perjantai 15. huhtikuuta 2011

Trikoohousut ja balettitossut

Mahtaako Suomessakin olla muotia juoksennella ympäriinsä pitkissä kalsareissa? Minut tuntevat tietävät, että kotioloissa viihdyn Pepsi-shortseissa tai pitkissä kalsareissa, mutta yleensä julkisesti esiinnyn housut jalassa. Tänä talvena suuri villitys jopa ikäisteni kääkkien keskuudessa olivat pitkiltä kalsareilta näyttävät trikoohousut, joiden päälle ei kuitenkaan sitten laiteta päällysvaatteita. Trikoot ovat varmasti mukavat päällä, mutta alusvaatteita ne silti muistuttavat enemmän kuin housuja. Valitettavasti pitkisten kangas on niin ohutta, että selluliittimuodostumat näkyvät niiden läpi. En siis ole ollut trendikäs tänä talvena, tai koskaan, ja nauran ihmisille, jotka unohtivat housut kotiin.

Eri asia on sitten laittaa trikoot päälle kuntosalille mentäessä, tai kotona hengaillessa, tai vaikka balettia tanssiessa. Lähdin tänään koululta hassuun aikaan, ja jouduin odottamaan bussia yli 20 minuuttia. Koulun juhlasalissa oli jonkinlainen tanssikilpailu menossa, joten hipsin sivuovesta sisään katsastamaan tanssimeininkiä. Näin lasten balettiryhmän, steppaajan, modernia tanssia, jazztanssia, ja nuorten teinityttöjen balettiryhmän esitykset. Steppaus on edelleen, tämänpäiväisestä kokemuksesta huolimatta (tai sen takia), minulle käsittämätön tanssimuoto. Moderni tanssi meni myös hieman ohi.. Balettia en ole päässyt itse koskaan kokeilemaan, ja äidin mielestä olin lapsena liian iso moiseen touhuun. Siis fyysisesti liian iso. Pääsin sitten kokeilemaan tanhuamista, joka kyllä oli ihan hauskaa. Balettitanssijat ovatkin tietysti siroja ja höyhenenkevyitä, ja äiti oli oikeassa tappaessaan innostukseni ko. tanssimuotoa kohtaan. Tänään näin lasten balettiryhmässä tanssijan, jonka äiti oli reilumpi, ja päästi tytön kokeilemaan ballerinana oloa suuresta raamista huolimatta. Melkein hyppäsin lavalle ja varastin tuon tytön tossut. Katsokaa kaikki, Maiju tanssii balettia kans! Lavalle hyppäämisen sijaan hyppäsin kuitenkin bussiin, ja matkasin kotiin miettimään kulunutta kouluvuotta. Nyt se nimittäin on ohi, lopputenttejä lukuun ottamatta.

keskiviikko 13. huhtikuuta 2011

Kevät

Viikonloppuna täällä päästiin jo kahdenkympin kuumemmalle puolelle. Kevät on kiva juttu, mutta tarkoittaa myös sitä, että kohta tuolle takapihan viidakolle pitäisi sitten tehdä jotain. Naapurin tätsän takapiha on kuin kynsisaksilla trimmattu, toisella puolella asuvien naapureiden pihalla kasvaa maijunmittaisia rikkaruohoja. Jos meidän piha sitten olisi jotain siltä väliltä.. Viherpeukaloni on olematon, eikä mullan kuopsuttaminen juuri kiinnosta. Puutarhanhoito on vähän niinkuin tuo scrap booking, kyseisiä harrastuksia arvostetaan täällä naisten keskuudessa suuresti, ja naisten kesken on kova kilpailu siitä, kuka on paras ko. lajeissa. Meikäläinen on musta lammas molemmissa lajeissa, ei kiinnosta, enkä viitsi edes aloittaa.

Viimeinen kouluviikko on menossa juuri nyt, ja ensi viikon kokeiden jälkeen en näe rakkaita koulutovereitani neljään kuukauteen. Aloitan sitten heti labrahommat, ja ne ovatkin tulleet jo uniin/painajaisiin. Kirjoittaisin uniani ylös, jos ne eivät olisi niin kummia. Eihän sitä kirjaa kukaan uskaltaisi koskaan lukea!

