tiistai 27. syyskuuta 2011

Tanssikengät tanssijalkaan

Ilmottauduin toiselle salsakurssille, eli nyt opettelen LA salsan lisäksi kuubalaista salsaa. Tanssin eilen tunnin kuuden sentin koroissa! Tämä lienee maailmanennätys, sillä en tiennyt kykeneväni edes kävelemään moisten tikkujen nokassa. Valitettavasti suuri osa tanssitunnille ilmottautuneista miehistä on minua lyhempiä, ja korot eivät auta asiaa. Jospa sitten ensi viikolla tanssin polvet koukussa. Tai suussa. Olivat ne polvet missä tahansa, tanssiminen on kivaa! Suosittelen.

Tilasin tällä lukukaudella tarvittavat oppikirjat Intiasta, sillä koulun kirjakaupassa kirjat maksavat reilusti yli satasen, ja Intiasta ne saa kotiinkuljetettuna alle 40 dollarilla. Kirjat tosin ovat pehmeäkantisia, ja niiden kannessa lukee "India Edition" tai "tämä kirja on tuotettu edullisesti jotta kehitysmaissakin asuvilla olisi varaa opiskella". Maiju köyhäilee, mutta so what.

Morsiuskutsut lauantaina olivat odotetusti järkyttävän tylsät, ja kaiken lisäksi vietin koko aamun ihan turhaan leipoen. Tein kutsuja varten mokkapaloja, ja rajoittuneisuuteni leipomisen saralla hidasti prosessia huomattavasti. Kutsuilla yksi henkilö uskaltautui maistamaan mokkapaloja. Minulle sitten jäi loppupellillinen tuhottavaksi, mutta tapaus sai minut jälleen kerran huomaamaan, miten varoen kanadalaiset suhtautuvat uusiin juttuihin. Kotikaupungissa asutaan kohdusta hautaan, samaa keittoa syödään joka torstai, ja vain tutun ja turvallisen näköisiä jälkiruokia uskalletaan maistaa. Poikkeuskanukkejakin toki löytyy, ja kaipaan toki itsekin suomalaisia makuja ja dissailen kanadalaisia ruokia. Olen kuitenkin urheasti maistellut erinäisiä outoja ruokia, esim. thanksgivingkalkkunan sisään tungettavaa leipämössöä nimeltä stuffing, jotain joulupöytään kuuluvaa sipulihässäkkää joka maistuu ihan hirveältä, ja kummallisia jälkiruokia, joiden takia insuliinia ei viitsisi edes tuhlata. Seuraavaksi ajattelin opetella tekemään pullaa.

Olen ilokseni huomannut, etten ole ainoa kouluun pyöräilevä opiskelija. Vieläkin tosin pyörä:auto-suhde on varmaan 1:50 tai 1:100, mutta silti. Itse olen kovasti nauttinut siitä, ettei joka aamu tarvitse pakkautua paikallisbussiin räkäisten ja kummallisten ihmisten kanssa. Koulumatkaan menee 10-15 minuuttia, joten päivittäinen raikkaanilmankiintiö tulee melkein jopa täyteen siinä samalla! Suosittelen salsan ohella pyöräilyä kaikille. Ensimmäistä kertaa ikinä koulun alettua takamukseni kipeytyi pyöräilystä - edellisestä kerrasta oli niin pitkä aika. Koko kesänä en pyöräillyt, enkä juurikaan viime keväänäkään. Luulin takapuolen puutumisen olevan urbaani legenda, mutta totta se on.

perjantai 23. syyskuuta 2011

Voihan morsian

Keithin veljen häihin on aikaa vielä kolme kuukautta (tai kaksi tai neljä, mutta sama kai se), mutta rahan- ja tavarankeruu on aloitettu jo hyvissä ajoin. Viime kesänä jo juhlittiin kihlajaisia, joihin piti toki viedä parille lahja, ja nyt on sitten syksyllä käyty jo stag&doe-bileissä lahjoittamassa rahaa tulevia häitä varten, ja huomenna on edessä morsiusjuhlat. Olen ennenkin kertonut pohjoisamerikkalaisista järkyttävistä morsius- ja vauvakutsuista, joihin minut yleensä viedään kirveellä uhaten. Viime aikoina olen tyytynyt lähettämään lahjan ilmaantumatta itse paikalle, mutta huomisiin anopin järkkäämiin "juhliin" on pakko mennä. Luvassa on äärimmäisen hauska iltapäivä, tosin mielummin viettäisin senkin ajan vaikka katselemalla ruohikon kasvua tai vaikka laskemalla Larsin karvoja.

Kuljen töihin taas bussilla, yleensä suoraan koulusta, joten Barton Street ihmisineen on jälleen osa elämääni. Barton Streetin bussissa voi oikeastaan odottaa näkevänsä melkein mitä vaan. Tänään bussissa istui koko matkan ajan itseään naamaan läiskinyt nainen, eikä kukaan edes ihmetellyt asiaa. Perussettiä. Hamilton oli kuulemma joskus ennen lamaa Ontarion johtavia kaupunkeja mielenterveyshuollon saralla. Ihmisiä muutti tänne muualta saadakseen nopeaa ja hyvää hoitoa. Valitettavasti rahat kai loppuivat, tai mielenterveyshuoltoon tuli joku muu muutos, ja suurin osa apua tarvitsevista lähetettiin kotiin pärjäilemään keskenään. Minulla on sellainen tunne, että suurin osa entisistä potilaista asuu Barton Streetillä. Välillä pääsen todistamaan rollaattorilla kulkevien riitoja, kun toisen rollis ei mahdu bussin käytävällä sen toisen ohi, välillä matkustan itseään tosi komeina ja cooleina pitävien (minua 2 päätä lyhempien) aasialaisteinien kanssa, toisinaan joudun perheriidan keskipisteeseen. Koskaan ei voi tietää millainen bussimatka on edessä, mutta joka kerta bussista kotiin/töihin päästyäni pesen käteni kahteen kertaan. Varmuuden vuoksi. Näinkö muuten alkaa pöpökammo? Kohta minäkin sitten kai matkaan bussilla numero 2 edestakaisin päiväkaupalla, ihan vain tunteakseni kuuluvani joukkoon.

Suomessa on tietojeni mukaan noin 5 TV-kanavaa, ellei sitten maksa lisämaksuja niistä ylimääräisistä kanavista. Meillä on ehkä 50 kanavaa, mutta silti ei telkasta koskaan tule mitään. Viime viikolla perkeleet menivät ja vaihtoivat kanavien paikkaa! Ennen kanavat olivat numeroiden 2-69 välillä. Meillä on käsittääkseni edelleen sama määrä kanavia, tai ehkä niitä tuli muutama lisää, mutta nyt ne ovat välillä 2-50 ja 80-126. Koita siinä sitten selailla kanavia, kun välissä on 30 numeron aukko. Kai telkan saisi jotenkin ohjelmoitua skippaamaan ko. kanavat, mutta enmäosaaenkäjaksa sellasta säätää. Samaan aikaan sitten vielä Facebook meni ja muuttui - mahtaako pieni ihminen ollenkaan kestää tälläisiä dramaattisia muutoksia yksi toisensa jälkeen!

torstai 22. syyskuuta 2011

Siiliystävä

Niles on ollut pelokas siiliystäväni melkein kolmen vuoden ajan. Suomalaiset villisiilit ovat aina olleet lähellä sydäntäni, ja auton alle jääneet tallajalat ovat saaneet minut kyyneliin monta kertaa. En ole ehkä viettänyt Nilesin kanssa tarpeeksi aikaa, sillä se on edelleen arka ja pelkää minua, ja esimerkiksi kynsien leikkuu on mahdotonta. Tai no, ei mahdotonta, mutta se menee melkein eläinrääkkäyksen puolelle. Parin viime viikon ajan Niles on ollut tosi huonossa kunnossa. Olen soittanut monelle eläinlääkärille alueella, mutta kukaan ei hoida siilejä. Eläinkaupoissa myydään siilejä, mutta kukaan ei osaa auttaa talluraisia, jos niillä on joku hätänä. Ainoaksi vaihtoehdoksi jää ressukan hemmottelu loppuun saakka, mutta jos vaiva parantuisi esimerkiksi antibiooteilla, minusta tuntuu kamalalta se, etten voi auttaa. Apulannan sanoin, anteeksi, en voi auttaa. Mahtaako moinen eläinlääkärien haluttomuus hoitaa tiettyjä eläimiä johtua siitä, että lemmikkienkin hoitovirheistä voi joutua vaikeuksiin? Täällä P-Amerikassa pienestäkin asiasta saattaa joutua oikeudenkäyntirumbaan, mikä on melko valitettavaa. Niles on asiasta samaa mieltä. Ja veljestään huolissaan oleva Lars.

