keskiviikko 30. marraskuuta 2011

Movember

Movember happens, when all the guys who can grow facial hair, grow a moustache in November to support prostate cancer research, survivors, or something like that. It is very typically North American to support a cause. The most popular ones are breast cancer (to show your support you have to buy pink stuff, the more the better), "our troops" (just get a support ribbon magnet and slam it on your car), and prostate cancer. Or heart disease, diabetes, poor children, poor anyone, sick kids (buy a Happy Meal and the kids will get fixed). Of course, there are people who take advantage of Canadians' good will, and fake a cancer, for example. I personally can't grow a moustache, don't exactly believe that donated research dollars go to the research in ways that would help anyone except the administration people who handle the money (straight into their own pockets, woooot??), and don't support Canadian troops. There. I said it. But then again, why would I?

I do like November, because you see some really awesome moustaches around. I like it.

Why do Canadians so willingly help and donate money to all these different causes? I don't know, and I'm hoping someone reading this would know the answer. Is it because of guilt? I'm well off/healthy, so to please karma/god/gods/mom I have to help the ones who don't have what I have - attitude? Because Canadians are so much nicer and helpful than Finns? Quite possible. Because through supporting the charity they feel like they are helping their family member(s) who suffer from said disease, or who have had the opportunity to go and fight for our freedom!!? (Hidden sarcasm is not so hidden) This option I find the most probable one. Maybe they saw their mom to die of breast cancer, and want to help and support others with it. Maybe they feel guilty for not being there for their mom when the cancer was taking its toll, and through donations make themselves feel better about it. Which is it?

I felt slightly guilty when my Zumba instructor was trying to get us attend a zumbathon to raise money towards breast cancer research, right here in Hamilton. Unfortunately I know that only less than half of that money goes to the actual research, and that the brand new labs this research has in their use sit empty most of the time. Apparently most of the money goes to raising more money, and to the administration of the university, or hospital, or whatever the organization is controlled by. Knowing this, I would never donate money for it. Sorry. Just being my lovely cynical self, it's nothing personal. I'd be happy to help people or organizations that help the cancer patient and their family, for example, by taking them to hospital, doing grocery shopping for them.. Things like that. And of course, I'd always donate money to cute dogs and kitties. But only if they are cute.

sunnuntai 27. marraskuuta 2011

Jouluostoksilla

Tänä talvena rikoin kaikki aiemmat ennätykseni. Ensin lähetin Marian innoittamana joulukortit ajoissa Suomeen. Kanadaan lähtevät varmaan sitten unohdankin, mutta suurin osa korteista on joka tapauksessa matkalla Atlantin yli. Toinen ennätys rikkoontui tänään, kun ostin viimeisen joululahjan. Yleensä panikoin joululahjojen ostamista vielä aatonaattonakin, mutta tänä vuonna olen ostokseni ostanut jo marraskuussa. Ystäväni Laura inspiroi minua moiseen suoritukseen, tattis vaan!

Joulukuu on kamalaa aikaa ostareilla. Jopa arkena ne ovat tupaten täynnä panikoivia joulushoppailijoita, viikonlopuista puhumattakaan. Tunnetusti en juuri piittaa väentungoksesta, mutta jouluostoksilla käymisessä ahdistavinta ovat joka kulmassa rahaa keräävät hyväntekeväisyysjärjestöt. Suomessa valejoulupukit pitivät minut tehokkaasti poissa kaupoista jouluaikaan, mutta täällä rahankeruu vie puolet lahjojen ostoon varatuista rahoista jos jokaiselle antaa jotain. Mielelläni toki annan pari dollaria vaikkapa eläinsuojelujärjestölle ja vastaaville, mutta rajansa kaikella.