Pyöräni tuotiin vihdoin Caledoniasta Hamiltoniin, ja tänään ajattelin käydä testailemassa paikallisia pyöräreittejä. Löysin reitin koululle pikkuteitä pitkin - isoille teille en uskalla lähteä kokeilemaan onneani. Voi kun täällä olisi pyöräteitä.. Tai ihmisiä, jotka autoillessaan antaisivat tietä pyöräilijöille. Se vasta olisikin kummaa ja kivaa. Talven jäljiltä tiet ovat niin kamalassa kunnossa, että jos auto ei minua tapa, niin enköhän aja johonkin isoon kuoppaan ja putoa maailman keskipisteeseen.

lauantai 2. huhtikuuta 2011

Koulujuttuja

En ole oikein päässyt perille täkäläisestä koulujärjestelmästä, mutta tiedän sentään, että lukio on vähän niinkuin high school. Lukion jälkeen systeemi sitten muuttuukin kummaksi. Vaihtoehtoina on college, joka kai on vähän niinkuin AMK, tai yliopisto. Tai Walmart. Joskus kuitenkin ihmiset käyvät ensin kurssin collegessa, ja sitten kolmen vuoden koulun jälkeen siirtyvät yliopistoon, yleensä toiselle vuosikurssille samantapaiseen ohjelmaan. Luokallani on poika, joka oli ollut yliopistossa, mutta rillutteli vaan, joten hänet potkaistiin ulos koulusta. Minulla on edelleen opiskelijakortti voimassa, sillä olen kirjoilla taloustieteen ohjelmassa. Kai minut kohta sieltä potkitaan pihalle, mutta Josh sai kenkää parin kuukauden laiskottelun jälkeen. Päästäkseen takaisin yliopistoon, hänen piti tulla collegeen vuodeksi näyttämään, että hän pystyy keskittymään opiskeluun, ja panostaa siihen tosissaan. Kummallista kuritusta ja ohjailua, täällä kai sitten yliopisto ei ole niin vapaamuotoinen kuin Suomessa. Itse koin yliopistoelämän vähän turhankin vapaaksi Suomessa, ihme että sain kahlattua kurssit läpi. Josh on nyt joka tapauksessa näyttänyt kyntensä collegessa, ja taitaa olla luokan paras oppilas. Kovana kakkosena tulee Maiju, joka innolla odottaa siirtymistä korkeimmalle palkintokorokkeelle. Luovutusvoitto on silti voitto, eikö? Kanadassa vallitsee kädestäpitokulttuuri. Ihmisiä pitää opastaa ja ohjata koko ajan, ja jos opastusta ei ole tarjolla, iskee paniikki. Koulussakin on monta kertaa ollut jo ehdottomasti viimeinen päivä, jolloin keväällä valmistuvat oppilaat voivat käydä otattamassa valmistujaisvalokuvansa. Ehdottomasti viimeisen päivän jälkeen tuli seuraava ehdottomasti viimeinen päivä jne. Samoin meitä pelotellaan sillä, ettei yhtään kemian labraa saa jättää tekemättä, tai kurssi hylätään. Jos kuitenkin sattuu olemaan kipeänä, tai on vaan laiska, voi käydä juttelemassa opettajan kanssa, ja tehdä labratyön joskus toiste. Stipendianomukset pitää jättää tiettyyn päivään mennessä, mutta viikko eräpäivän jälkeen lähetellään vielä sähköposteja muistuttamaan, että tuokaa nyt niitä stipendihakemuksia tänne, pliis. Lasten pitää syödä samaa ruokaa kuin aikuistenkin perheen päivällispöydässä, mutta jos se ei maistu, niin kyllähän sitä sitten tehdään jotain muuta sapuskaa pienokaisille. Tämän hulluuden voi toki kääntää edukseenkin. Jos ravintolassa ei pidäkään ruoasta, puolet siitä syötyään, voi kätevästi vaatia uutta lautasellista, ilmaiseksi. Jos ei muista mennä ajoissa töihin, se ei haittaa. Oi tätä yksilönvapautta!