torstai 25. elokuuta 2011

Myrskyluodon Maiju

Eilen minua pelotti. Hamiltonin yllä riehui ukkosmyrsky kuuden tunnin ajan valaisten taivaan ihan kuin yötä ei olisi ollutkaan. Salamat iskivät tiheämmin kuin koskaan, vaaka-ja pystysuoraan, pilvestä toiseen, haarautuen monta kertaa ja jättäen taivaan hehkumaan salaman hiivuttua. Illalla yhdeksän aikaan alkuillasta annettu ukkosmyrskyvaroitus muuttui pyörremyrskyvaroitukseksi, ja silloin alkoi puntit tutista. Ulkona oli salamoista (salamista? makkaraa taivaalla?) huolimatta huono näkyvyys, eikä pilvien muotoa pystynyt tarkkailemaan sisältä käsin (suppilon muotoiset pilvet eivät tiedä hyvää). Pari päivää sitten lähistöllä riehunut, yhden ihmisen tappanut pyörremyrsky oli turhan tuoreessa muistissa. Kuka olisi uskonut, että Kanadassa riehuu tappavia pyörremyrskyjä. En minä ainakaan.

Sulkeuduimme pyörremyrskyvaroituksen kuultuani Larsin kanssa kylppäriin odottamaan varoituksen peruuntumista, sillä meillä ei ole suojapaikoista parhainta - kellaria. Ikkunoiden ja ovien lähellä on vaarallista olla ilmassa lentelevien oksien, talonpalasten, autojen ja lehmien takia, joten yritin suojella itseäni ja kissaa piiloutumalla ainoaan ikkunattomaan huoneeseemme. Keithin puolesta minua pelotti eniten, sillä lentokentällä ilmassa lentelevät lentokoneet, joiden osuessa ihmiseen voi käydä aika huonosti. Lars ei juurikaan arvostanut pelastusyritystäni, vaan yritti hirttäytyä valjaisiinsa. En tiennytkään, että kanssani hengailu laukaisee itsetuhovietin jopa lemmikkieläimissä.

Lasken työmatkalla näkemäni sähköpyörätuolit päivittäin. Yleensä bongaan niitä kahdesta neljään kävellessäni parkkipaikalta töihin ja takaisin. Toissapäivänä kävin kesken työpäivän lääkärissä keskustan alueella, ja reissulla lukema kohosi kahteentoista! Tämä ei suinkaan tarkoita sitä, että alueella olisi paljon vanhuksia ja sairauden tai onnettomuuden takia liikuntakyvyttömiä. Moottorituoleilla (uusi sana, olkaa hyvä) ajelevat lähes poikkeuksetta ylipainoiset (kumpi tuli ensin, ylipaino vai motskatuoli?) tupakoitsevat spurgut. He ovat elämäntapojensa seurauksena niin vaivaisia, etteivät muuten pääse liikkeelle, tai ehkä eivät viitsi edes yrittää. Vähävaraiset saavat sähköpyörätuolin ilmaiseksi ollessaan tarpeeksi raihnaisia, ja sitä tunnutaan käyttävän auton korvikkeena. Autoon ei näillä tapauksilla olisi edes varaa, joten sähkiksellä suhautetaan kauppaan ja lääkärin vastaanotolle ja minne nyt sitten ollaankaan menossa. Päätynen itsekin pyörätuoliin tulevaisuudessa, katkerana kaikelle ja kaikille. Toivottavasti en kuitenkaan ajele sillä vain siksi, etten jaksa vaivautua kävelemään. Näillä moottorituoleilla pääsee muuten kätevästi liikkeelle koko perhe; olen nähnyt lapsia ja tyttöystäviä kyydittävän näillä Barton Streetin bemareilla. Luksusta.

Huomenna juhlitaan Johnin ja Adriennen tulevia häitä stag&doe-bileiden muodossa, eli kerätään rahaa kavereilta, tuttavilta ja perheenjäseniltä, jotta Adrienne saisi teetettyä kaksi mekkoa häitä varten, ja jotta sormukseen saadaan tarpeeksi suuret timantit. Bileisiin ostetaan sisäänpääsylippu, ja lisäksi rahaa morsiusparille kerätään myymällä juomia ja arpalippuja jne. Toisinaan enemmän rahaa kerännyt morsiusparin osapuoli saa lämäyttää kakun toisen naamalle. Joudun paikalle orjatyövoimaksi, sillä Keithin pitäisi olla siellä vapaaehtoistöissä, muttei "valitettavasti" pääse töiden takia paikalle. Työpanokseni lienee riittävän suuri panostus tulevia häitä ajatellen, joten saavun juhlapaikalle tyylikkääsi oman iloliemipullon kera. Säästyypä nekin rahat. Anoppi toivoo hääsuunnitelmien romuttuvan h-hetkeen, eli helmikuuhun mennessä, joten voitaneen sanoa, että olen tällä hetkellä suosikkiminiä. Kukapa olisi uskonut vuosi sitten. En minä ainakaan.


Ei kommentteja: