lauantai 31. joulukuuta 2011

Diekon sumpatunti

Tämän reissun aikana korvaan on muutaman kerran särähtäneet nämä suomalaisittain lausutut sanat. Toki vieraita sanoja lausutaan oman kielen pohjalta, joten skype on skype, eikä skaip, ja zumba on sumpa. Eihän Kanadassakaan tunneta Teemu Selännettä ja Saku Koivua, vaan Tiimu Silääni ja Säky Köivy. Onneksi sentään nuo dikipoksit toimii, oli niiden nimi mikä tahansa. Olin tänään sumpatunnilla, jonka veti eteläamerikkalainen (tai muu latino) Dieko, eli Diego. Miehen energisyys ja iloisuus oli ilmeisesti edesauttanut faniporukan luomisessa; eturivin tytöt kuolasivat kieli pitkällä Diegon keikuttaessa lanteitaan. Sama kai se, mikä motivoi käymään jumpassa.

Vuosi 2012 se vaan sitten jo kolkuttelee oven takana. Ehkä jo toukokuussa muistan kirjoittaa papereihin oikean vuoden, enkä vuotta 2011. Kuluvan vuoden puolella tosin kerran tuli kirjoitettua 2001, oli kai niin nuorekas olo sillä hetkellä. 2011 oli kiireinen vuosi, tapahtumarikaskin. Lupauksia seuraavalle vuodelle en aio tehdä, sillä niin suunnitelmat kuin lupauksetkin tuppaavat unohtumaan ja muuttumaan matkan varrella. Ainoa lupaus, minkä voisi luvata joka vuosi, onkin: "I will be the best I can be". Uusi vuosi vaihtuu pikkupakkasessa tylsässä Riksussa, mutta onneksi on sentään lihapullia, nakkeja, ja perunasalaattia. Ja jos aseman grilli olis auki, niin vois hakea makkaraperunat juhlan kunniaksi. Syödessä unohtuu nääs sekin, jos ei muuten oikein ole biletuulella. Ja niille, jotka syövät hitaasti suklaata ja karkkia: saa niitä syödä nopeastikin. Eka puolikas suklaalevystä ei ehdi maistua miltään, eli kai se toinenkin puolikas pitää syödä, että edes vähän maistais.

keskiviikko 28. joulukuuta 2011

Jakkupuku

Joulu meni hiljalleen ohi, sitä sen kummemmin juhlimatta. Äidillä kävi vieraita, ja me käytiin joulupäivänä kylässä. Parasta ehkä tässä Suomi-joulussa on, että lahjoja riittää monelle päivälle. Aattona sain paketit vanhemmilta ja parilta kaverilta, Tapanina veljeltä, tänään serkulta, ja sitten Kanadassa loppiaisena on vielä (toivottavasti!) odottamassa lahjoja. Kyllä sitä vissiin sitten ollaan oltu kilttejä, sen verran paketteja kertyi.

Käytännöllisin ja aikuismaisin lahja tuli iskän vaimolta, jonka avustuksella valitsin itselleni jakkupuvun. Niin. Olen nyt kaappiaikuinen. Puku on työhaastattelutarkoitukseen hankittu, ja se päällä näytän sihteeriltä, tai joltain muulta viralliselta tyypiltä. Onneksi alani töissä saa kuitenkin pukeutua labratakkiin, mutta keväällä työharjoittelupaikkaa hakiessa on kuulemma syytä olla vähän asiallisemmat vetimet päällä. Nuttura vaan niskaan, ja aikuinen Maiju on valmis. 

Suomalaiset, ja kanadalaiset, jouluruoat ovat lähes järjestäin ihan hirveitä. Tänä jouluna olen jakkupukurupeaman lisäksi yllättänyt itseni maistamalla kinkkua, rosollia, ja porkkanalaatikkoa. Lipeäkalaakin olisi ollut tarjolla, mutta siihen en kyllä koe että olisi tarvetta koskea. Ikinä. Stuffingit onneksi jäivät väliin tänä jouluna, mutta saahan sitä sitten pääsiäisenä, thanksgivinginä, ja ensi jouluna. 

Olen tässä ulkosuomalaisena tehnyt havaintoja suomalaisista. Olen todennut, että aika ja etäisyys kultaavat muistoja, ja ehkä olen itsekin muuttunut. Kyllähän se kanukkien tekopirteys ja teennäisyyskin ottaa päähän, mutta toisaalta jos muut esittävät pirtsakkaa, niin siinä erehtyy ehkä itsekin vähän olemaan iloisempi. Hymyä naamaan, suomalaiset! Vaikka sitten väkisin.

sunnuntai 25. joulukuuta 2011

Jos sais kerran reissullansa

..matkatavarat mukaansa. Oliko tämä nyt kolmas vai neljäs kerta, kun Helsinki-Vantaalla odottelin toiveikkaana matkalaukkuani. Kaikki muut koneessa olleet löysivät omansa, hihnalle ei enää tullut uusia laukkuja, ja sitten koko hihna pysähtyi. Maijun laukkua ei vaan näkynyt. Se oli jäänyt Lontooseen katselemaan nähtävyyksiä, ja tuli luokseni vasta keskiviikkona, vaikka itse saavuin jo maanantaina. Onneksi olin osannut odottaa moista vastoinkäymistä (pessimisti ei pety, eikä jää ilman puhtaita alushousuja!!!) ja olin pakannut käsimatkatavaroihini puhtaat sukat ja alushousut. Valitettavasti puhdasta paitaa ei ollut mukana, joten ensin vietettyäni pari päivää ja yhden yön matkapaita päälläni, ostin sitten uuden. Loppujen lopuksi kassi sitten tuotiin perille saakka, onneksi ei kadonnut siis lopullisesti.

Joulu ei ole meikäläisen suosikkiaikaa ollenkaan. Suomalainen joulu on sen verran melankolinen, että iloista mieltä saa hakea. Olin aattona kuntosalilla iltasella, kun sinne pääsee kulkukortilla melkein mihin aikaan tahansa. Ei siellä muita sitten ollutkaan, eli aika kristitty taitaa maamme edelleen olla. Kanadassa ko. sali olisi ollut täynnä ainakin sitten niitä, jotka eivät joulua juhli. Äiti kuuntelee joululauluja radiosta, ja nekin ovat kaikki jotenkin surullisia ja synkeitä. Eikö joulu saisi olla iloinen ja kiva juhla, sekä pakanoille jotka juhlivat sitä talvijuhlana, että kristityille, jotka sitä juhlivat Jessen syntymäpäiväjuhlana? Iloisen sijaan joulu on harras, vaisu, melankolinen. Ja sateinen. Ehkä joulu tuntui ankealta lumenpuutteen vuoksi.

Salsa. Tahdoin tanssia täällä Suomessakin, joten Helsingissä vieraillessani raahasin Olgan mukaan paikkaan, jossa salsaa opetetaan kolmena iltana viikossa, ja sen jälkeen saa sitten tanssata salsaa vapaamuotoisesti. Lähetin paikkaan sähköpostin tiedustellen monelta opetusta yleensä sitten saa. Ei vastausta. Olga soitti baariin perjantaina ja kysyi samaa asiaa, ja sieltä kerrottiin että kymmeneltä yleensä alkaa tanssinopetus. Olimme tarkasti kymmeneltä paikan päällä, mutta portsarit eivät tienneet tanssista mitään, ja kävivät vielä yläkerrassa varmistamassa, että onko opetusta tarjolla. Piti olla. Istuimme alas, mutta klo 22:30 opetus ei ollut vieläkään alkanut. Paikan omistaja ja DJ vakuuttelivat, että sitten alkaa opetus, kun on tarpeeksi porukkaa koossa. Ei sitä sitten ollut kahteen mennessä vissiin tullut tarpeeksi, kun luovutimme ja jätimme tummat pojat tanssimaan keskenään. Yhden kerran kuvittelin jo päässeeni tanssimaan salsaa, kun salsa soi ja musta mies, joka haisi hevoselta, tuli hakemaan tanssimaan. Ei se kyllä sitten salsaa tanssinut, vaan jotain omaa juttuansa. Illan parhainta antia taisi olla perulainen miekkonen, jonka mielestä suomalaisten pitää oppia hymyilemään ja jakamaan. Näinhän se vähän on.

Olen kunnon kissaäitinä ostanut jo neljä tuliaista Larsille. Keithille ei vielä ole mitään.

perjantai 16. joulukuuta 2011

Kädetön kansa

Kanadalaiset muuttuvat kädettömiksi talvisin. Hyvin harva näillä kulmilla käyttää käsineitä, joten pakkasen paukkuessa ulkosalla, kädet tungetaan taskuihin tai vedetään hihan sisälle niin pitkälle kuin mahdollista. Lopputuloksena on kasa kanukkeja, jotka eivät kykene käyttämään käsiään koko talven aikana. Väitänpä vielä, että kerään oudoksuvia katseita liikkuessani hanskat kädessä. Olen nimittäin niin kummallinen, että kannan kauppakasseja käsissäni, ja joskus kävelyä rytmittää mukavasti käsien heiluttelu askeleen tahdissa. Pipoja ei myöskään kovasti käytetä, eikä kaulaliinoja. 

Tämä kaikki johtuu siitä, että kanadalaiset ovat myös jalattomia, ympärivuotisesti. Kaikkialle mennään autolla, jopa sinne postilaatikolle korttelin päähän. Autoilukulttuurissa säätä varten ei tarvitse eikä osata pukeutua, joten hanskat, pipot, ja kaulahuivit jäävät käyttämättä. Poikkeuksena hassut maahanmuuttajat, jotka kehtaavat julkisilla paikoilla käyttää lapasia.

Toinen hyvin pohjoisamerikkalainen piirre kanssakanukeissani on tullut esille viimeisen kolmen viikon aikana. Rahaa, omaa tai pankin, käytetään sen asian todistamiseen, että itsellä menee hyvin, ja varaa on ostaa vaikka mitä. Kaikki alkoi kolmisen viikkoa sitten kun Keithin kaveri sai moottoripyörän synttärilahjaksi vaimoltaan. Toinen Keithin kaveri ei voinut jäädä kakkoseksi, vaan meni ja osti vaimolleen joululahjaksi auton, tälläisen ihanan kersojen kuskaamiseen suunnitellun pakun:
Auto tuli punaisella rusetilla koristeltuna, tottakai. Meillä Keithin kanssa ei moiseen varustelukilpailuun ole varaa eikä intoakaan, sillä minä olen viime aikoina koittanut päästä tavaroista ja asioista eroon. Valtaosa ihmisistä kulkee tavaratiellä toiseen suuntaan, ostaen ja hamstraten niin paljon, että lopulta "on pakko" ostaa isompi talo, kun tavarat eivät mahdu enää nykyiseen. Nähtäväksi jää, kuka on ostanut luotolla, ja onko varaa maksaa pankille takaisin sitten kun sen aika tulee. Mulle riittää toistaiseksi asunto- ja opintolaina huolehdittavaksi. Välillä toki iskee paniikki, pitäiskö mullakin olla kun tollakin on. Näiden ajatusten pukatessa päähän katson Atlantin yli kohti Eurooppaa, missä kummasti tullaan toimeen pienemmissä kodeissa ja vähemmän tavaramäärän keskellä. Ei onneen tarvita kolmea täyteen ahdattua komeroa pullollaan joulukoristeita.



tiistai 6. joulukuuta 2011

Etäitsenäisyyspäivä

Ensilumi satoi tänään samoihin aikoihin sekä tänne Hamiltoniin, että Etelä-Suomeen. Ensilumen sulaessa vesisateessa jouduin lähtemään kouluun Linnan juhlien aikaan, mutta onneksi sitten iltasella sain ne katsottua Yle Areenan kautta. Ehkä on hassua viettää itsenäisyyspäivää täältä käsin, mutta jos sitä itsenäisyyttä ei olisi, voisin oikeasti olla täällä Kanadassa postimyyntivaimona. Jos joku olisi erehtynyt tilaamaan. Sitä vaan en käsitä, että jos joka vuosi juhliin kutsutaan pari tuhatta tyyppiä, niin miksei minulle vielä koskaan ole tullut kutsua? Olisi ihanaa olla ihmispaljoudessa hikoilemassa, taistella ruoasta, talloa toisten varpaille, ja luultavasti kompastua sillä punaisella matolla, jota pitkin kättelijät kävelevät. 

Juhlapukuja on aina kiva katsella. Tänä vuonna kierrätys ja kestävä kehitys olivat ilmeisesti teemoina, sillä Taikullakin oli vanha mekko päällä. Eräs rouva oli jäniksenjämistä tehnyt mekkoonsa hihat. Toinen oli värikynistä tehnyt mielenkiintoisen koristeen asuunsa, ja yhdellä rouvalla oli vissiin suomenlipusta tehty mekko. Jonkun mikrobiologin laahuksen kankaassa oli painettuna mikroskooppikuvia soluista tms. En oikein tiedä mikä oli suosikkimekko tänä vuonna, ehkä Eija-Riitta Korholan ihana vaaleanpunainen iltapuku, tai Elina Kiikon kaunis vihreä metsänneitopuku. Mike Monroella oli miehistä paras puku, ihanan rok. Ensi vuodeksi ehdottaisin tanssiohjelmistoon vähän jotain muutakin kuin valssia. Ehkä valssi on valittu siksi, että sitä voi tanssia paikallaan heiluen, eipä siellä tilaa ole oikein muullekaan. Eikä näemmä haittaa, vaikkei pysty heilumaan valssin tahdissa, kunhan heiluu vaan. Äänestäkää Maiju presidentiksi, niin Linnassa tanssitaan salsaa! Siihen touhuun pitää sitten kyllä lainata kadettia, Keith on tanssirajoitteinen. Saakohan pressa ottaa bileistä yli jääneet herkut seuraavan päivän työlounaaksi?

Viikon päästä kolme viidestä loppukokeesta on takana, pahimmat ehkä vielä edessä. Kahden viikon päästä olen Suomessa kiroilemassa, että miksei kukaan tervehdi, ja miksi kaikki näyttää niin myrtseiltä. Tai sitten olen sokerikoomassa Makuunin karkkiosastolla.

maanantai 5. joulukuuta 2011

Jou

Astuin ensimmäisen askeleen jouluvalojen valaisemalla tiellä kohti täysin valaistua etupihaa. Tänä vuonna meillä on vain 25 valoa porraskaiteen ympärille kieputettuna, ensi vuonne meidät näkee avaruuteen saakka, niin paljon laitan ledejä pihalle! Koulumatkan varrella monen talon pihalla on tosi kauniita valoja, enkä aina muista väistellä kuoppia ja lätäköitä kun unohdun ihastelemaan naapuruston jouluvaloja.

Lauantaina Keithin kaveri täytti 30, ja kaikki kaverit ja tuttavat ja sukulaiset oli kutsuttu paikalle. Juhlissa oli ihan kivaa, mutta samalla kävi ilmi, että kyseisellä pariskunnalla on varaa vähän parempiin lahjoihin. Tyyppi sai lahjaksi vaimoltaan upouuden moottoripyörän. Ai millaisen? Mustan. Ja aika ison. Kuulemma hintaa moisella on abaut 12 tonnia, eli ei ihan halpa lahja. Keith-parka pettynee toukokuussa, kun ei saakaan motskaria, tai mitään muutakaan tuon hintaluokan lelua. Ärsyttävin tyyppi juhlissa oli päivänsankarin isä, joka varmisti että kaikki juhlakalun kaverit varmasti huomasivat mikä kallis lahja siellä autotallissa nököttikään. Kai sen kurpan päivää piristi tieto siitä, että omalla pojalla menee tosi hyvin lapsuudenkavereihin verrattuna, ainakin taloudellisesti. 

Saahan sillä rahalla, ja hepalla sekä motskarilla pääsee, mutta vähempäänkin voi olla tyytyväinen. Letician kanssa hengailu on opettanut minuakin välillä olemaan iloinen pienistä asioista, kuten vaikka tanssimisesta. Jos minulla olisi 12000 ylimääräistä laittaa Keithin lahjaan, pakettiin menisi varmaan lomamatka motskarin sijaan. Tai jos vaikka tuota asuntolainaa maksaisi pois..

Katsoin eilen telkasta ohjelmaa nimeltä Virgin Diaries,  jossa seurataan kolmikymppisten neitsyiden elämää. Jakson aikana kristitty nuoripari meni naimisiin, ja sai suudella vihdoin, ensimmäistä kertaa. Minun oli pakko vaihtaa kanavaa, niin kamalaa suutelua en ole koskaan nähnyt. Ehkä kannattaa säästää itseään sille oikealle, ehkä ei. Tämän pariskunnan tapauksessa harjoitus matkan varrella olisi kannattanut. Heidän suuteluyrityksensä näytti lähinnä siltä, että he yrittivät syödä toistensa naamat. Hääyö meni ilmeisesti yhtä lahjakkaasti, vaikka morsian sitä kovasti odottikin etukäteen. Sulhanen oli innoissaan siitä, että saisi vihdoin nukkua kunnon yöunet. Mitä siitä, vaikka olisi seksiä tarjolla ekaa kertaa elämässä, kyllä kunnon yöunet vie voiton. Ehkä sitä sitten ei kaipaa edes seksiä, jos on ensimmäiset 30 vuotta elämästään elänyt ilman.

Tässä linkki ekaan suudelmaan. Olkaa hyvä, ja anteeksi. Tässä sitä sitten olis, nuorta rakkautta.

Huomenna on Suomen itsenäisyyspäivä. Onnea, Suomi! Jee!