tarjoushintaan. Tai ei ole pakko, mutta asiaa tarkemmin tutkittuani siltä ainakin vaikuttaa, että suurin osa kaupoista sovittaa hintansa kilpailijoiden mukaan. Tämä menetelmä toki toimii vain, jos kyseessä on aivan sama tuote, esimerkiksi pussi sipsejä tai purkillinen keittoa tms. Jonot etenevät kaupoissa hitaasti siksi, että jokaisen ostoksen kohdalla kassahenkilön pitää korjata myyntihinta. Ja minä kun olen tyhmänä juossut kaupoissa tarjousten perässä, enkä tajunnut että voin mennä mihin tahansa kauppaan muiden kauppaketjujen mainosten kanssa, ja ostaa kaiken samasta paikasta. Toimiiko homma nykyään tällä tavalla myös Suomessa?

Kiikutin läppärin tänään töihin ollakseni etulyöntiasemassa lukujärjestyksiä valittaessa, labran koneille kun minulla ei ole asiaa ellei joko labranatsi tai toinen työkaverini kyllästy koneella kököttämiseen. Aamuyhdeksältä alkoi taistelu parhaista lukujärjestyksistä, ja nörttitiimini kanssa löydettiin sellainen ihan kiva versio. Valinnaiseksi aineeksi valitsin espanjan alkeet, joka onneksi oli tarjolla. Muut vaihtoehdot olivat joko syvältä tai saatanasta. Työnantajani ehdotti muutama viikko sitten osa-aikatöihin jäämistä koulun ohella, joten lukujärjestykseni saatuani (29 tuntia opetusta, ja saman verran menee todennäköisesti läksyihin jne) ilmoitin proffalle aikataulustani, ja sanoin kenties voivani tehdä noin kymmenen tuntia viikossa täällä töitä. Hän vastasi heti iloisena, että hienoa, kyllähän sä helpostikin voit 20 tuntia viikossa tehdä. Eeeeiiiii.. Milloin mä sitten muka a. nukun, b. käyn salilla, c. hengaan Keithin kanssa, d. katson telkkaa, ja e. leikin Larsin kanssa? Ja kotikin pitäisi siivota edes kerran vuodessa.. Hohhoi, ehkä saan sovittua noin 10 viikkotuntia, eli vähemmän rahaa mutta enemmän unta ja elämistä. Minulle kun tämä adiponektiinitutkimus ei ole ihan niitä elämän tärkeimpiä projekteja.

torstai 4. elokuuta 2011

Posti kulkee

Lähetin tuossa pari viikkoa sitten Suomeen postia, täältä ostetussa kirjekuoressa. Postitoimiston täti sitten mittaili kyseenomaista kirjekuorta, ja ilmoitti sen olevan liian suuri, jotta sen voisi lähettää normaalihintaan (joka sekin jo itsessään on kiskurihinta). Minun piti sitten taittaa kuorta hieman ja teipata kirjekuori pienemmäksi, jotta minulta ei olisi veloitettu triplahintaa. En tiedä toimiiko Suomenkaan postitoimisto aina moitteettomasti, mutta joka ikinen kerta kun vien täällä jotain postiin, sitä mittaillaan ja punnitaan minuuttitolkulla. Punnituksen nyt ehkä vielä ymmärränkin, mutta kirjekuoren pitää olla tietyn muotoinen, ja mahtua läpi postitoimistojen käyttämästä koepostiluukusta. Jos kirjekuoren koko on niin kriittinen ominaisuus ulkomaista postia lähetettäessä, niin voitaisiinko pliis laittaa kauppoihin myyntiin niitä oikean kokoisia kuoria? Ei sitten tarttisi joka kerta tuunailla niitä postitoimistossa muutaman mamman kiroillessa jonossa takanani että miksi tämä jono ei jo liiku! Postikorttien mukana muuten tulee aina kivan kokoinen kirjekuori, mutta niitä ei tietenkään myydä erikseen, eli kirjetarkoituksiin. Pitänee sitten vaan kirjoitella sähköpostia, se ainakin mahtuu ruutuun ihan kätevästi.

Toinenkin pieni pyyntö minulla olisi, näin autoilijana. Voitaisiinko pliis näyttää sitä suuntavilkkua kun käännytään? En vuosien yrityksistä huolimatta vieläkään osaa lukea ajatuksia, varsinkin autojen tuulilasit ja metallirakenteet estävät toisten autoilijoiden ajatusten luvun. Olisi ihan oikeasti kiva jollain tapaa saada tietoon, minne porukka on menossa. Nykyään sitten vaan arvaillaan, että mahtaako olla turvallista mennä nyt, tai odotellaan sitten sitä, että lähestyvä auto kääntyykin ennen minun risteystäni, mutta ei vaan viitsinyt ilmoittaa siitä muille. Jotkut autoilijat tosin sitten vilkuttavat muidenkin edestä - useamman kerran olen nähnyt hätävilkut päällä ajelevia tunareita. Onko niillä joku hätä, vai ovatko ne kääntymässä sekä oikealle että vasemmalle?

Labranatsi rauhoittui lomansa aikana hieman, ja hänen palattuaan takaisin töihin ilmapiiri oli pari viikkoa ihan leppoisa. Tällä viikolla sitten ollaankin taas normaalitilanteessa, eli tappava katse singahtaa heti sen henkilön suuntaan, joka uskaltaa ja kehtaa puhua jostain muusta kuin töihin liittyvistä asioista. Onneksi lounastauolla saa sitten jutella muitakin juttuja, sillä natsi käyttää tunnin tauostaan vain vartin, ja me muut koko tunnin. Meille jää kivasti 45 minuuttia aikaa hengittää ja puhua turhanpäiväisistä asioista. Natseista puheen ollen, näin Ottawan sotamuseossa Hitlerin auton. Se oli aika hieno, ja kuulemma luodinkestävä. Miten avoauto voi olla luodinkestävä, sitä jäin hieman ihmettelemään. Onko tässä logiikassa syy Saksan alamäkeen toisessa maailmansodassa?

torstai 28. heinäkuuta 2011

Merkkipäivä

Huomenna tulee kuluneeksi neljä kokonaista vuotta siitä kun luovutin vartaloni ja henkisen minäni aviomieheni käyttöön, ja samalla luovuin oikeudestani ajatella ja tehdä päätöksiä itsenäisesti. Ei sentään, mutta neljä vuotta sitten menin kuitenkin naimisiin. Tuosta ajasta olen viettänyt Keithin kanssa ehkä kaksi kuukautta, jos yhteiset hetkemme laitettaisiin kaikki yhteen pötköön. Yövuorot lentökentällä ja osa-aikatyöt suureksi osaksi viikonloppuina pitävät meitä tehokkaasti erillään. Moinen lienee Kanadassa tavallista, tosin yleensä aviomies on iltaan saakka töissä kun vaimo kätevästi työpäivän päätteeksi kokkaa ja siivoaa kämpän. Sitten nukutaan samassa sängyssä toisen kuorsausta kuunnellen. Minä kuorsaan rauhassa itsekseni, ainoastaan aamuvarhaisella ruokaa vaativa kissa herättää minut kesken unien. Yleensä naukumalla ja haistelemalla naamaani. En olisi joskus vihaisina teinivuosinani uskonut juhlistavani yhtään hääpäivääni, joten sangen hämmentäväähän tämä on sisäiselle teinilleni.

Miltähän näyttäisin, jos olisin nykyteini? Olen jo niin vanha, että teinit näyttävät pikkulapsilta, jotka pukeutuvat hassusti. Muistan kauhistelleeni kolmikymppisiä, jotka edelleen pukeutuivat nuoruutensa tyylin mukaisesi. Omassa teini-iässäni se tarkoitti kasarimeikkiä, olkatoppauksia, ja vaaleita farkkuja. Taidan olla nykyteinien silmissä ihan yhtä kamala tyylirikollinen.

Labraviikkoja on jäljellä 5, sitten alkaa taas koulu. Minua pyydettiin jäämään osa-aikaiseksi tutkimusta tekemään koulun ohella, ja tokihan ehkä mielummin istun labrassa tuijottamassa proteiineja kuin pesulassa parrakasta naista tovereineen. Saa nähdä mahtuuko osa-aikatutkimus suunnitelmiini.

sunnuntai 24. heinäkuuta 2011

Kanadan kokoinen sauna

Tai ainakin eteläisen Ontarion kokoinen sauna muodostui torstaina, kun lämpötila kohosi kosteusindeksin kanssa 49 celsiukseen. Ei tälläistä kyllä kestä.. Keith viritti toimintakuntoon pienen ilmastointilaitteen alakertaan, ja sen vieressä ollaan sitten nukuttu ja vietetty aikaa. Yläkertaan ei uskalla oikein edes mennä, mutta välillä on pakko käydä vessassa. Olisko tää kesä jo kohta tässä, tai jos se edes viilenisi parillakymmenellä asteella.. Olen koittanut ylipuhua Keithiä muuttamaan Albertaan, jossa ei ilmankosteutta ole ikuna, ja kesällä mennään parinkympin molemmin puolin. Miinuspuolena ovat sitten talvet, jolloin elohopea tipahtaa miinus kolmeenkymppiin lämpimänä päivänä, mutta voitaisiin me silti mun mielestä muuttaa sinne.

Muhun tuo kuumuus tuntuu vaikuttavan ihan eri tavalla kuin Keithiin. Olen väsynyt ja huonovointinen, eikä mitään pysty tekemään. Keithillä on vaan epämukava olo. Talvisin sitten minä taas nukkuisin ikkuna vähän raollaan, ja Keith hautautuu korvia myöten parin peiton alle, ja sulkee sen ikkunan. Ehkä mun pitäis sijoittaa japanilaisiin keksintöihin kuumuutta kestääkseni. Siellä tehdään mm. ilmastoituja tyynyjä, patjoja, sekä tuulitakkeja.

Mistä mahtaa johtua, että Suomessa vapaaehtoistyötä tekevät eläkkeellä olevat ihmiset, ja asiasta oikein innostuneet ihmiset, mutta täällä pitää osana kouluopintoja jo tehdä tietty määrä vapaaehtoistyötunteja. Kun haen stipendejä sun muita koulun kautta, minulta aina kysytään että mitäs vapaaehtoistyötä olet tehnyt. Siinä koitan sitten selitellä, että ei me Suomessa mitään vapaaehtoisesti tehdä. Yritinhän minä toki tänne Kanadaan tultuani ajankuluksi hakea vapaaehtoishommiin pieneläinklinikalle, mutta eivät ne minua sinne huolineet.

perjantai 15. heinäkuuta 2011

Perjantai

Työviikon parhaaksi päiväksi nimetty pertsi on menossa, mutta olo on haikea. Ensi viikolla labranatsi on taas töissä, joten ilmapiiri muuttuu valonnopeudella leppoisasta jäiseksi. Tänään ei juuri ole kiirettä töissä, joten ehdin mainiosti kyräillä järkyttävällä tahdilla niiskuttavaa työtoveriani. Tietokone- ja PCR-guruksi tituleerattu poika ei ilmeisesti edes lääketieteen opintojensa parissa ole törmännyt nenäliinoihin.

Jossain iltapäivälehdessä oli juttu ysiluokkalaisista ja siitä, miten ollakseen suosittu pitää pukeutua tietyllä tavalla ja kuunnella top10-musaa. Maailma ei ole muuttunut omista yläasteajoistani, eikä se valitettavasti juuri muutu aikuisenakaan. Ollakseni "normaali" ikäiseni kanadalaisnainen minun pitäisi muuttua aikalailla. Eihän minulla sellaista isoa kaveriporukkaa ole koskaan ollutkaan, hyviä ystäviä kuitenkin tarpeeksi. Minulla on liikaa erilaisia mielipiteitä ollakseni supersuosittu, en ole aina iloinen, enkä osaa teeskennellä iloisuutta tai sitä, että pitäisin henkilöistä joita inhoan. Kanadassa toki olen vielä enemmän valtavirrasta poikkeava kuin Suomessa, sillä täällä hyötyliikunta ja vaatteiden kuivaus narulla ovat varsin radikaaleja tekoja. Ja kaiken kruunaa tietysti se, että olen kommunisti. Täkäläisen mittapuun mukaan.

tiistai 12. heinäkuuta 2011

Rakastua voi tosi nuorenakin

Itse ihastuin laulajaan nimeltä Vilho Vartiainen pienenä. Vilho lähetti fanikirjeeni vastaukseksi minulle signeeratun valokuvansa ja kaulakorun! En kyllä yhtään muista miltä Vilho kuulosti, mutta ihastus oli todellista vaikkakin lyhytaikaista. Lauantaina ostarilla pääsin vaatekaupassa todistamaan pikkupojan lyhyttä romanssia mallinuken kanssa. Noin 7-vuotias poika kähmi tyttöä esittänyttä mallinukkea, liimautui sen vartaloon kiinni, kurkki hameen alle, ja koitti suudella. Sääliksi kävi puolustuskyvytöntä nukkea - sen verran ronskit otteet oli nuorella miehellä. Pojan vanhempia ei näkynyt missään, eli jannu oli ehkä karannut pussailemaan tyttökaverinsa kanssa vanhempien ollessa asioilla jossain toisessa liikkeessä. Aina eivät siis kanadalaisetkaan ole siveitä ja pidättyväisiä julkisilla paikoilla.

Työpaikan natsipomon ollessa lomalla tällä viikolla on labrassamme varsin rentoutunut ja iloinen tunnelma. Naapurilabran porukka ihmettelikin eilen, miten me kaikki olimme niin kovin iloisia ja hymyileviä koko päivän ajan. Taitaa tämä viikko olla siis lomaviikko kaikille osapuolille. Me tosin emme vietä sitä Jamaikalla (Jamaicalla? kumpi on oikea kirjoitusasu?), vaan täällä labran ihanassa ilmastoidussa viileydessä. Ulkona on niin kuuma, etten kestä, ja kotona vielä sitäkin kuumempi. On siis ihan kiva olla edes 8 tuntia päivässä mukavassa lämpötilassa hikoilematta.

Viime viikonloppuna Keithin kännykkä teki itsarin, ja tilalle piti hankkia uusi. Täällä ihan tavallinen kännykkäliittymä maksaa ainakin 25 dollaria kuussa jos tahtoo nähdä kuka soittaa, ja jos haluaa itsekin soittaa edes pari puhelua kuussa. Nykyään vaan tavalliset kännykät ovat kauppojen poistolistoilla, eikä niitä juurikaan enää myydä. Kaikilla pitäisi olla älypuhelin tai Blackberry, joihin sitten tarvitaankin dataliittymä tavallisen puheajan lisäksi. Hintaa moiselle sitten kertyykin melkein satanen kuussa. Satanen! Kännykän käytöstä! Me ollaan Keithin kanssa sen verran fossiileja, että ihan tavallinen tekstailu ja soittelu olisi tarpeeksi. Sähköposteja ei juuri tule, ja Facebookin voi päivittää tietokoneelta. Nauttikaa, suomalaiset, halvoista kännykkäliittymistänne!

perjantai 8. heinäkuuta 2011

Muistoja menneisyydestä

Facebooktuttujen rynnätessä joukolla Ruisrockiin muistin junassa Seinäjoelle kuulleeni, miten juhlakansa mietti miten alueelle saisi vietyä alkoholia. Sitähän joka kerta itsekin pohdin, ja alueelle vietiin viinaa Pringles-purkissa, mahaan teipatussa viinipussissa, ja narikan kautta pyyhkeen sisään piilotettuna. Melkein tekisi mieli kaveriporukalla ideoida salakuljetustapoja, juonittelu on suuri osa festarifiilistä.

Vielekään, näin kolmikymppisenä, en äidin mielestä saa juoda alkoholia. Jos sitten aikuisena saisin maistaa edes yhden oluen. Kun olin alaikäinen ja juopottelin, äiti oli erityisen huolissaan ja usein aamuyöllä meikäläisen hilluessa kaupungilla soitti iskälle paniikissa missäsemaijuoikeinon-puheluja. Yhden aamuöisen herätyksen jälkeen Heli päätti takoa päähäni järkeä, ja kertoa minulle miten äiti huolehtii juhlimisen vaikutuksesta diabetekseeni. Hän yritti pelotella minua sanomalla: "et kai halua että kolmekymppisenä sokeudut ja jalkasi amputoidaan". Tähän minä 15-vuotiaan kaikkitietävällä asenteella vastasin, että en välitä, kuka edes tahtoo elää kolmikymppiseksi?!! No, näin 15 vuotta myöhemmin voin todeta, että minä. Ja ihan kivaa on ollut. Vähän on matkan varrella joutunut nöyrtymään.