Kuten ehkä aiemminkin olen maininnut, joulukoristeet ovat täällä ihan eri luokkaa kuin Suomessa. Jos naapureiden valokaapelit ärsyttävät Suomessa, ei kannata koskaan tulla Pohjois-Amerikkaan joulukuussa. Kaupoissa on satoja erilaisia joulukoristeita, ja ne on aina järjestetty hyllyille teemojen ja värien mukaan. On kimaltelevia koristeita, käsintehdyn näköisiä, vanhanaikaisia, sarjakuvahahmoja.. Melkein mitä vaan. Katselin kaupassa eilen kuusenkoristeita kun minulle tuntematon nainen alkoi päivitellä koristepaljoutta. Hän oli kuulemma viettänyt neljä tuntia (!!!) YouTuben joulukoristeaskarteluvideoita katsellen, uusien ideoiden toivossa. Neljä tuntia. Minä kävin ostamassa ulko-oveen sellaisen havukranssin, ja siihen sellaista koristenauhaa. Se ei taida olla YouTube-säännösten mukainen kranssi, mutta minusta se kyllä silti näyttää ihan kivalta. En taida ottaa ihan tosissani tätä joulukoristelua, eihän minulla ole jouluastiastoa, -pyyhkeitä, -verhoja, eikä jouluvillapaitaakaan. Jos sitten ensi vuonna.

torstai 24. marraskuuta 2011

Hey, Odd Andy!

I had forgotten I used to write few blog entries in English. I don't even know why I did it, but this time I have a purpose. Odd Andy has been trying to figure out why I came from Ru.. I mean Finland to Canada, and how old I really am. It's no secret that I am a vampire, and have seen the Black Death kill most of Europeans in the late 1340's, and maybe even witnessed the invention of a wheel about 4000 B.C. How old I really am then? It's been so long I lost track of time. It happens. It will all come to an end one of these days, when I walk out of a bathroom. Let's just hope I get to go before dying.

Today I got the cutest little Santa outfit for my kitty! He loves wearing it. To be honest, I know that making pets wear costumes counts as torture. I still can't help myself.. Lars looks so adorable in the little outfits I have gotten for him. I promise not to buy any more, one for Halloween and one for winter holidays is enough. Or is it?

What's up with that winter holiday stuff? I can't even try to pretend that I agree with the original reason to celebrate Christmas, so I just celebrate getting gifts and the darkest time of the year. In Finland we celebrate the midsummer, so to be fair I think midwinter should be celebrated as well. Does this change my late December from previous ones? Not really. I just feel better about thinking that I celebrate the pagan stuff instead of a Christian holiday. I like the Finnish word for Christmas better, Joulu. It doesn't have a Christian sound to it, at least not to me, and it can be used to describe the holiday time without being religious. 

I think I've become allergic to religion in Canada. In Finland it's not that big of a deal in most people's lives, and even I was brought up "Christian", which meant going to classes teaching about religion, attending church services twice a year etc. I hope I've never actually bought the story about Jesus. It's a different world out here, where some people are disturbingly into religion, and get offended about anything and everything. In Canada so many cultures and religions are mixed together, that you end up offending some group no matter what you do. If you eat pork or eat anything by using your left hand, you disgust muslims. If you don't sponsor at least 5 kids in Africa, christians think you're evil. If you eat beef, hindus hate you. Orthodox jews don't approve using electricity on Saturdays. You just can't please everyone, so I think I'll just concentrate on living the way I think I should be living. And maybe celebrate my own little pagan things. 

I have to admit, I do like the decorative lights and cute tree decorations. It's always nice to get some light into the dark night, and boy are they dark right now. I got home today at 17:00, and it was pitch dark already. Before the snow falls, the nights seem so long and so black, and it's nice to brighten them up. However, I don't approve this kind of light abuse:


I told a friend, that what I miss from Europe is people with common sense. Don't disappoint me, Finns! You have about 4 weeks to get your act together.

tiistai 22. marraskuuta 2011

Alakerran vaarat

Olen tässä läksyjä vältellessäni katsellut House Hunteria, eli kotia etsivistä perheistä kertovaa ohjelmaa. Heidän mukanaan mennään katsomaan kolme eri taloa tai asuntoa, ja niistä he sitten valitsevat itselleen mieluisen. Voisin kuvitella, että kulissien takana ihmiset yleensä käyvät katsomassa useampaa mestaa, ja ehkä kamerat sitten viedään mukana vain muutamaan. Pohjoisamerikkalaisten oletukset elämisen tasosta jaksavat ihmetyttää.

1. Vanhempien makuuhuoneen (master bedroom) yhteydessä tulee olla aina kylpyhuone, johon lapsilla tai vierailla ei ole asiaa. Kylpyhuoneen tulee olla suuri, ja kahdella lavuaarilla varustettu, jotta aamulla ei tule lavuaarilla ruuhkaa. Olen nuukuuteen tottunut suomalainen, ja minulle riittää yksi lavuaari. Yleensä käyn vessassa yksin, joten en oikein edes tiedä mihin sitä toista lavuaaria sitten käyttäisin. Toisen käden pesuun?

