maanantai 30. toukokuuta 2011

Työn raskaan raataja

Joka päivä toivon töissä, että minulla olisi jotain tekemistä. Olen nyt viiden viikon ajan suurimmaksi osaksi pyöritellyt peukaloita, auttanut muita tekemällä juttuja, joita he eivät halua tehdä, tai eivät halua haaskata aikaansa moisiin turhuuksiin, ja siivonnut labrassa. Pesulassa sentään sain tehdä mitä lystäsin, pomo tosin saattoi valvontakameralla kytätä että mitä olin tekemässä. Labrassa ilonpilaajatyötoverini pitää huolen siitä, että istun ja odotan kotiinpääsyä tekemättä mitään, jos mitään tekemistä ei ole. Jee. Kohta onkin sitten jo kesäloman paikka, mutta ihmettelen kyllä kovasti miksi minut tänne palkattiin, ja mitä minun olisi tarkoitus täällä saada aikaiseksi.

Loma on ihana sana. Meidän lomamme alkaa lauantai-iltana vajaan kahden viikon päästä. Eläimet viedään ensin anopin hoivattavaksi, sitten suunnataan lentokentälle. Muutaman tunnin lennon jälkeen saavumme Reykjavikiin paikallista aikaa sunnuntaiaamuna, siitä sitten pitäisi pirteänä lähteä turistina palloilemaan ympäri maata. Tai ainakin ympäri Reykjavikia. Odotan innolla Islannin näkemistä ja kokemista, se on jo pitkään ollut haaveenani! Ihaninta lienee se, että täältä typerän kuumasta Hamiltonista pääsen maahan, missä ei koskaan ole kuuma. Ei taida olla edes kovin lämmintä kuin ehkä viitenä päivänä vuodessa. Ihanaa! Pari päivää Islannissa vilvoiteltuamme suuntaamme jopa 11 päiväksi Suomeen, minkä aikana aion täyttää matkalaukkuni karkeilla ja deodoranteilla, saunoa, juoda pussikaljaa, käydä terassilla, syödä suomalaisia herkkuruokiani kilokaupalla, käydä kuuntelemassa Apulantaa livenä Provinssissa, syödä vähän lisää herkkuruokiani, nähdä sukulaisia ja kavereita, ja muuta mukavaa. Todennäköisesti myös tunnen itseni idiootiksi huomatessani, miten paljon suomenkielentaidostani on haihtunut jonnekin avaruuteen.

Pelottavinta ja kummallisinta paluussa Suomeen on se, että ihmiset eivät olekaan pysähtyneet odottamaan paluutani. Joka kerta lähtiessäni oletan, että ihmiset ovat palatessani siinä, mihin heidät jätinkin. Ymmärrän kyllä loogisesti asioita ajatellessani, että ihmiselämä jatkuu jopa silloin, kun Maiju ei ole maassa. Minullekin sattuu ja tapahtuu asioita täällä, miksei siis samoin kävisi tutuilleni Suomessa? Loogisesta ymmärtämisestä huolimatta järkytyn joka kerta palattuani Suomeen. Vai olisiko parempi sana kuvaamaan tunteitani suru? On surullista olla ulkopuolinen. En ollut Suomessa näkemässä ja kuulemassa rakkaille ihmisilleni tapahtuneita muutoksia. Vasta pitkän ajan päästä kaikki muutokset sitten lätkäistään naamalleni kerralla. Siinä on paljon sulattelemista, enkä tiedä totunko paluun tunnelmaan koskaan. Ei sillä, lähteminen on kyllä ihan yhtä surullista ja haikeaa kuin palaaminenkin. Sitä ei kai sitten koskaan pitäisi lähteä tai saapua, sitten olisi elämä kivan tasaista, tuttua, ja turvallista. Elämään pitäisi hakea jännitystä tosiTV-ohjelmista, katsella vaan kodin turvassa kun muille ihmisille sattuu ja tapahtuu. Joskus voisi virtuaalitodellisuudessa kokeilla, miltä tuntuisi tutustua uusiin ihmisiin.

Löysin labrasta kohtalontoverin, vuosi sitten Kanadaan Chilestä muuttaneen tytön, joka ei varauksetta rakasta Kanadaa. Ehkä olette huomanneet, ettei minunkaan tunteeni Kanadaa kohtaan ole järin lämpimät. Tai no, helteillä kaikki on lämmintä. Ylikypsää, suorastaan. Vietimmekin perjantain lounastauon tätä maata päivitellen, mutta viikonloppuna koitin olla krapulasta huolimatta, tai sen takia, positiivinen ja havainnoida asioita, jotka ovat täällä paremmin tai kivemmin kuin Suomessa. Joka kerta kun moista positiivisuutta harrastan, havaitsen samat asiat. Lienevätkö ne sitten oikeiksi ja tosiksi todettuja asioita? Kanadassa asiakaspalvelu on niin paljon parempaa kuin Suomessa, ja ihmiset paljon mukavampia ja ystävällisempiä puolituttuja ja tuntemattomia kohtaan. Välillä toki ihmisten ystävällisyys on kulissia, mutta jos kyynisyyden laittaa taka-alalle ja vaan koittaa iloita siitä, että ihmiset kohtelevat toisiaan ystävällisesti, hymyt ja hyvänpäiväntoivotukset tuntuvat ihan kivalta. Mitä sitten, jos naapuri ei oikeasti olekaan superiloinen puolestasi, on silti kivempaa kuulla positiivisia valheita kuin katsella kateellisen naapurin ruttunaamaa ja kuunnella sen vihaista murinaa. Olen toki itse edelleen paikallisiin verrattuna käsittämättömän huono small talkissa, ja kysymykseen "how are you" vastaan aina liian rehellisesti, mutta välillä jopa moikkaan tuntemattomille kaduilla. Parin viikon päästä moiset tavat pitää heittää roskakoriin, muutoin vielä soittavat maijan paikalle, ja pääsen/joudun ilmaiseen, joskin karuun, hotelliin Suomessa. Ennen olin pöpi vaan Kanadassa, nyt olen kaksoispöpi. Kaksin aina hullumpaa?

Ei kommentteja: