torstai 28. heinäkuuta 2011

Merkkipäivä

Huomenna tulee kuluneeksi neljä kokonaista vuotta siitä kun luovutin vartaloni ja henkisen minäni aviomieheni käyttöön, ja samalla luovuin oikeudestani ajatella ja tehdä päätöksiä itsenäisesti. Ei sentään, mutta neljä vuotta sitten menin kuitenkin naimisiin. Tuosta ajasta olen viettänyt Keithin kanssa ehkä kaksi kuukautta, jos yhteiset hetkemme laitettaisiin kaikki yhteen pötköön. Yövuorot lentökentällä ja osa-aikatyöt suureksi osaksi viikonloppuina pitävät meitä tehokkaasti erillään. Moinen lienee Kanadassa tavallista, tosin yleensä aviomies on iltaan saakka töissä kun vaimo kätevästi työpäivän päätteeksi kokkaa ja siivoaa kämpän. Sitten nukutaan samassa sängyssä toisen kuorsausta kuunnellen. Minä kuorsaan rauhassa itsekseni, ainoastaan aamuvarhaisella ruokaa vaativa kissa herättää minut kesken unien. Yleensä naukumalla ja haistelemalla naamaani. En olisi joskus vihaisina teinivuosinani uskonut juhlistavani yhtään hääpäivääni, joten sangen hämmentäväähän tämä on sisäiselle teinilleni.

Miltähän näyttäisin, jos olisin nykyteini? Olen jo niin vanha, että teinit näyttävät pikkulapsilta, jotka pukeutuvat hassusti. Muistan kauhistelleeni kolmikymppisiä, jotka edelleen pukeutuivat nuoruutensa tyylin mukaisesi. Omassa teini-iässäni se tarkoitti kasarimeikkiä, olkatoppauksia, ja vaaleita farkkuja. Taidan olla nykyteinien silmissä ihan yhtä kamala tyylirikollinen.

Labraviikkoja on jäljellä 5, sitten alkaa taas koulu. Minua pyydettiin jäämään osa-aikaiseksi tutkimusta tekemään koulun ohella, ja tokihan ehkä mielummin istun labrassa tuijottamassa proteiineja kuin pesulassa parrakasta naista tovereineen. Saa nähdä mahtuuko osa-aikatutkimus suunnitelmiini.

sunnuntai 24. heinäkuuta 2011

Kanadan kokoinen sauna

Tai ainakin eteläisen Ontarion kokoinen sauna muodostui torstaina, kun lämpötila kohosi kosteusindeksin kanssa 49 celsiukseen. Ei tälläistä kyllä kestä.. Keith viritti toimintakuntoon pienen ilmastointilaitteen alakertaan, ja sen vieressä ollaan sitten nukuttu ja vietetty aikaa. Yläkertaan ei uskalla oikein edes mennä, mutta välillä on pakko käydä vessassa. Olisko tää kesä jo kohta tässä, tai jos se edes viilenisi parillakymmenellä asteella.. Olen koittanut ylipuhua Keithiä muuttamaan Albertaan, jossa ei ilmankosteutta ole ikuna, ja kesällä mennään parinkympin molemmin puolin. Miinuspuolena ovat sitten talvet, jolloin elohopea tipahtaa miinus kolmeenkymppiin lämpimänä päivänä, mutta voitaisiin me silti mun mielestä muuttaa sinne.

Muhun tuo kuumuus tuntuu vaikuttavan ihan eri tavalla kuin Keithiin. Olen väsynyt ja huonovointinen, eikä mitään pysty tekemään. Keithillä on vaan epämukava olo. Talvisin sitten minä taas nukkuisin ikkuna vähän raollaan, ja Keith hautautuu korvia myöten parin peiton alle, ja sulkee sen ikkunan. Ehkä mun pitäis sijoittaa japanilaisiin keksintöihin kuumuutta kestääkseni. Siellä tehdään mm. ilmastoituja tyynyjä, patjoja, sekä tuulitakkeja.

Mistä mahtaa johtua, että Suomessa vapaaehtoistyötä tekevät eläkkeellä olevat ihmiset, ja asiasta oikein innostuneet ihmiset, mutta täällä pitää osana kouluopintoja jo tehdä tietty määrä vapaaehtoistyötunteja. Kun haen stipendejä sun muita koulun kautta, minulta aina kysytään että mitäs vapaaehtoistyötä olet tehnyt. Siinä koitan sitten selitellä, että ei me Suomessa mitään vapaaehtoisesti tehdä. Yritinhän minä toki tänne Kanadaan tultuani ajankuluksi hakea vapaaehtoishommiin pieneläinklinikalle, mutta eivät ne minua sinne huolineet.

perjantai 15. heinäkuuta 2011

Perjantai

Työviikon parhaaksi päiväksi nimetty pertsi on menossa, mutta olo on haikea. Ensi viikolla labranatsi on taas töissä, joten ilmapiiri muuttuu valonnopeudella leppoisasta jäiseksi. Tänään ei juuri ole kiirettä töissä, joten ehdin mainiosti kyräillä järkyttävällä tahdilla niiskuttavaa työtoveriani. Tietokone- ja PCR-guruksi tituleerattu poika ei ilmeisesti edes lääketieteen opintojensa parissa ole törmännyt nenäliinoihin.

Jossain iltapäivälehdessä oli juttu ysiluokkalaisista ja siitä, miten ollakseen suosittu pitää pukeutua tietyllä tavalla ja kuunnella top10-musaa. Maailma ei ole muuttunut omista yläasteajoistani, eikä se valitettavasti juuri muutu aikuisenakaan. Ollakseni "normaali" ikäiseni kanadalaisnainen minun pitäisi muuttua aikalailla. Eihän minulla sellaista isoa kaveriporukkaa ole koskaan ollutkaan, hyviä ystäviä kuitenkin tarpeeksi. Minulla on liikaa erilaisia mielipiteitä ollakseni supersuosittu, en ole aina iloinen, enkä osaa teeskennellä iloisuutta tai sitä, että pitäisin henkilöistä joita inhoan. Kanadassa toki olen vielä enemmän valtavirrasta poikkeava kuin Suomessa, sillä täällä hyötyliikunta ja vaatteiden kuivaus narulla ovat varsin radikaaleja tekoja. Ja kaiken kruunaa tietysti se, että olen kommunisti. Täkäläisen mittapuun mukaan.

tiistai 12. heinäkuuta 2011

Rakastua voi tosi nuorenakin

Itse ihastuin laulajaan nimeltä Vilho Vartiainen pienenä. Vilho lähetti fanikirjeeni vastaukseksi minulle signeeratun valokuvansa ja kaulakorun! En kyllä yhtään muista miltä Vilho kuulosti, mutta ihastus oli todellista vaikkakin lyhytaikaista. Lauantaina ostarilla pääsin vaatekaupassa todistamaan pikkupojan lyhyttä romanssia mallinuken kanssa. Noin 7-vuotias poika kähmi tyttöä esittänyttä mallinukkea, liimautui sen vartaloon kiinni, kurkki hameen alle, ja koitti suudella. Sääliksi kävi puolustuskyvytöntä nukkea - sen verran ronskit otteet oli nuorella miehellä. Pojan vanhempia ei näkynyt missään, eli jannu oli ehkä karannut pussailemaan tyttökaverinsa kanssa vanhempien ollessa asioilla jossain toisessa liikkeessä. Aina eivät siis kanadalaisetkaan ole siveitä ja pidättyväisiä julkisilla paikoilla.

Työpaikan natsipomon ollessa lomalla tällä viikolla on labrassamme varsin rentoutunut ja iloinen tunnelma. Naapurilabran porukka ihmettelikin eilen, miten me kaikki olimme niin kovin iloisia ja hymyileviä koko päivän ajan. Taitaa tämä viikko olla siis lomaviikko kaikille osapuolille. Me tosin emme vietä sitä Jamaikalla (Jamaicalla? kumpi on oikea kirjoitusasu?), vaan täällä labran ihanassa ilmastoidussa viileydessä. Ulkona on niin kuuma, etten kestä, ja kotona vielä sitäkin kuumempi. On siis ihan kiva olla edes 8 tuntia päivässä mukavassa lämpötilassa hikoilematta.

Viime viikonloppuna Keithin kännykkä teki itsarin, ja tilalle piti hankkia uusi. Täällä ihan tavallinen kännykkäliittymä maksaa ainakin 25 dollaria kuussa jos tahtoo nähdä kuka soittaa, ja jos haluaa itsekin soittaa edes pari puhelua kuussa. Nykyään vaan tavalliset kännykät ovat kauppojen poistolistoilla, eikä niitä juurikaan enää myydä. Kaikilla pitäisi olla älypuhelin tai Blackberry, joihin sitten tarvitaankin dataliittymä tavallisen puheajan lisäksi. Hintaa moiselle sitten kertyykin melkein satanen kuussa. Satanen! Kännykän käytöstä! Me ollaan Keithin kanssa sen verran fossiileja, että ihan tavallinen tekstailu ja soittelu olisi tarpeeksi. Sähköposteja ei juuri tule, ja Facebookin voi päivittää tietokoneelta. Nauttikaa, suomalaiset, halvoista kännykkäliittymistänne!

perjantai 8. heinäkuuta 2011

Muistoja menneisyydestä

Facebooktuttujen rynnätessä joukolla Ruisrockiin muistin junassa Seinäjoelle kuulleeni, miten juhlakansa mietti miten alueelle saisi vietyä alkoholia. Sitähän joka kerta itsekin pohdin, ja alueelle vietiin viinaa Pringles-purkissa, mahaan teipatussa viinipussissa, ja narikan kautta pyyhkeen sisään piilotettuna. Melkein tekisi mieli kaveriporukalla ideoida salakuljetustapoja, juonittelu on suuri osa festarifiilistä.

Vielekään, näin kolmikymppisenä, en äidin mielestä saa juoda alkoholia. Jos sitten aikuisena saisin maistaa edes yhden oluen. Kun olin alaikäinen ja juopottelin, äiti oli erityisen huolissaan ja usein aamuyöllä meikäläisen hilluessa kaupungilla soitti iskälle paniikissa missäsemaijuoikeinon-puheluja. Yhden aamuöisen herätyksen jälkeen Heli päätti takoa päähäni järkeä, ja kertoa minulle miten äiti huolehtii juhlimisen vaikutuksesta diabetekseeni. Hän yritti pelotella minua sanomalla: "et kai halua että kolmekymppisenä sokeudut ja jalkasi amputoidaan". Tähän minä 15-vuotiaan kaikkitietävällä asenteella vastasin, että en välitä, kuka edes tahtoo elää kolmikymppiseksi?!! No, näin 15 vuotta myöhemmin voin todeta, että minä. Ja ihan kivaa on ollut. Vähän on matkan varrella joutunut nöyrtymään.

Tervetuloa

Hotelli Larsiksi virallisesti nimetty vierashuoneemme pääsee jälleen käyttöön lokakuussa. Onpa ihana saada vieras Suomesta, ja ehkä siinä sivussa pari Dumlea ja Tuplaa jne. Siivoaminen pitäisi ehkä aloittaa jo nyt, sillä saan aikaan asioita hämmästyttävän hitaasti. Aloitin kuitenkin jo vierailun aikataulun laatimisen, sillä vierailu osuu syyslomaviikolleni, joten ehdin jopa hengailla valtiovierailulle tulevan ystävän kanssa. Jee! Edellisen valtiovierailun yhteydessä tentit painoivat päälle, enkä ehtinyt esitellä tämänhetkistä kotimaatani kovinkaan paljoa. Tällä kertaa sitten ravataan tukka putkella patsaalta toiselle. Ja juhlitaan juhannusta, jota ei sitten ehdittykään tänä kesänä juhlia.

Kuvittelin kulkevani bussilla koko kesän töihin. Bussimatkat alkoivat kuitenkin rasittaa henkisesti, sillä varsinkin kesäaikataulujen tultua voimaan bussit ovat tupaten täynnä haisevia ihmisiä, ja ilmastoinnista ei ole tietoakaan. Joka viikko minua pelotti, oksetti, puistatti, tai muuten vaan kuvotti joku asia tai kanssamatkustaja työmatkalla. Koitin saada parkkiruudun jo pari viikkoa sitten, mutta kyseinen parkkipaikka oli täynnä. Viime viikolla tuli tieto uudesta parkkipaikasta, joka on melko edullinen ja lähellä työpaikkaa. Tiistain bussimatkan jälkeen murruin ja sorruin, sanoin hyvästit joukkoliikenteelle, ja vuokrasin itselleni loppukesäksi ruudun parkkipaikalta. En pidä ajamisesta Hamiltonin keskustassa; viisikaistaiset yksisuuntaiset kadut ovat pelottavia, enkä koskaan tiedä millä kaistalla minun kuuluisi olla. Vaihtoehtona se on kuitenkin tuskabusseja parempi. Tahdoin kovasti kannattaa joukkoliikennettä, sillä kadut täälläkin olisivat paljon kiireettömämpiä jos busseja olisi enemmän, ja useampi ihminen käyttäisi niitä. Loppupeleissä epämukavuus ja bussimatkaan kuluva aika saivat minut luopumaan periaatteistani. Nyt pääsen kotiin 15 minuutissa entisen tunnin sijaan! Ja töihin aamulla suihkunraikkaana (autoilusta johtuvaa paniikkihiksaa lukuun ottamatta)!

Muistan Kanadaan muutettuani ihmetelleeni tapaa, jolla ihmiset ilmaisevat etäisyyksiä. Kilometrimäärän sijaan ilmoitetaan matkaan autolla kuluva aika. Toronto on noin tunnin päässä, ei 60 kilometrin. Olen huomannut itsekin käyttäväni aikaa nykyään etäisyyden mittaamiseen, mutta se johtunee siitä, ettei teiden varsilla juuri ole kylttejä, joista etäisyys seuraavaan kaupunkiin kävisi ilmi. Caledonia on siis vartin päässä, Niagaran putoukset reilun tunnin päässä, ja Ottawa peräti kuuden tunnin päässä. Vancouver on viikon päässä, jos joka päivä ajaa ainakin 10 tuntia. Onko tämä sitten sitä niin kutsuttua aikamatkailua?

maanantai 4. heinäkuuta 2011

Valaistuminen

Työpaikan taukohuoneessa tuli taas ilmi, miten outo olenkaan. Juteltiin porukalla niitä näitä, kun mainitsin saksalaisten erikoisesta tavasta ottaa keittiön kaapit muuton yhteydessä mukaan. Uuteen kämppään muuttaessa keittiössä ei välttis ole juuri mitään. Tätä kanadalaiset työtoverini päivittelivät, ja joku lisäsi siihen sitten kuulemansa kummallisuuden, eli jossain euroopan maissa jopa kattovalaisimet lähtevät edellisen asukkaan mukana kohti uusia maisemia. Tietysti lamput otetaan mukaan! Yritin selittää, että jokainen valitsee valaisimet sisustukseensa ja huonekaluihin sopiviksi, ja tietysti ne otetaan mukaan muuttaessa. Täällä ne jätetään seuraavien asukkaiden murheeksi, mutta enemmistö päätti minun olevan outo. Olen kyllä sitä mieltä, että ne toiset ovat outoja. Toinen uusi, outo asia tuli ilmi tänään, kun lounaalla keskustelimme tanssimisesta, ja kerroin koulun liikuntatunneista, ja miten pojilla ja tytöillä oli erikseen liikuntatunnit niitä kiusallisia tanssitunteja lukuun ottamatta. Joskus taidettiin pesistäkin pelata koko porukalla. Kanadassa ja Chilessä koko luokka jumppaa yhdessä, aina. En sitten oikein osannut edes perustella, miksi Suomessa tytöt ja pojat jumppailevat erillään toisistaan. Niin se vaan on!

Viikonloppuna ikävöin kovasti Suomea, ja niitä ihania viileitä kesäpäiviä, jotka siellä vietin. Grillailu ja saunominen Helsingissä virvoittivat ihanasti, pyöräretket Riksussa olivat nautinnollisia (paitsi se yksi, jonka aikana kastuimme ihan läpimäriksi), ja Seinäjoella oli kaikenlaista kivaa ohjelmaa tarjolla. Ruoka oli kaikkialla mahtavaa, ja raejuustoa oli tarjolla riittävästi. Muuttaessani Kanadaan en todellakaan ymmärtänyt, miten kuuma täällä kesällä on. Olen koittanut ehdottaa Albertaan muuttamista, sillä siellä on rutikuiva ilmasto, ja talvella kunnon pakkaset. Jopa 50 pakkasastetta joskus, mutta ei se haittaa, jos kesät olisivat kivan lämpimiä, eikä ilmankosteus tekisi lämmöstä sietämätöntä. Omaa kroppaani tietysti vielä sekoittaa se, että olen töissä koko päivän tehokkaasti ilmastoidussa labrassa, ja kotona meillä ei ole ilmastointia lainkaan. Yhtenä päivänä menin syömään eväitäni pihalle, ja ensimmäiset 15 minuuttia minun oli kylmä, vaikka ulkona oli helteistä. Sitten yhtäkkiä kroppani havaitsi, että ulkona onkin kuuma. Toisaalta on ihanaa olla ilmastoidussa viileydessä edes osa päivästä, mutta toisaalta se näemmä sotkee meikäläisen termostaatin tehokkaasti. Ei ole helppoa!