2. Kylpyhuoneita on yleensä monta. Kukaan ei halua jakaa kylppäriä muiden kanssa.

3. Lasten makuuhuoneiden tulee olla vanhempien makuuhuoneen vieressä. Alakerrassa makuuhuoneita ei pitäisi olla ollenkaan, sillä ne eivät ole turvallisia. Jotenkin onnistuin selviämään hengissä ensimmäiset 16 elinvuottani, vaikka asuinkin yksikerroksisessa talossa. Kellarissa sen sijaan makuuhuoneita voi ja pitää olla. Kellarissa. Kosteassa, homeisessa kellarissa. 

4. Keittiössä työtasojen tulee olla graniittia, ja kodinkoneiden ruostumatonta terästä. Jos esimerkiksi hella on valkoinen, ja tiskikone musta, värit eivät sovi yhteen, eikä sellaista taloa voi ostaa. Pienet keittiöt ovat myös kauheita, niissä pitää aina olla tilaa vähintään kahdelle kokille, ja kaikki kaapinovet ja kodinkoneiden ovet pitää voida avata ilman, että ne osuvat toisiinsa tai ovat kokkien tiellä. Täten keittiöön mahtuu sitten kätevästi ottamaan pikaruoat ulos takeout-pussista. 

5. Parketti makuuhuoneessa on kauhean kylmä ja epämukava lattiamateriaali. Kokolattiamattoa tilalle, ja pian!

Talothan täällä rakennetaan heppoisesti, jostain lastulevystä ja puusta, eikä rakenteita suojata esimerkiksi sateelta missään rakennusvaiheessa. En taida koskaan saada unelmataloani, jonka talot olisivat oikeasti tiilestä tai jostain harkoista, ja kerrosten väliset lattiatkin betonia. Tai kosteuseristettyä kylpyhuonetta. Miksi täällä iso kylpyhuone on tärkeämpi kuin vesieristetty kylpyhuone? Suuri talo on tärkeämpi juttu kuin hyvin rakennettu talo. Käsittämätöntä. Lähettäkää pliis mulle suomalainen talo. 


perjantai 18. marraskuuta 2011

Voitteko kuvitella, en ole ainut suomalainen maailmalla!

Vastaanotin tänään haasteen toiselta ulkosuomalaiselta, ja haasteen mukana tuli yllä kuvattu pokaali. Nam! Maria, eli Se Toinen Suomalainen asustaa myöskin Ontariossa, ja kirjoittelee kokemuksistaan täällä. Hänen tekstejään lukiessani bon voyage-fiilis, kuten lapsuuteni unelmaprinssi Matti Nykänen asian ilmaisee, valtaa mielen. Minut haastettiin paljastamaan kymmenen asiaa itsestäni. No worries, lisää kuvia ei ole tulossa.

1. Tykkään syksystä, sen kylmistä vesisateista ja tuulesta, sekä värikkäistä lehdistä puissa. Nuorempana minulla oli teoria, jonka mukaan jokainen pitää syntymäaikansa vastakkaisesta vuodenajasta, eli siis minä keväällä syntyneenä pidin juuri siksi syksystä. Tämä teoria ei kuitenkaan pidä paikkaansa.

2. En pidä katkaravuista, sillä ne ovat vaaleanpunaisia, ja vain karkkien tulee olla vaaleanpunaisia. Ne tosin myös maistuvat märältä ja suolaiselta, yöks.

3. Olen maailman huonoin pakkaamaan. Unohdan aina ottaa tavaroita joita tarvitaan, ja kannan mukanani turhia vaatteita. Yleensä kotiin palattuani puolet vaatteista ovat säilyneet koskemattomina koko matkan ajan. 

4. En osaa opiskella, jos telkka ei ole päällä. Teen läksyt aina telkan edessä, samoin tenttiin lukeminen sujuu kivasti ohjelmien mainoskatkoilla. Voisi siis sanoa, etten ole kovin tehokas. Yllätys!

5. Tahtoisin osata puhua mahdollisimman montaa kieltä, esimerkiksi nyt hallitsemieni lisäksi venäjää ja mandariinikiinaa. En ymmärrä, miksi niin moni pohjoisamerikkalainen osaa vain ja ainoastaan englantia. Tylsää!

6. Olen niin innostunut salsasta, että tahtoisin tanssia vähäsen joka päivä oppiakseni sitä kunnolla. Moista oppimisintoa ei ole kuunaan nähty.

7. Tahtoisin muuttaa takaisin Eurooppaan, mutten välttämättä Suomeen. Minulla on ikävä maalaisjärkeä.

8. En pidä juurikaan joulusta, mutta joulukoristeet ovat ihan kivoja. Jouluaika ahdistaa. 

9. Pidän listojen tekemisestä. Harmi, että tähän listaan saa laittaa vain 10 kohtaa. Nuorempana listasin paljonkin erilaisia asioita, esimerkiksi yhdyssanavirheitä tv-chatissä, ja miten monta kertaa käytin mitäkin omistamaani vaatetta. Alusvaatteita en listannut, joten en ole ihan toivoton tapaus.

10. Suren lemmikkieni kuolemaa enemmän kuin esimerkiksi isovanhempieni kuolemaa. Ainakin itken enemmän. Mitataanko surua kyynelissä?

Jes, onnistuin tekemään tästäkin listasta sopivan negatiivisen, vaikka aloitin positiivisesti tykkäämällä jostain asiasta. Eihän moinen positiivisuus ole mistään kotoisin, varsinkaan tänään, hassun Nilesin kuoltua viime yönä. Olen täällä töissä itkeskellyt, mielestäni melko huomaamatta, sillä suruisaksihan tämä tilanne vetää. Olisinpa meksikolainen, jolle kuolema on vain elämän toisenlainen vaihe, eikä ollenkaan surullinen juttu. 

Marian blogissa on linkkejä muidenkin ulkosuokkien juttuihin, menenkin tästä niitä lukemaan.. Tai siis.. tekemään töitä... Hah.

Siileistä parhain ja piikikkäin

Niin siinä sitten vaan kävi, että Niles siirtyi tuhisemaan siilien taivaaseen. Tahdon uskoa, että sellainen on olemassa, ja että siellä saa vapaasti juoksennella ympäriinsä ja tonkia maata toukkia etsien. Nilesin viimeiset päivät, jopa kuukaudet, menivät sairastellessa, tosin ruoka maittoi vielä viime viikonloppuna ihan mainiosti. Syyllisyydentuntoihin taipuvaisena ihmisenä toki syytän itseäni siitä, etten pitänyt piikikkäästä ystävästäni parempaa huolta. Toki huolenpidossa olisi auttanut sekin, jos edes yksi eläinlääkäri tällä alueella olisi ottanut Nilesin potilaaksi, mutta eipä siilin elo ollut kummoista ennen sairastumistakaan. Siilit ovat maailman söpöimpiä otuksia, mutta jatkossa jätän ne omaan ympäristöönsä elämään onnellisina ja vapaina elämänsä loppuun saakka. Kiitos ja anteeksi. Tänään illalla Nilesille etsitään lepopaikka puutarhastamme. Jospa sille paikalle sitten ensi kesänä istuttaisi jotain sopivan piikikästä mutta herkkää hassun piikkipalleromme muistoksi.

lauantai 12. marraskuuta 2011

11.11.11

Täällä päiväykset kirjoitetaan oudosti, eli ensin kuukausi, sitten päivä, ja sitten vuosi, mutta perjantaina ei ollut mitään mahdollisuutta kenenkään ymmärtää päiväystä väärin. Monet pitivät päiväystä maagisena, ja varsinkin kello 11:11 piti tapahtua kummia. Sain takaisin elektroniikan kokeen, eli eipä ollut hääppöstä. Kanadassa 11.11 on joka vuosi veteraanien muistopäivä, jonka kunniaksi kiinnitetään (tod.näk. Kiinassa valmistettu) punainen unikkorintaneula takin kaulukseen. Minulle ei ole ihan selvinnyt, enkä ole asiaa kyllä edes selvittänyt kun evvk, että onko tämä muistopäivä toisen maailmansodan veteraanien muistelua varten, vai lasketaanko nämä modernit ja sangen tarpeelliset sodat mukaan. Toisessa maailmansodassa Kanada soti periaatteessa Suomea vastaan sotiessaan Saksaa vastaan, ja näitä meneillään olevia sotia en kannata ollenkaan, joten en myöskään kiinnitä unikkoa rinnuksiini. 

Chilestä kotoisin oleva ystäväni oli innoissaan päivän maagisuudesta, ja toivotti facebookissa kaikille iloista 11.11.11-päivää, jonka johdosta sitten hänen kanadalaiset ystävänsä vetivät hernarit nokkaan, koska eihän veteraanien muistopäivänä pidä olla onnellinen ja iloinen. Tähän Leti kyllä vastasikin mielestäni osuvasti, että kuolleita läheisiä pitäisi muistella rakkaudella, kunnioituksella, ja pitäisi muistella niitä iloisia ja hyviä hetkiä. Joka tapauksessa, kysymykseni onkin seuraava: Mitä tehdä kun surullinen ja iloinen tapahtuma osuu samalle päivälle? En minäkään ehkä olisi juhlatuulella jos itsenäisyyspäivänä pitäisi bilettää sen takia, että maailmanloppua ei tullutkaan, tai kun Kanada voitti USAn jääkiekossa. Vai pitäisikö aina mennä iloisemman tapahtuman mukaan? 

Perjantai oli minulle iloinen päivä, sillä neljän kokeen putki loppui, ja sain vihdoin hengähtää. Illalla sain tanssia salsaa, ja opin vähän myös bachataa ja merenqueta. Tanssilattialla oli ahdasta, eikä juuri kukaan juonut alkoholia. Viimeksi kun olen ollut yökerhossa (Suomessa, täällä Kanadassa en ole itse asiassa ennen edes ollut muualla kuin lähikuppilassa), jengi keskittyi lähinnä alkoholiin, enkä koskaan tykännyt tanssia kun en oikein tiedä miten sellaisia listahittejä tanssitaan. Salsa on helpompaa, sitä varten on tietyt askeleet ja sitten vaan menoksi. Alkoholia ei oikeastaan edes ehtinyt juoda. Taidan keväällä jatkaa kuubalaista salsaa, voin sitten muuttaa myöhemmin Kuubaan. Sujuvasti espanjaa puhuvana, ja oikeanlaista salsaa tanssivana menen varmaan ihan paikallisesta. Vallankumous odottaa. Viva Maiju!

perjantai 11. marraskuuta 2011

Sokkotreffit

Tutorointi alkaa aina merkkaamalla paperiin, että olet saapunut paikalle opettamaan. Tämän jälkeen jään yleensä kytikselle nimilistan viereen odottamaan asiakastani. Odotellessa olo on kuin sokkotreffeille mennessä, siinä sitten vilkuilen epäilyttävän näköisenä, ja koitan arvata, kuka on tullut minua tapaamaan. Oppilaat voivat varata tapaamisen kanssani netin kautta, ja vaikkei palveluni maksa heille mitään, saan silti tutorointisessioista rahaa. Olenko siis maksullinen nainen? 

Vain pari kertaa olen opettanut samaa oppilasta useammin kuin kerran, joten sokkotreffejä on ollut paljon tänä syksynä. Nimen perusteella yleensä tiedän oppilaan sukupuolen, mutta he eivät varmaankaan tiedä minun nimeni perusteella juuri mitään. Tähän mennessä olen tutoroinut afrikkalaista tyttöä, joka käytti puolet tapaamisesta kirjan selailuun, eikä ollut ollenkaan miettinyt etukäteen kysymyksiä, vaan oletti minun opettavan koko kurssin sisällön kahdessa tunnissa. Eilen tapasin ensin lähi-idästä kotoisin olevan miehen, joka kiitti minua tunnin aikana noin kymmenen kertaa avusta. Tunsin itseni tarpeelliseksi. Toinen asiakkaani eilen vältteli katsekontaktia kanssani, ja vaikutti niin ujolta, että melkein pelkäsin hänen juoksevan pakoon. Toistettuani saman asian useampaan kertaan valo vihdoin välähti, ja hän unohti hetkeksi ujoutensa ollessaan onnellinen saavutuksestaan. Tunnin jälkeen tunsin oloni pelottavaksi, taidan olla aika hirmuisen näköinen ja oloinen. En osaa yhtään arvioida opetukseni tasoa, enkä tiedä onko minusta mitään apua kenellekään. Toivon, että on. Kiinalainen Xi on kanta-asiakkaani, jonka kanssa yleensä harjoittelen sanojen lausumista, ja uusia, vieraita sanoja. Ainakin yksi asiakas on tyytyväinen, jee!

Oma kouluviikkoni oli kiireinen ja stressaava, neljän kokeen lisäksi piti palautella ties mitä kotitehtäviä ja raportteja, käydä töissä, tutoroida, ja nukkuakin jossain välissä. Kauhulla odottamani viikko meni kuitenkin jotenkuten, ja hengissä olen edelleen. Ensi viikolla ei ole yhtään koetta, joten saan hieman hengähtää ennen loppukokeita. Tänään pääsen tanssimaan salsaa oikeasti, eli yökerhossa. Jännittää ja pelottaa, mutta salsaa nyt vaan on niin kiva tanssia, että enköhän siitäkin selviä. Nos vemos!

maanantai 7. marraskuuta 2011

Selväntanssija

Eli selvännäkijä, joka tanssin perusteella tietää ihmisestä kaiken. Tai ainakin jotain. Olin tänään ihanan salsaharrastukseni parissa, ja kuubalaisen salsan tunnilla sain tanssia opettajan kanssa. Salsaa tanssiessa miehen pitää viedä ja naisen vikistä, ja tottakai salsaa vasta opettelevat miehet ovat aika huonoja viemään. Marion kanssa tanssiminen onkin sitten ihan erilaista, siinä vaan vikinä kuuluu. Hetken minun kanssaan tanssittuaan hän kehui tanssitaitojani (lue: osaan seurata hänen askeliaan, enkä kompastunut kertaakaan) ja totesi, että "sinä et ainakaan ole Kanadasta". Aksenttiani hän ei ollut kuullut (tanssiessa tanssitaan, ei turista), joten tanssityylini ehkä sitten paljasti sen, etten ole kanadalainen. Kommentti ihmetyttää vieläkin, sillä enhän minä ole tanssinut lapsuuden tanhutuntien jälkeen mitään koskaan missään. Tai ehkä hän ensin kehui olemattomia taitojani, ja sitten kommentillaan totesi, että kanadalaiset ovat tosi hyviä tanssijoita. Kuvitellaan nyt kuitenkin, että suomalainen humppalantioni keinui salsan tahdissa niin mahtavasti, että kanadalaisnaiset jäävät kakkoseksi mennen tullen. Tunnilla on kuitenkin paljon aitoja lattarinaisia, joiden tanssia katsellessa melkein alkaa tykätä tytöistä. Siinä jää humppa-Maiju helposti seinäkukkaseksi. Perjantaina kaikki tanssikoulun oppilaat on kutsuttu pakollisen kotitehtävän muodossa salsaklubille tanssimaan oikeasti, ilman koreografiaa tai ohjeita. Hui!


perjantai 4. marraskuuta 2011

Makuelämyksiä

Tänään hätäpäissäni tilasin koululla ruoaksi kauhean kasan lohkoperunoita. Suomessa niitä dippailtaisiin dippikastikkeeseen, majoneesiin, tai ketsuppiin, tai edellä mainittujen sekoitukseen. Täällä sain perunoiden seuraksi kermaviiliä, maustamatonta sellaista. Millä planeetalla ketään kiinnostaa dipata ruokaa kermaviiliin, joka maistuu.. pelkältä kermaviililtä? Pienen kinuamisen tuloksena sain majoneesia, johon sekoitin ketsuppia ja pippuria. Hyvää tuli, ja kermaviili jäi yksin nököttämään lautasen viereen.

Tutkimusryhmän johtaja tiedusteli minulta tänään, tahtoisinko tehdä väikkärin tässä hänen ryhmässään työskennellen. Naamani nähneet tietävät, etten osaa peittää tunteitani, vaan naamastani kyllä näkee mitä ajattelen. Ehdotuksen kuultuani naamani todennäköisesti sanoi EEEEEEIIIIIII!!!!. Suuni sanoi, että pitääpä miettiä asiaa. Ehkä minäkin sata vuotta Kanadassa asuttuani osaan valehdella ja peittää tunteeni. 95,5 enää jäljellä!

Tässä muuten sanaleikkiin perustuva Halloweenasuni, lisäksi minulla oli tietysti majavanhäntä ja käsiraudat.

Justice Beaver, eli väärinkuultu Justin Bieber.


Koulussa tahti kiristyy, ja selvästi opettajat ovat päättäneet, että tällä lukukaudella ei enää sitten jaellakaan hyviä arvosanoja. Eilenkin jouduin neljän tunnin tauon aikana juomaan oluen, kun olin niin stressaantunut. Bonuksena minulta kysyttiin henkkareita olutta ostaessani, siis koulun pubissa, jossa asiakkaiden keski-ikä on ehkä 19. Siellä tosin taidetaan kysyä kaikilta paperit, mutta sallittehan minun edes hetken verran uneksia, että olin niin nuorekkaan näköinen, että heidän oli ihan pakko tarkistaa, että varmasti olen yli 19-vuotias. Niin, täällä saa ajaa autoa 16-vuotiaana, mutta olutta saa (laillisesti) juoda vasta 19-vuotiaana. Siinä ehtii sitten olla kolme vuotta juoppokuskina.

tiistai 1. marraskuuta 2011

Minäkin olen mukava kuoltuani

Valtiovierailun aikana mietimme Anskun kanssa, miksi ihmisiä kovasti kehutaan sen jälkeen, kun heistä on aika jättänyt. Steve Jobs oli niin mahtava ja mukava ja fiksu ja kekseliäs ja ties mitä, ja kaikki sitä hehkuttavat, miehen jo kuoltua. Olisi kiva eläessään kuulla kehuja, kuka niitä sitten enää sieltä toiselta puolen kuulee? Muistokirjoituksissa täällä aina kehutaan edesmennyttä henkilöä, enkä toki tarkoita, että heitä pitäisi haukkua. Joskus on mahdotonta keksiä hyvää sanottavaa, ja silloin voikin sitten perinteitä kunnioittaen pitää turpansa kiinni. Mielestäni valehtelu ja teennäisyys tuollaisessakin tilanteessa on turhaa, mutta ei sitä ehkä kannata mennä sanomaan sureville omaisille, miten Pirkko-Kalervo oli ihan kamala tyyppi. Toivon vaan, että edesmenneille on heidän eläessään kerrottu, miten tärkeitä ja rakkaita he ystävilleen, perheelleen ja läheisilleen olivat. Sanotaan kaikki rakkaillemme suoraan juuri tänään, miten paljon heistä tykkäämmekään, jookos?

Kuoleman ja karkin luvattu päivä, Halloween, on tältä vuodelta juhlittu. Tulin kotiin viiden jälkeen, ja vaihdoin Hämähäkkimiesasun välittömästi ylleni, tarkoituksenani tervehtiä naamiaisasuihin pukeutuneita lapsia vähintään yhtä tyylikkäissä vermeissä. Istuin sohvalla läksyjä tehden puolitoista tuntia, ja hämisasu alkoi vähän ärsyttää, joten vaihdoin normikuteisiin. Hämähäkkivaaran väistymisen vaistottuaan lapset tulivat ryöstämään karkkini, tosin itselle jäi mukavasti mässättävää loppuviikoksi. Tai no ainakin huomiseen saakka. Lars oli virpojien suosikki, yksi tyttö olisi halunnut kissani karkin sijaan. Ei tullut kauppoja. Vuoden paras asu oli yksisarvispuku, jollaiseen naapurin tytöt olivat pukeutuneet. Puku oli valkoinen kokovartaloasu, jossa oli hupussa yksisarvisen sarvi, selässä siivet, ja takamuksessa häntä. Valitettavasti asu oli kokoa "2-vuotiaalle tarkoitettu", joten en saa kokea miltä tuntuu olla yksisarvinen. Lasten vanhemmat kulkevat täällä lasten mukana ovelta ovelle, "parhaat" vanhemmat kuskaavat lapsosensa ovelta ovelle autolla, jottei tartte kävellä. Syksyisin täällä on toki pelottavaa kävellä pimeällä ulkona, sillä tällä mantereella ei vielä tunneta käsitettä heijastin. Pimeässä sitä sitten mennään mustiin (aka Batmaniksi) pukeutuneena, ja ihmetellään miksei autot väistä. Vanhemmat seisoivat jalkakäytävällä rivissä vartioimassa ovelle kävelleitä lapsiaan, ja varmaan luulivat minua namutädiksi, joka yritti houkutella lapsia sisään kissan avulla. Minkäs minä sille voin, jos kissani on ylisöpö ja kaikkien mieleen? Käydäänkö Suomessakin muuten nykyään virpomassa vanhempien kanssa?