maanantai 30. toukokuuta 2011

Työn raskaan raataja

Joka päivä toivon töissä, että minulla olisi jotain tekemistä. Olen nyt viiden viikon ajan suurimmaksi osaksi pyöritellyt peukaloita, auttanut muita tekemällä juttuja, joita he eivät halua tehdä, tai eivät halua haaskata aikaansa moisiin turhuuksiin, ja siivonnut labrassa. Pesulassa sentään sain tehdä mitä lystäsin, pomo tosin saattoi valvontakameralla kytätä että mitä olin tekemässä. Labrassa ilonpilaajatyötoverini pitää huolen siitä, että istun ja odotan kotiinpääsyä tekemättä mitään, jos mitään tekemistä ei ole. Jee. Kohta onkin sitten jo kesäloman paikka, mutta ihmettelen kyllä kovasti miksi minut tänne palkattiin, ja mitä minun olisi tarkoitus täällä saada aikaiseksi.

Loma on ihana sana. Meidän lomamme alkaa lauantai-iltana vajaan kahden viikon päästä. Eläimet viedään ensin anopin hoivattavaksi, sitten suunnataan lentokentälle. Muutaman tunnin lennon jälkeen saavumme Reykjavikiin paikallista aikaa sunnuntaiaamuna, siitä sitten pitäisi pirteänä lähteä turistina palloilemaan ympäri maata. Tai ainakin ympäri Reykjavikia. Odotan innolla Islannin näkemistä ja kokemista, se on jo pitkään ollut haaveenani! Ihaninta lienee se, että täältä typerän kuumasta Hamiltonista pääsen maahan, missä ei koskaan ole kuuma. Ei taida olla edes kovin lämmintä kuin ehkä viitenä päivänä vuodessa. Ihanaa! Pari päivää Islannissa vilvoiteltuamme suuntaamme jopa 11 päiväksi Suomeen, minkä aikana aion täyttää matkalaukkuni karkeilla ja deodoranteilla, saunoa, juoda pussikaljaa, käydä terassilla, syödä suomalaisia herkkuruokiani kilokaupalla, käydä kuuntelemassa Apulantaa livenä Provinssissa, syödä vähän lisää herkkuruokiani, nähdä sukulaisia ja kavereita, ja muuta mukavaa. Todennäköisesti myös tunnen itseni idiootiksi huomatessani, miten paljon suomenkielentaidostani on haihtunut jonnekin avaruuteen.

Pelottavinta ja kummallisinta paluussa Suomeen on se, että ihmiset eivät olekaan pysähtyneet odottamaan paluutani. Joka kerta lähtiessäni oletan, että ihmiset ovat palatessani siinä, mihin heidät jätinkin. Ymmärrän kyllä loogisesti asioita ajatellessani, että ihmiselämä jatkuu jopa silloin, kun Maiju ei ole maassa. Minullekin sattuu ja tapahtuu asioita täällä, miksei siis samoin kävisi tutuilleni Suomessa? Loogisesta ymmärtämisestä huolimatta järkytyn joka kerta palattuani Suomeen. Vai olisiko parempi sana kuvaamaan tunteitani suru? On surullista olla ulkopuolinen. En ollut Suomessa näkemässä ja kuulemassa rakkaille ihmisilleni tapahtuneita muutoksia. Vasta pitkän ajan päästä kaikki muutokset sitten lätkäistään naamalleni kerralla. Siinä on paljon sulattelemista, enkä tiedä totunko paluun tunnelmaan koskaan. Ei sillä, lähteminen on kyllä ihan yhtä surullista ja haikeaa kuin palaaminenkin. Sitä ei kai sitten koskaan pitäisi lähteä tai saapua, sitten olisi elämä kivan tasaista, tuttua, ja turvallista. Elämään pitäisi hakea jännitystä tosiTV-ohjelmista, katsella vaan kodin turvassa kun muille ihmisille sattuu ja tapahtuu. Joskus voisi virtuaalitodellisuudessa kokeilla, miltä tuntuisi tutustua uusiin ihmisiin.

Löysin labrasta kohtalontoverin, vuosi sitten Kanadaan Chilestä muuttaneen tytön, joka ei varauksetta rakasta Kanadaa. Ehkä olette huomanneet, ettei minunkaan tunteeni Kanadaa kohtaan ole järin lämpimät. Tai no, helteillä kaikki on lämmintä. Ylikypsää, suorastaan. Vietimmekin perjantain lounastauon tätä maata päivitellen, mutta viikonloppuna koitin olla krapulasta huolimatta, tai sen takia, positiivinen ja havainnoida asioita, jotka ovat täällä paremmin tai kivemmin kuin Suomessa. Joka kerta kun moista positiivisuutta harrastan, havaitsen samat asiat. Lienevätkö ne sitten oikeiksi ja tosiksi todettuja asioita? Kanadassa asiakaspalvelu on niin paljon parempaa kuin Suomessa, ja ihmiset paljon mukavampia ja ystävällisempiä puolituttuja ja tuntemattomia kohtaan. Välillä toki ihmisten ystävällisyys on kulissia, mutta jos kyynisyyden laittaa taka-alalle ja vaan koittaa iloita siitä, että ihmiset kohtelevat toisiaan ystävällisesti, hymyt ja hyvänpäiväntoivotukset tuntuvat ihan kivalta. Mitä sitten, jos naapuri ei oikeasti olekaan superiloinen puolestasi, on silti kivempaa kuulla positiivisia valheita kuin katsella kateellisen naapurin ruttunaamaa ja kuunnella sen vihaista murinaa. Olen toki itse edelleen paikallisiin verrattuna käsittämättömän huono small talkissa, ja kysymykseen "how are you" vastaan aina liian rehellisesti, mutta välillä jopa moikkaan tuntemattomille kaduilla. Parin viikon päästä moiset tavat pitää heittää roskakoriin, muutoin vielä soittavat maijan paikalle, ja pääsen/joudun ilmaiseen, joskin karuun, hotelliin Suomessa. Ennen olin pöpi vaan Kanadassa, nyt olen kaksoispöpi. Kaksin aina hullumpaa?

tiistai 17. toukokuuta 2011

Saunaetiketti

Suomessa saunominen on yksinkertaista. Sauna päälle/lämpimäksi, kalja mukaan, vaatteet pois, ja lauteille. Liityin kuntosalille, jonka pukuhuoneessa on sauna. Sen lämpötila on ulkopuolella olevan varoituskyltin (en olisi Pohjois-Amerikassa, jos kaikkialla ei olisi varoituskylttejä. Älä käytä hiustenkuivaajaa nukkuessasi! - varoitus varsinkin lienee paikallaan, sillä muutoin kyllä mielelläni föönäilisin sängyssä maaten ja kuorsaillen) mukaan saunan lämpötila on lähes suomalaisten saunojen tasoa, 75 asteesta jopa 90 asteeseen. Kiuasta saunassa ei ole, vaan lämpövastus jonka päälle ei sovi vettä heitellä. En ole kuitenkaan toistaiseksi vielä pystynyt selvittämään, miten saunassa tulee käydä. En kehtaa kysyä keneltäkään, että mennäänkö sinne alasti vai ei, koska muille saunaetiketti lienee itsestäänselvyys. En myöskään viitsi viuhahtaa saunaan alasti, jos kaikilla muilla on esimerkiksi salivaatteet vielä päällä. Saattaisivat heittää minut vankilaan siveettömänä ihmisenä. Olen silmä tarkkana koittanut nähdä jonkun menevän saunaan, mutta vielä ei ole onnistanut. Eilen näin jonkun tulevan saunasta ulos täydessä vaatetuksessa, joten olen ymmärrettävästikin hämilläni. Vaatteet päällä ysissäkympissä? Toivottavasti kuitenkin pääsen pian saunomaan, jos en muuten niin sitten Suomessa. Ilman vaatteita. Kaljan kanssa.

Mä en sit tosiaan haluu puhuu sun kanssa

Ensimmäisenä päivänä uudessa työssäni koitin tutustua työtovereihini. Minun lisäkseni tässä labrassa on vain kaksi tyyppiä töissä, ja olisi kiva tulla heidän kanssaan toimeen. Täällä useamman vuoden töissä ollut tytsä totesi, ettei ole täällä tutustumassa muihin ihmisiin, tai luomassa ystävyyssuhteita, vaan tekemässä töitä. Olisi pitänyt jo silloin ekana päivänä sitten oivaltaa, että ko. tyypille on sitten ihan turha jutella. Hän juttelee hyvin mielellään töihin liittyvistä asioista, kuten asiaan kuuluukin. Hän on ohjannut ja avustanut minua täällä todella paljon, ja joskus kun istumme tunninkin jossain koneella odottaen tuloksia, olen koittanut jutella muistakin asioista kuin työstä. Moinen käytös ei ole hänen mieleensä, leukapielet kiristyvät uhkaavasti ja vastauksia ei heru. Että kiva on sitten olla täällä töissä. Viereisistä labroista kuuluu usein jutustelu ja jopa (!) naurua, me teemme töitä syvän hiljaisuuden vallitessa. Viime viikolla aloin kuljettaa iPodiani mukanani, siitä on sentään jotain seuraa. Tällä viikolla oma projektini, vasta kolmen viikon odottelun jälkeen, alkoi. Ehkä sitten on vähemmän sellaisia hetkiä, että istun tuntikaupalla tehden ei niin yhtään mitään vain siksi, että minun kuuluu olla paikan päällä viiteen saakka. Enää 3,5 viikkoa töitä ennen lomaa, ja sitten 10 sen jälkeen. Sitten pääsen takaisin kouluun, jee!

Olen vertaillut havaintojani bussissa matkaavasta paperimahasta muiden täällä työskentelevien kanssa. Havainnot yhdistämällä tulimme lopulta siihen lopputulokseen, että paperimahan paidan sisällä saattaakin olla muovipusseja, eikä sanomalehtiä. Hänen nimensä siis muuttuu nyt muovimahaksi. Tänään on kylmä ja sateinen päivä, ja aamulla bussissa oli montakin sekopäätä sandaalit jalassa. Eräällä naisella sitten taas oli puoleen reiteen ehkä juuri ja juuri ulottuva hame, jonka takaosassa oli niin pitkä halkio, että alushousut melkein näkyivät. Kuvittelin naisen ehkä työskentelevän jossain kadunkulmassa, mutta hänen toimistonsa on samassa rakennuksessa kuin oma työpaikkani. Monesti kulutan aikaa bussissa kehittelemällä elämäntarinoita näkemilleni ihmisille, ja ilmeisesti saatan joskus (harvoin) erehtyä.

Voitin arvonnassa lipun Provinssirockiin! Tarkoituksena olikin siellä vierailla Keithin kanssa, Provinssi kun oli elämäni eka festari (ja vuosi oli 1996), ja pitäähän miehen nähdä millasta on meno oikeilla festareilla. Nyt sitten päästään vähän halvemmalla, pystyy sitten sijoittamaan rahaa vaikka kaljateltan antimiin. 96 tuli humalluttua sedän pontikasta, joka syövytti muovipullon melkein puhki. Jos sitten tälleen vanhemmalla iällä satsais vähän enemmän siihen juoman laatuun. Ja ehkä määräänkin, jos hyvin käy.

perjantai 6. toukokuuta 2011

Kaksoisolennot

Toisinaan törmään täällä ihmisiin, jotka muistuttavat elämästä Suomessa. Labrassa esimerkiksi on töissä mies, joka on varsin samanlainen kuin kaksoisolentonsa, jonka tunsin Turussa vuosia sitten. Silloin luulin rakastavani ko. miekkosta, mutta nyt hänen kaksoisolentoaan tutkaillessani (oma projektini ei ole vielä alkanut, joten vietän paljon aikaa muita työntekijöitä tarkkaillen) huomasin olleeni väärässä. Kaikesta huolimatta on mielenkiintoista, miten kaksi ihmistä eri kulttuureista voi olla niin samanlaisia, ainakin pintapuolisesti. Myös kamalalla Bettyllä, johon tutustuin Caledoniassa, on kaksoisolento Hamiltonissa - naapuritalossa! Sain pienehkön hepulin, kun ensimmäistä kertaa näin tupla-Bettyn. Eikö siitä ikinä pääse eroon??!

Bussissa on entistä kamalampaa matkustaa. Paitansa sisään paperia tunkeva mies, eli paperimaha, on bussissa lähes päivittäin. Hän koittaa jutella muille matkustajille, ja tunkee aina istumaan kahden henkilön väliin (Suomen tavoin täällä koitetaan välttää toisen viereen istumista viimeiseen saakka). Hän haisee tosi pahalta, enkä halua joutua tilanteeseen, jossa joudun istumaan hänen viereensä.

Tänään pääsin kokemaan täkäläisen yliopiston luennon/seminaarin ekaa kertaa. Aiheena oli koepalan otto luuytimestä. Onneksi olin ehtinyt syödä tarjotun ilmaisen lounaan (intialaista ruokaa ilmaiseksi, nam!) ennen aihetta esittelevän videon esitystä. Parin viikon päästä olisi sitten taas tarjolla ilmainen lounas. Ilmainen ruoka tulee tarpeeseen, sillä palkkaa ei tietenkään maksettu tänään, vaikka niin oli tarkoitus. Ihme paperisotku tämä työkin on - opiskelijastatukseni (minut merkattiin opiskelijaksi, jotta palkan ei tarvitse olla kovin korkea) takia en saa tietokoneelle käyttäjätunnuksia, en spostiosoitetta, ja ilmeisesti en myöskään sitten palkkaa. Kyllä homma toimii!

maanantai 2. toukokuuta 2011

Unelma-ammatti

Kuvittelin yliopisto-opintojeni aikana toiveammattini olevan tutkimusavustaja jossain mielenkiintoisessa tutkimuksessa. Tämän määritelmän mukaan olen nyt unelma-ammatissani. Viikon kokemuksen perusteella voin kuitenkin todeta, että olen johtanut itseäni harhaan vuosikaupalla. Tutkimusapulaisena on ihan kiva olla tämän kesän ajan, mutta jatkoa ajatellen pitää kyllä kehittää jotain muuta työrintamalle. On äärimmäisen surullista, että olen aina tähdännyt tähän asemaan, missä nyt olen. Nyt kun sitten kiipesin vihdoin unelmieni vuorenhuipulle, en tahdokaan olla siellä. Melkein vuosikymmenen kipuamisen jälkeen tahdonkin jonnekin ihan muualle. Kadehdin ihmisiä, jotka joko sattumalta tai päättäväisyytensä ansiosta saavuttavat oman unelmavuorenhuippunsa ekalla yrittämällä, ja sitten istuskelevat siellä loppuelämänsä, tai ainakin eläkeikään saakka.

Työpaikkani sijaitsee Hamiltonin ns. mielenkiintoisella alueella. Bussimatkan jälkeen pesen yleensä käteni varmuuden vuoksi kahteen kertaan. Tänään bussissa istui mies, jonka olen nähnyt lähes joka päivä. Hän on melko hoikka, mutta on tunkenut paitansa sisään jotain, jotta hänen mahansa näyttäisi valtavan suurelta. Veikkaisin, että täytteenä on sanomalehtiä. Tänään hän istui iloisena bussissa nenäänsä kaivellen. Jaa miksi pesen käteni bussimatkan jälkeen?

Treenasin viherpeukaloani viime viikonloppuna. Miten ihmiset voivat nauttia puutarhassa kökkimisestä? Parin tunnin istuttelun jälkeen minä, Keith ja Lars olimme kaikki mudan peitossa, minä päästä jalkoihin. Lopputuloksena etupihallamme on vähän vähemmän rikkaruohoja, ja toivottavasti nopeasti kasvavia puskia. Takapihaa varten ostin raparperintaimen ja karviaispensaan, joka tällä hetkellä tosin on vain tikku. Siitä sitten muka pitäisi kasvaa kokonainen pensas. Niin varmaan.. Toiveikkaana kuitenkin maksoin 10 dollaria multaan isketystä tikusta.