Espanjankurssi johti salsakurssiin, mitä tästä mahtaakaan seurata. Ehkä värjään hiukset mustaksi, hankin ruskeat piilarit, ja lätkin rusketusvoidetta iholle tupla-annoksen.. Espanjan oppiminen on ollut kivaa, ja chileläinen kaverini sai minut innostumaan salsasta. Yritin houkutella Keithiä mukaani salsatunnille (2 tunnin sessio maksoi vain 5 dollaria, eli nelisen euroa!), mutta turhaan. Jälkeenpäin tunnista kertoessani hänelle tuli suurena yllätyksenä, että olin tanssinut muiden miesten kanssa. Kuulemma ei ole itsestään selvää, että salsaa tanssitaan parin kanssa. Kaksi kolmesta tanssikaverista osasi tanssia, ja se kolmas oli tissejäni koko tunnin tuijotellut puutarhatonttu.

Kanadassa on elintärkeää olla tietyn lääkärin potilaana aina ja ikuisesti. Perhelääkärit usein hoitavat kaikki perheenjäsenet, ja heiltä saa tarvittaessa lähetteen erikoislääkäreille jne. Tänne muutettuani Keithin perhelääkäri otti minut potilaakseen, mutta vanha kurppa oli niin järkyttävä lääkäri, että lähdin lätkimään. Tänään kävin koulussa kerran viikossa paikalla olevan lääkärin juttusilla, ja kerroin perhelääkärittömyydestäni. Tämä nuori kiva lääkäri sitten tarjoutui ottamaan minut potilaakseen, mikä onnekas sattuma! Työkaverini koitti löytää itselleen uutta lääkäriä (edellisen jäätyä eläkkeelle 85-vuotiaana) usean viikon ajan. Labranatsi soitti ainakin 20 eri lääkärille ennenkuin tärppäsi. Hän on nuori ja terve, ja sellaisia potilaita lääkärit rakastavat. He saavat palkkaa vastaanotolleen rekisteröityneiden potilaiden lukumäärän perusteella, ja mieluiten ottavat potilaita, jotka eivät juurikaan käy vastaanotolla. Krooninen sairaus ei ole tämän lääkärimaailman halutuimpia ominaisuuksia, joten en edes kuvitellut löytäväni omaa lääkäriä. Terveille yleensä siis löytyy lääkäri, sairaille ei. Ehkäpä tästä syystä monet käyvät vastasyntyneistä asti samalla lääkärillä vaikka muuttaisivat toiselle paikkakunnalle. Lääkäri on kuin se katkerasti päättynyt parisuhde, josta ei vaan pysty päästämään ajatuksissaan irti. Tai ehkä se paras kaveri, jonka kanssa löytyy aina juteltavaa, vaikkei oltaisi vuosikausiin nähty.

Kaupat ovat jo täynnä Halloweenkoristeita, -kortteja, -asuja ja -karkkeja. Oma asuni ei vielä ole edes alkuvaiheessa, mutta kunhan löydän majavanhampaat, poliisiunivormun ja majavanhännän, asuni on valmis! Poliisiasuun sopiva hattu pitäisi myös löytää.. Halloweenbileillan sitten vietänkin selitellen, mikä ihme muka sitten olen. Justice Beaver tietysti, eli The Officen Dwightin väärin kuulema Justin Bieberin nimi.

Yritin tänään opettaa suomea luokkakaverilleni. En onnistunut.

torstai 1. syyskuuta 2011

Hei, syksy!

Niin se vaan on taas päässyt käymään, että valitukseni kuultiin, ja kesä vaihtui syksyksi. Syksyssä on yksi haittapuoli - äkäiset ampiaiset. Tänä vuonna ne vaikuttavat tavallista kiukkuisimmilta, ja hyökkäilevät kimppuuni jatkuvasti. Kuntosalilla tiistaina lennellyt amppari lisäsi kickboxing-tunnilla kummasti voimaa iskuihini, mutta yrityksestä huolimatta huimat potkuni ja lyöntini eivät pirulaista tappaneet. Sen ampparin serkku häiritsee minua joka lauantai pyykkiä ripustaessani, joten olenkin nyt pyykkäyslakossa vaarallisten työolosuhteiden takia. Nyt sitten valitankin näistä lentävistä ärsykkeistä siihen saakka, että saadaan yöpakkaset kehiin ja amppareilta taju kankaalle.

Töitä on jäljellä enää kaksi päivää. Aloittaessani täällä laskin jäljellä olevia viikkoja, ja harkitsin suuren päiväkamman aloittamista. Viimeinen kuukausi on kuitenkin mennyt nopsaan, ja kohtahan se koulu sitten alkaa. Mielenkiinnolla odotan ensi keskiviikkoa ja ensimmäistä luentoa, olen utelias näkemään ketkä jäivät kesälaitumille, ja ketkä palaavat koulun penkille. Tänään täällä kyllä alkoi jonkinlainen lakko, joka vaikuttaa myös minun kouluni toimintaan, mutta täällä lakot ovat joko säälittävän lyhyitä tai kuukausikaupalla kestäviä. Nähtäväksi jää kummasta tässä on kyse. Kanadalaiset tuntuvat olevan sen verran kohteliasta porukkaa, että asiat pitkittyvät kummasti. Inkkarit ovat Caledoniassa istuneet valtaamallaan tontilla yli 5 vuotta, eikä kukaan oikein tee asialle mitään. Maata ei ole annettu intiaaneille, mutta ei heitä sieltä poiskaan olla ajamassa. Terästeollisuuden lakko, joka lamaannutti Hamiltonin vuosi (?) (joku ei seuraa kauhean hyvin kunnallispolitiikkaa ja -uutisia) sitten taitaa edelleen olla käynnissä, mutta terästehtailla on silti töissä ihmisiä jotain muuta kautta. Tänä kesänä ollut postilakko oli melkoinen taidonnäyte - se kesti pari viikkoa, jonka jälkeen työnantaja antoi periksi työntekijöiden vaatimuksille, mutta joutui sen johdosta irtisanomaan ison osan postityöläisistä rahanpuutteen vuoksi. Kanadalaisten suhtautumisen työntekijäliittoihin voinkin nyt ymmärtää hieman paremmin, sillä lakkoilevat työntekijät ovat aina liittoon kuuluvia. (Jos ei kuulu liittoon, ja päättää olla menemättä töihin, saa potkut.) Täkäläiset varmaan ajattelevatkin, että liittojen olemassaolo vaan hidastuttaa ja vaikeuttaa kaikkien elämää, vaikka sitten pitkällä tähtäimellä työntekijäliitot saavatkin työntekijöilleen aikaiseksi paremmat työolosuhteet. Elän kuitenkin kaikkimullejustnyt-yhteiskunnassa, jossa pidemmän aikavälin vaikutuksia harvemmin pysähdytään tuumaamaan ja tutkailemaan.

Tomusokeri! Etsin eilen tomusokeria pari tuntia, sillä tarkoituksenani on viimeisen työpäivän kunniaksi leipoa työtovereille mokkapaloja. Täällä suklaapiirakka, eli brownies, on lähinnä mokkapalojen makua ja koostumusta, mutta kerta toiseen minulle suuri pettymys. Kaikenlaiset kuorrutteet ovat Kanadassa käsittämättömän pahanmakuisia, ja luulen keksineeni syyn moiseen. Tomusokeria ei meinannut löytyä mistään, sillä kuorrutteita voi ostaa joko valmiina purkissa, tai kätevässä sekoita-joukkoon-vain-vesi-paketeissa. Lopputulos on kummassakin tapauksessa järkyttävän makuinen mössö, sellainen voin ja jonkun kummallisen lisäaineen liitto, jonka kunniaksi paikalle on kutsuttu myös kilokaupalla sokeria. Niitähän kuorrutteeseen toki tuleekin, sokeria, ja voitakin, mutta minunkaan tekemäni kuorrute ei kyllä koskaan ole maistunut niin pahalta kuin täkäläiset maistuvat. Tomusokeria kuitenkin sitten lopulta löytyi, ja jos vähän säädän ja "teen" vaniliinisokeria, niin eiköhän Maijun Mokkapaloista tule suosikkituote täällä labrassa. Toivon toisaalta, että kamalan makuisiin suklaapiirakkavirityksiin tottuneet kanukit inhoavat mokkapalojani niin paljon, että joudun viemään ne mukanani takaisin kotiin, ja syömään ihan itse.