lauantai 1. joulukuuta 2012

Voihan vinkulelu

Avauduin täällä aikaisemmin jo vauvojen pimeässä hohtavista vaipoista. Kun ei ole lapsia, niin ei näitä juttuja tajua. Pari viikonloppua sitten olin ostoksilla kun kuulin vinkulelun äänen. Katselin ympärilleni etsien lelua pureskelevaa koiraa kunnes tajusin, että ääni tuli noin 3-vuotiaan lapsen kengistä. Joka askeleella kengät vinkuivat kuin maailman ärsyttävin vinkulelu. Onko tämä nyt taas yksi muoti-ilmiö, jonka ilkeät sedät ja tädit ovat kehittäneet vanhempien hermoja rassaamaan (vertaa äänekkäät pattereilla toimivat lelut), vai miksi vinkulelukenkiä on olemassa? Aiemmin olen nähnyt joka askeleella valoja vilkuttavia kenkiä, mutta äänitehosteet tulivat yllätyksenä. Ensihätään netistä löytyi ainakin neljä vinkukenkäsivustoa, joiden mukaan kengät opettavat lapsia kävelemään oikein, sillä kenkä vinkuu vain jos lapsi askeltaa kantapäältä päkiälle. Tottakai pohjoisamerikkalaisiin vetoaa myös kenkien turvallisuus! Lapsia on helpompi pitää silmällä, kun lapsen voi paitsi nähdä, niin myös kuulla. Mitäs sitten kun ostoskeskus on täynnä vinkuvia kenkiä? Miten käy niiden mielenterveyden, jotka sivullisina joutuvat kuuntelemaan tätä helvetillistä vinkunaa? Olisipa tämä taas joku äkkiä ohimenevä trendi!

Osallistuin tällä viikolla IKEA-kilpailuun parin luokkakaverin kanssa. Kolme kolmen hengen joukkuetta kilpaili siitä kuka saa nopeimmin koottua kolme huonekalua ilman ohjeita. Yksikään joukkue ei saanut kaikkia huonekaluja kasaan tunnissa, mutta meidän joukkue sai eniten aikaiseksi, ja voitti 50 dollaria ja huonekalusetin. Kilpailun lomassa huomasin, etten ole kovinkaan mielikuvituksekas tai innovatiivinen. Ilman ohjeita en tajunnut huonekalujen kokoamisesta mitään. Kilpailun järjestäjät kai säälivät meitä, ja viimeisen 15 minuutin ajaksi meille annettiin kokoamisohjeet. Niiden avulla sitten kokosinkin supernopeasti jäljellä olevia paloja yhteen. Täytyy myöntää että näin tieteilijänä olisi ollut kamalaa hävitä taidetta ja jotain toimistohommia opiskeleville joukkueille.

lauantai 17. marraskuuta 2012

Aivopesua

Hei, olisko se aika vähän valittaa ja purnata.. Joo!

Luin tässä taannoin aikakausilehdestä artikkelin, missä kirjoitettiin koulujen roolista lasten kasvatuksessa. Taas on lapsettomana vaikea suhtautua kirjoitukseen samalla tavalla kuin lapsellinen suhtautuisi, mutta samapa tuo. Täällä on ilmeisesti tarkoituksena opettaa lapsille koulussa sosiaalista oikeudenmukaisuutta (social justice), eli esimerkiksi samaa sukupuolta olevien liitoista ja mantereen halki kulkevien öljyputkien rakennusaikeista keskustellaan koulussa. Ilmeisesti monet vanhemmat ovat sitä mieltä, että lapsille opetetaan mielipiteitä koulussa iässä, jossa he eivät vielä välttämättä osaa kriittisesti analysoida asioita.

Ala-asteella muistan miten puhuttiin öljyn loppumisesta, radioaktiivisista pilvistä, ja pakolaisista. Aika kaukaisilta nuo jutut silloin kuulostivat, mutta ehkä oli hyvä tietää vähän ainakin siitä, mitä maailmalla tapahtuu. Osaako ala-asteikäinen sitten arvioida, onko öljyputken rakentaminen hyvä vai huono juttu? Tuskin, aikuisetkaan eivät siitä pääse sopuratkaisuun.

Artikkelissa (tässä linkki) lähinnä kritisoitiinkin tapaa, jolla näitä sosiaalisesti haastavia tilanteita opetetaan lapsille. Esimerkkeinä käytettiin kolmasluokkalaisten järjestämää mielenosoitusta mainitsemiani öljyputkia vastaan. Tuskin lapset tiesivät, että miksi tässä seistään mielenosoituskylttien kanssa.. Quebecissä kuusivuotias pikkupoika ei saanut osallistua koulun nallekarhukisaan (nallepainia?), sillä repusta löytyi kielletty kertakäyttöinen eväspussi eväsrasian sijaan. Kierrätystä pitää opettaa lapsille, ja aikuisetkin mielestäni kaipaavat kertausharjoituksia noin joka viikko, mutta tuo pikkupoika ei varmaan itse edes ollut eväitään pakannut, vaikka joutui kärsimään seuraukset.

Kanadassa ollaan poliittisesti niin korrekteja, että aina ei tiedä mitä saa sanoa ja mitä ei. Yleensä onnistun loukkaamaan vähintään puolta porukasta, mutta hei, I no English speak, you know! Ihmettelinkin lukiessani tapauksesta, jossa neljäsluokkalaisille annettiin puoli tuntia aikaa päättää ketkä kolme ansaitsevat elää: intiaani, mustaihoinen afrikkalainen, kiinalainen, kanadanranskalainen, vai englantia äidinkielenään puhuva henkilö. Aika kinkkinen pulma. Vastaavaa pohdittiin minun uskonnontunnillani lukiossa, siis noin seitsemän vuotta vanhempina. Kaiken tämän koulutuksen tavoitteena on kuulemma kasvattaa lapset kriittisesti analysoimaan ajankohtaisia pulmia, puolustamaan ihmisoikeuksia, ja suojelemaan luontoa. Ihan hienoja tavotteita, mutta mitä järkeä on kieltää sanojen mies ja vaimo (husband and wife) luokkahuoneessa, ja rankaista lapsia niiden käytöstä? Oikea termi on partneri tai puoliso, eli tasapuolisia ollaan kaikenlaisia parisuhteita kohtaan. Hieno juttu, mutta lapset kyllä tajuavat eron ihan itsekin. Jos jollain luokkakaverilla on kaksi äitiä, niin sitten vain on niin. Ajatella että parikymmentä vuotta sitten oli erikoista, että äitini oli yksinhuoltaja. Nykyään taitaa vähemmistöllä olla molemmat vanhemmat kotona kasvattamassa. Artikkelin joku lukija oli kommentoinut, että luokassa opettajat eivät saa enää edes kutsua oppilaitaan erikseen tytöiksi tai pojiksi, sillä on väärin kasvattaa lapsia tiettyyn rooliin. Kyllä nyt vähän entistä feministiäkin ihmetyttää, että mihin näillä kielloilla sitten pyritään?

Ongelma sosiaalisen oikeudenmukaisuuden opetuksessa lienee se, että jokaisella (aikuisella) on oma mielipiteensä, joka sitten luokkahuoneessa muuttuu opettajan säännöksi, jota lapset sitten tottelevat. Jotkut opettajat saattavat opettaa luonnosta huolehtimista istuttamalla puita oppilaiden kanssa, toiset sitten rankaisevat muovisesta eväspussista tai sanan vaimo käyttämisestä. Selviä ohjeita sosiaalisen oikeudenmukaisuuden opetukselle ei ole. Yllätyin lukiessani Englannissa sattuneesta tapauksesta; kuusivuotias poika oli koulussa laulanut "I'm sexy and I know it"-biisiä, ja rangaistuksena sai porttikiellon kouluun joksikin aikaa, sillä laulu tulkittiin seksuaaliseksi ahdisteluksi. Ameriikan meininkiä!

Ilmeisesti esimerkiksi ympäristöuhkien opettaminen kuitenkin on lisännyt lasten ahdistustiloja. Ehkä lasten pitäisi antaa olla lapsia ainakin yläasteelle saakka. Ei sitä välttämättä tarvitse kertoa, että lounaaksi syömäsi kana tapettiin parin kuukauden ikäisenä, eikä se koskaan nähnyt auringonvaloa. Kierrätystä voi opettaa, mutta tarvitseeko kertoa, että Teksasin kokoinen muoviroskasaari kelluu jossain Tyynellämerellä, ja meren otukset kuolevat sen seurauksena?

Unohdin jo mihin tällä kirjoituksella edes tähtäsin, lähinnä kai naureskelin noille luokkahuoneiden säännöille. Lisäksi poliittinen korrektius tässä maassa on naurettavaa, en esimerkiksi enää tiedä millä sanalla mustaihoista saa kutsua. Kuvittelin sanan black olevan hyväksyttävä, mutta kun käytin sitä luokkakavereideni kanssa jutellessani, kaikki alkoivat vilkuilla epäluuloisesti ympärilleen peläten selkäsaunaa joka kyseisen sanan käytöstä seuraa. N-sanaa ei todellakaan saa käyttää, ellei sitten itse ole N ja puhu toiselle N:lle. Välillä olisi hyödyllistä saada käyttää ihonväriä kuvaavia sanoja, sillä meidänkin luokalla on valkoinen ja musta samanniminen poika. Niitä pitää sitten kuvailla että "se pitkä, ruskettuneempi herra X"..

maanantai 12. marraskuuta 2012

Elossa ollaan!

Niin kauheata kiirettä on pitänyt läksyjen ja päiväunien kanssa, etten ole sitten koulun alkamisen muka ehtinyt kirjoittaa tänne blogiinkaan mitään. Tuntuu siltä, että joka viikko on vähintään yksi koe, ainakin kaksi labraraporttia kirjoitettavana, plus siihen sitten kaikki muut läksyt. Kuukauden päästä alkaa onneksi joululoma. En pääse tänä jouluna Suomeen hiihtelemään, tulen sitten keväällä.

Ensi vuoden olenkin sitten työharjottelussa. Kutsu kävi kolmeen haastatteluun, ja kaikki ne tahtoivat minut palkata. Olin ensin epätoivoinen kun Environment Canada haastatteli ja palkkasi kasapäin luokkakavereitani, mutta minua ei kutsuttu edes haastatteluun. Syykin oli melko selvä, en ole kansalainen. Siis Kanadan kansalainen. Ilmeisesti valtion viraston tehtävissä työskentelevien pitäisi olla kanukkeja. Sain sitten loppupeleissä valita yliopiston tutkimuslabran (ei kiitos, näitä on jo nähty!), terästehtaan (hui!) ja kaupungin kierrätysnatsin duunista sen miellyttävimmän vaihtoehdon, ja päädyin kierrätyspuuhiin. Saan siis ihan palkattuna henkilönä mäkättää muille siitä, että pitää kierrättää, ja mitä sinne kierrätysastiaan ei sitten todellakaan laiteta. Tammikuussa alkaa työ, ja siihen mennessä pitäisi hommata jotain toimistotyökelpoisia kuteita. Loistava tekosyy lähteä shoppailemaan! Tai siis soppailemaan. Sampoota. Mihin ja miksi on vanha kunnon sh kadonnut?

Luokkakavereiden kanssa on tämän lukukauden puolella ollut tiiviimpi yhteishenki, ja ollaan käyty yhdessä viihteelläkin. Siinä saa sitten kivasti tilitettyä koulufiiliksiä niin, ettei Keithin tarvitse niitä kuunnella. Tai Larsin ja Lulun. Lulu oli meille tullessaan pieni kissa, mutta on lihonut Larsin kokoiseksi. Se syö ihan mitä tahansa sattuu löytämään, ja on paisunut kuin pullataikina. En ole ennen tavannut kissaa, joka syö kuin koira.

Olen keräillyt listaa asioista, joista pitäisi valittaa. Jatkan niistä sitten seuraavassa kirjelmässä, tämä oli lähinnä tälläinen hei olen hengissä-kirjoitus.


maanantai 27. elokuuta 2012

Se olis syksy nyt

Selvästi illat ja yöt ovat jo sen verran viileitä, että ampiaisten aika alkaa olla ohi. Viikonloppuna täällä kyllä vielä hiki virtasi, mutta muuten kelit ovat meikäläisen mieleen, eli 20 asteen kieppeillä. Kesän ohella myös työharjoittelu alkaa olla ohi. Huomenna on viimeinen työpäivä, ja sen kunniaksi nyyttikestit. Sitten saankin lepuuttaa kokonaisen viikon ennen koulun alkua, jee! Virallisesti en saisi "pitää lomaa" ennen koulun alkua, mutta työnantajalle se kyllä sopi, joten miksi en pitäisi. Koko työharjoittelun ajan minun olisi pitänyt pitää oppimispäiväkirjaa, mutta arvatkaapa miten sen projektin kanssa sitten kävikään.. Minulla on siis viikko aikaa kirjoittaa päiväkirja edellisen neljän kuukauden ajalta, täytellä kaikenlaisia muita lomakkeita tutortouhuihin ja apurahoihin liittyen, etsiä uusi osa-aikatyö, ja siivota kämppä perusteellisesti. Tutkimuslabratyöpaikkaa ei enää ole, sillä proffa sairastui vakavasti kesän aikana, eikä (törkimys!) jaksa jatkaa projektiaan täysipäiväisesti, eli minua ei tarvita. Saatan siis joutua takaisin kamalien asiakkaiden pariin.

Viime viikonloppuna ajoimme reilun neljän tunnin ajomatkan päähän juhlistamaan tuttujen häitä. Morsian on Englannista, ja tänne Kanadaan paljon paremmin sopeutunut kuin minä. Heillä on iso talo ja valtava tontti kaukana kaikesta, kanoja, vihannestarha. Keith ihaili suunnattomasti heidän asuinolojaan, minulla oli jo parin tunnin juhlinnan jälkeen ikävä kaupunkiin. Vietimme yön teltassa, sillä kaikki seudun hotellit olivat täynnä häävieraita jotka kaikki varasivat huoneensa jo kuukausia sitten. Eipä ole telttailukaan mun juttu - muovisella makuualustalla muovipussissa, eli teltassa, nukkuminen ei voi oikeasti kenenkään mielestä olla kivaa! Kaikki vaatteet ja makuupussi olivat kosteita joko ilmankosteuden tai juhlahiksan ansiosta, ja aamulla heräsimme seitsemältä siihen, että muovipussissa oli tuskaisen kuuma. Ehkä voimme jatkossa Keithin kanssa retkeillä niin, että minä yövyn hotellissa ja hän hotellin takapihalla teltassa, sillä Keithin mielestä telttailu on kivaa.

Uusi penaali on jo hankittu edessä olevaa lukukautta varten. Kynät ja laskin ovat valmiina uusiin koitoksiin, ja onhan niitä luokkakavereita ollut vähän ikäväkin. Viikon päästä sitten nähdään ketkä jatkavat luokallamme, ja ketkä jäivät kesällä matkan varrelle. Minä se vaan tykkään koulusta niin paljon, että voisin aina olla opiskelija.

perjantai 10. elokuuta 2012

Olympialaiset

Olen innolla seurannut Lontoon olympialaisia, vaikka täällä telkassa näytetään lähinnä lajeja, joissa kanukit tai jenkit kilpailevat. Tänään, kisojen kolmanneksi viimeisenä päivänä näin alkuerässä vahingossa suomalaisen kanoottityypin. Melojan. En ole alkujani urheiluhullu, joten nuo lajien nimet eivät oikein ole hallussa. Olympialaiset ovat olleet mukava rentoutumiskeino työpäivän jälkeen. Pari viime viikkoa ovat olleet rankkoja; viime viikon olin kipeänä ja tällä viikolla töissä on ollut rankkaan. Kaksi viikkoa työharjoittelua jäljellä, sitten tämä tytsä palaa kouluun. Viime viikonloppuna tapasin koulukavereita, ja kuulemieni juttujen perusteella omalta osaltani työharjoittelu on mennyt hyvin. Yksi tyyppi onnistui läikyttämään jotain päälleen niin, että hiukset lähtivät oranssina limana valumaan päälaelta naamalle. Minä en ole edes läikyttänyt kauheasti kakkaliemiä päälleni, vähän vaan pari kertaa.

Huomenna menen salsaristeilylle. Kuvittelin meneväni salsatunneilta tutun kaverin kanssa, mutta hän olikin kutsunut puoli Hamiltonia samalle risteilylle. Autokyytinikään ei kelpaa, hän menee mielummin enemmän salsaavien tyyppien kyydillä. Ihmeellistä touhua, mutta toisaalta risteily itsessään on varmaan kiva kokemus. Paatti risteilee Ontariojärvellä Toronton edustalla nelisen tuntia. Ehkä jopa joku hakee mua tanssimaan. Jos ei, niin tanssin sitten kotona kissojen kanssa senkin edestä. Crazy cat lady all the way...

Amerikasta kuuluu taas kummia.. Täällä mainostetaan telkassa pimeässä hohtavia vaippoja! Tytöille on prinsessavaippoja, ja poikien mallissa on auton kuva. Onneksi ei stereotypioita ollenkaan vahvisteta vaippakuvioinnilla. Telkkamainoksessa lasten isä "lataa" taskulampun kanssa vaippoja, sammuttaa huoneesta valot, ja lapset ovat hohtavista vaipoista innoissaan! Onkohan tämä nyt sitten taas ihan tarpeellinen tuote? Lapsettomana on vaikea arvioida tämän tuotteen tarpeellisuutta lapsen kehitykselle, mutta minusta tuli melko normaali ilmankin. Häiritsevintä mainoksessa oli kohderyhmän ikä - mainoksen lapset näyttivät ehkä 4- tai 5-vuotiailta. Eikö nyt sen ikäinen osaa jo käydä vessassa? Urbaanin legendan mukaan meikäläinen ei tarvinnut vaippoja ensimmäisen elinvuoden jälkeen. Lapset menevät täällä 5-vuotiaina kai kouluun, ja sitä ennen on ilmeisesti tavoitteena oppia sisäsiistiksi. Miksi ihmeessä? Laitetaan kaikille pimeässä hohtavat vaipat jalkaan, ja tuhotaan kaikki vessat. Hyvä idea!

perjantai 3. elokuuta 2012

Yön ainoa valopilkku

Suomessa taksit ovat ylellisiä Mersuja tai Bemareita, ja niiden kyydissä ollessa moottorin ääntä ei edes kuule. Kyyti on tasaista ja miellyttävää, ja taksikuskit ovat arvostettuja kansalaisia. Näin siis oli ainakin kun viimeksi itse taksilla matkustin, noin viisi vuotta sitten. Riihimäellä. Yleistetään tämä käsitys siis kattamaan koko maata. Täällä tapaamani sudanilainen mies, joka kertoi käyneensä Suomessa, sanoikin että hänen haaveammattinsa oli taksikuskina olo Suomessa. Saisi ajella niillä hienoilla autoilla. Pappakin oli taksikuski, joten arvostan ammattia Suomessa kovasti.

Kanadassa taksiasiat ovat ihan erilailla kuin Suomessa. Moni maahanmuuttaja tuntuu päätyneen taksikuskiksi, ja moni heistä on varmaan koulutettu ihan eri alalle omassa maassaan, mutta täällä ei muuta työtä löydy kuin taksilla ajaminen. Valitettavasti nämä kuskit tuntuvat tuoneen tuliaisina kotimaansa ajotavat, sillä monesti näen taksikuskien törkeästi rikkovan kaikkia tuntemiani liikennesääntöjä. Toki ihan peruskanukitkin saavat ajokorttinsa ilmeisesti pääsiäismunista, mutta viime aikoina olen seurannut takseja erityisen tarkasti, ja liikennesääntöjen raiskaus on ihan järkyttävää. Lisäksi taksit ovat usein vanhempia autoja, epäsiistejä, eikä luksusta ole kyllä missään. Jos haluaa esimerkiksi lentokentälle autokyydin luksusilmapiirissä, kannattaa tilata limusiini (monet ihmiset oikeasti ajavat limusiinilla lentokentälle, en liiottele tässä siis ainakaan kovin paljoa!). Taksin katolla vilkkuva valopilkku tuo täällä siis mieleen ihan erilaisia mielleyhtymiä kuin Suomessa. Tuomari Nurmion biisi kyllä soi päässä, näin sen taksin sitten Suomessa tai Kanadassa.

Työharjoittelua on jäljellä enää reilut kolme viikkoa, lokakuussa pitää sitten taas alkaa etsiä uutta paikkaa. Kakkalabraan pääsen ensi kesäksi takaisin, jos ei esimerkiksi koko vuoden pestiä löydy jostain muualta. Kiva tietää tehneensä hommat sen verran hyvin, ettei ainakaan porttikieltoa ole vielä minulle annettu. Uimakoulussakin menee hyvin, sain nimittäin eilen toisen uimamerkkini. Uimaopettaja tosin taisi olla tilapäisen mielenhäiriön vallassa merkkiä antaessaan, sillä pomppasin Hylkeestä kolmen tähden uimariksi jättäen väliin 4 tasoa. Lisäksi kolmen tähden uimarin määritelmässä mainitaan, että 300 metriä pitäisi pystyä uimaan, enkä todellakaan moiseen kykene. Sama se, hehkutan merkkiä silti. Otin siitä kuvan facebookiin, ylpeilin sillä töissä ja kotona (Lars ja Lulu olivat varsin ylpeitä suorituksestani, Keith sanoi "mikä toi on" upean merkkini nähtyään), ja ehkä jopa kehystän sen ja laitan seinälle.

torstai 2. elokuuta 2012

Aikamatka

Viime viikolla matkustin ajassa taaksepäin noin viisitoista vuotta, kun menin viettämään iltaa salsaklubille, eikä kukaan tullut hakemaan tanssahtelemaan kanssaan. Teininä moisesta kokemuksesta selvisin haistattelemalla koko maailmalle, ja muka-ivallisena-oikeasti-kateellisena naureskelin tyypeille, jotka kävelivät käsi kädessä rakkaansa kanssa. En toki ole salsaklubeilta muuta hakemassa kuin tanssiseuraa, mutta kirpaisee se silti jos en kelpaa tanssipartneriksi kellekään. Pitäisikö sitä muka ihan alkaa harjoitella hymyilemistä? Ensi viikolla menen useamman tunnin mittaiselle salsaristeilylle, ja jos siellä ei kukaan hae tanssiin, niin taitaa olla aika laittaa tanssipillit pussiin.

Tanssikaverini, jonka suurin motivaationlähde tanssia ajatellen on ollut tanssivan miehen löytäminen, taisi vihdoin ja viimein sellaisen itselleen naarata. Kyseessä on harvahampainen, vanhempi mies, joka kyllä tanssii vallan mainiosti. Minua ja Keithiä aikoinaan yhdisti Hindemith, siellä seikkailevat taruolennot, ja Aurora-klaani. Wendelan ja Tantaluksen siirryttyä eläkkeelle on pitänyt löytää muita yhteisiä mielenkiinnonkohteita, ja toivonkin, että tanssilattian ulkopuolellakin tällä uudella pariskunnalla on edes jotain yhteistä. Näin toimii siis täsmämiesmetsästys. Valitaan, mistä halutaan löytää mies, ja sitten löydetään sellainen. Tehokasta!

torstai 26. heinäkuuta 2012

Mielikuvitusjumppatunti

Olen varsin tyytyväinen nykyiseen kuntosaliini, kuuluhan jäsenmaksuun esimerkiksi uima-altaiden rajaton käyttö ja uimatunnit Wesleyn kanssa. Eilen olin Cardio Challenge-tunnilla, jota vetää melko huonokuntoinen, pelottavan liikunnanopettajan perikuva. Yleensä tunnilla pompitaan joko lattialla tai steppilaudalle, ja askelet ovat hyvin yksinkertaisia. Eilen tuntia oli pelkistetty entisestään - steppilaudan käyttämisen sijaan kuvittelimme, että steppilauta on kuin onkin siinä nenän edessä, ja lattian tasalla sitten askelsimme niitä samoja askelia. Mahtoiko kyseessä olla kuivaharjoittelu ennen suuren ja mahtavan steppilaudan käyttöönottoa? Steppilaudat odottivat kiltisti jumppasalin nurkassa, ehkä ensi viikolla sitten jo saamme askeltaa laudan päälle. Jumppatunnin puolivälissä ohjaaja alkoi jakaa hyppynaruja meille, kunnes päätti, että niiden selvittäminen ja solmujen avaaminen veisi liikaa aikaa, joten kuvittelimme hyppivämme narua. Käsiä piti pyörittää jotta mielikuvitushyppynaru saatiin liikkeelle, ja siinä sitten pompittiin. Mihin kuntosaleja edes tarvitaan, jos kaikki oheistarvikkeet voi korvata vilkkaalla mielikuvituksella? Taidankin lounastunnilla mennä uimaan - allasta ei ole, mutta voinen kroolailla taukohuoneen lattialla.

Tänään on kyllä oikeastikin uimatunnin aika, pääsen uimaan ihan oikeasti, märässä vedessä. Viime viikolla sain uitua sen verran pitkän matkan (=10 metriä), että ansaitsin hyljemerkin! Olen nyt virallisesti hylje, lihaksikas mötkäle paksun rasvakerroksen peitossa. Aion ommella uuden kunniamerkkini uikkareihin kiinni, jotta tietävät sitten muutkin varoa kun Hylje hyppää altaaseen. Pois alta kivet ja männynkävyt, lapset ja vesijuoksuvyöt!

keskiviikko 25. heinäkuuta 2012

Harjoitelkoot lääkäriksi jossain muualla!

Eilen oli edessä pitkään odotettu tapaaminen diabeteslääkärini kanssa, joka on hyvä lääkäri, muttei ehkä maailman mukavin ihminen. Hänen kanssa juteltuani minulla on aina sellainen olo, etten ole hoitanut itseäni tarpeeksi hyvin (tottahan se tietysti on..). Tällä kertaa menin vastaanotolle tyytyväisenä itseeni, sillä olen saanut pitkään ongelmana olleet korkeat aamuverensokerit kuriin. Pettymyksekseni minut otti vastaan lääkäriksi vasta harjoitteleva (kandi?) mies, joka oli niin itseään täynnä, ettei mitään rajaa. Alentuvaan äänensävyyn hän kyseli peruskysymykset läpi, kuristi minua (eli tunnusteli kilpirauhasta, mutta se kyllä tuntui lähinnä kuristamiselta), ja torui minua karkinsyönnin takia. Olen niin huono teeskentelemään pitäväni ihmisistä joista en pidä, että viisitoistaminuuttisemme loppupuolella en edes pystynyt katsomaan häntä silmiin, koko tyyppi oli niin kuvottava! Minut jätettiin sitten reiluksi puoleksi tunniksi odottelemaan varsinaisen lääkärin tapaamista, tosin myös typerä kandi oli huoneessa "oppimassa". Viisiminuuttinen tapaaminen oikean lääkärin kanssa oli ihan informatiivinen kokemus, tunnelmaa tosin hieman latisti jatkuvasti haukotteleva kandi. En tainnut olla tarpeeksi mielenkiintoinen potilas! Kandi myös naurahti ivallisesti kun vastasin lääkärin johonkin kysymykseen, eli oli helppo huomata, että ihmisiä hoivatakseen tämä itserakas idiootti ei ole lääkäriksi lukemassa, vaan rahan ja statuksen takia. Kannattaa ehkä opetella olemaan nauramatta potilaiden vastauksille. Nyt pitää sitten vaan toivoa, että tämä tyyppi ei koskaan tuuraa oman lääkärini kesäloman aikana tms. Kehuja hyvistä aamuarvoista ei tullut, kritiikkiä vaan niistä päivällisarvoista jotka joskus ovat korkealla. Kehunkin sitten vaan itseäni, ja juhlistan asiaa syömällä karkkia.

Diabetekseeni kohdistuu kaikenlaisia tunteita, lähinnä negatiivisia. Ilman sitä olisin luultavasti karkkia mussuttava sohvaperuna, jolla elopainoa olisi reippaasti yli 150 kiloa, eli on siitä kai jotain hyötyäkin ollut. Teininä kun diabetes tuntui epäreiluimmalta, pääsin muutamalle leirille muiden diabeetikkonuorten kanssa, ja ne leirit olivat kokemuksena parhaimmasta päästä. Mietin usein, mitä leirikavereille kuuluu, vaikken ole enää tekemisissä kuin yhden tyypin kanssa. Kai diabetes on meille kuin armeija muille, yhdistää jollain kummallisella tavalla. Leireillä oli hienoa nähdä, että ihan tavallisia nuoriahan me oltiin, ainakin ulospäin. Olisi ehkä pitänyt pitää yhteyttä useampaan leirikaveriin, olisi kiva tietää mitä niille kuuluu. Se kaveri, johon olen nyt pitkästä aikaa yhteydessä, otti mun sukunimen ja muutti mun kotikaupunkiin! Ihme touhua.

tiistai 24. heinäkuuta 2012

Huolenaiheita

Pari viime viikkoa on hujahtanut äänennopeudella ohi töissä kun minua on koulutettu uusiin tehtäviin. Tällä viikolla jouduin palaamaan kakanpaistoasemalle, mikä oikeastaan tuntuu viime viikon jälkeen ihan kivalta. Pari viikkoa sitten minua koulutti tosi mukava ja hauska nainen, mutta viime viikolla kouluttajana oli kaikesta mahdollisesta panikoiva, pienten lasten äiti, joka ei sitten muusta puhunutkaan kun niistä lapsistaan. Opin häneltä kaikenlaisia uusia huolenaiheita liittyen hygieniaan ja pienten lasten kasvatukseen. Esimerkiksi kynsiä ei saa pureskella, koska kynsien alle kertyy bakteereja, ja siitä sitten helposti voi sairastua. Tai vaikka kehittää itselleen vahingossa vähän taudinvastustuskykyä! Lapsille ei myöskään saisi sanoa "Hienosti tehty!", vaan palautteen pitäisi olla rakentavammassa muodossa "Hienosti tehty, etkö olekin ylpeä itsestäsi kun teit näin ja sen tuloksena tapahtui sitä ja tätä!". Tämä pieni mutta merkittävä ero palautteessa kuulemma vaikuttaa dramaattisesti lapsen kehitykseen. Nyt tiedän sitten tämänkin.

Uimakoulussa käydessäni olen huomannut myös muiden (kanadalaisten, maahanmuuttajilla tuntuu olevan vielä vähän maalaisjärkeä jäljellä) vanhempien olevan hysteerisempiä kuin kuvittelinkaan. Lastenaltaassa vanhempiensa kanssa polskuttelevat kakarat, joita valvoo kaksi uimavalvojaa, ovat yleensä pukeutuneet pelastusliiveihin. Triplaturvatoimien ansiosta vanhemmat voivat hengittää melkein normaalisti. Uimalassa on kyllä näkynyt muitakin kummallisia juttuja, joista oudoin oli ehkä musliminainen, joka oli uima-altaassa hame/kaapu ja päähuivi päällä. Täällä Kanadassa kun ei saa syrjiä ketään ihonvärin tai uskonnon takia, joten tämä on ilmeisesti sallittua. Suomessa olen tottunut ajatukseen suihkussa käymisestä ennen altaaseen menoa, jotta allas pysyisi mahdollisimman puhtaana.

Monella on oma uima-allas pihalla, ja kyllä tälläisenä hellekesänä sellaista kaipaakin. En tosin ole missään määrin kiinnostunut uima-altaan kunnossapidosta, joten sellainen jää varmaan hankkimatta, ellei seuraavassa kodissamme sitten satu olemaan allas valmiina pihalla. Työkaverini on myymässä taloaan, ja vaikka uima-allas on myyntivaltti ainakin näin kesällä, kuiva ja kuuma kesä saattaa muuten rajoittaa myyntiä. Koko kesän aikana tällä alueella on satanut ehkä kaksi kertaa, joten ruoho on kaikkialla ruskeaa ja kivan rapeaa. Jotkut kastelevat nurmikkoaan, mutta jos piha on suuri ja vesi tulee omasta kaivosta (kuten taloaan myyvällä naisella), nurtsi saa kuivua ja kuolla ihan rauhassa. Taloa oli käynyt katsomassa potentiaalinen ostaja, joka oli kuitenkin tiedustellut huolestuneena, että mikä talossa on vialla kun ruoho pihalla ei ole vihreää. Maalaisjärkeä Kanadaan, pliis!

perjantai 29. kesäkuuta 2012

Eksyksissä

Olen tainnut jo ennenkin asiasta mainita, mutta kenkäkaupassa asia tuli taas ajankohtaiseksi. Kanadalaisuuteni alkuaikoina varsinkin olin aina eksyksissä kun yritin etsiä jotain tiettyä tuotetta kaupasta. Kanukkilogiikka pelaa eri tavalla, ja Suomessa tuttu järjestys ei enää pädekään täällä. Täällä esimerkiksi Tarjoustalon kaltaiset kaupat myyvät kyllä sukkia, mutta sellaisissa kolmen, viiden, tai kymmenen parin pakkauksissa, missä usein sukat ovat keskenään samanlaisia. En ole oikeastaan löytänyt kivoja yksittäissukkia monestakaan paikasta, enkä varsinkaan kaupoista, mistä niitä olen etsinyt. Työvaatekaupassa niitä on, ja kenkäkaupasta viimeisimpänä bongasin yksittäissukkapareja. Ai niin, onhan niitä yhdessä sisustusliikkeessäkin.. Jotkut asiat ovat toki universaaleja, eli limut, sipsit, ja karkit ovat lähellä toisiaan ruokakaupassa. Yhtenä päivänä en löytänyt tonnikalaa mistään mielestäni loogisesta paikasta, ja jos haluan ostaa kivan tervehdyskortin, pitää minun mennä taidetarvikekauppaan. Jäätelöpuikkoja ja -tuutteja ei myydä ruokakaupassa yksittäiskappaleina, pitäisi ostaa kymmenen pakkaus, tai sitten iso kahden litran jäätelöpönikkä, joka valitettavasti tulee kyllä syötyä ihan yhtä nopsaan kuin se yksi tuutti. Irtojäätelöä saa ostettua pienistä jäätelöputiikeista, ja yksittäisiä tuutteja kioskeilta.

Työharjoittelu-urakkani on puolivälissä virallisesti. Eilen koululta kävi vierailulla työharjoittelupaikoista vastaava tätsä kyselemässä miten minulla menee, ja kertomassa mitä mieltä pomoni on työpanoksestani. Hän sanoi nimeni jatkuvasti väärin, mutten välittänyt korjata sitä, sillä en juurikaan ole tämän henkilön kanssa tekemisissä. Kaikki meni hyvin siihen saakka kun hän alkoi ihastella nimeäni, ja miten ihanalta se kuulostaakaan lausuttuna. Tämän sanottuaan hän oikein nautiskellen venytti joka kirjainta sanoessaan ääneen kauniin nimeni.. Mmmeeeiizuuuuuuu... Siinä vaiheessa sitten naurua pidätellen sanoin, että nimeni kylläkin on Maiju. Ups!

maanantai 25. kesäkuuta 2012

Juhannuksettomuus

Kerrrankin osui juhannusaatto sellaiselle päivälle, että täällä Kanadassakin sitä pystyin juhlistamaan. Paitsi että eihän juhannus ole mikään juhannus jos iltakympiltä on jo ulkona pimeää! Olin salsaamassa kymmeneen saakka, ja kun pääsin kotiin juomaan juhannusaatto-oluttani, ulkona oli jo pilkkopimeää, ja juhannusfiilis tiessään. Myöskään saunaa, järveä, hukkujia, ja myöhään valveilla kukkujia ei ollut missään, eli aika tynkäjuhannus siitä sitten tuli. Hö! Jospa jonain vuonna pääsisi jonnekin napapiirin pohjoispuolelle juhlimaan juhannusta silleen oikeesti. Tai vaikka Suomeen. Viime vuonnahan melkein juhlin juhannusta Suomessa kunnes tajusin aattoaamuna, että lento lähtee kolmen tunnin päästä ja mitään ei vielä ole pakattuna! Ikimuistoinen oli toki sekin juhannus. Jotkut hipit täällä muuten juhlivat juhannusta nimellä Solstice, mutta tuttavapiiriini kuulu tosiaan tasan yksi hörhö joka edes tietää ko. päivän olemassaolosta.

Hukkumiset kuuluvat juhannukseen kuin nyrkki silmään, mutta minäpä en aiokaan hukkua. Suoritin lapsena merenneito- ja hyljemerkit uimakoulussa, ja ilmeisesti ne tarkoittavat sitä, ettei kyseisten merkkien omistaja osaa uida. Käsipohjaa osaan kyllä sujuvasti uida, ja koiraakin ehkä viisi metriä, mutta en osaa esimerkiksi kellua, tai liikkua eteenpäin. En muuten osaa kyllä sukeltaakaan, eli jään johonkin siihen pinnan ja pohjan väliin panikoimaan. Koska viime kesänä huomasin, että en ole vielä liian vanha oppimaan uusia temppuja, ja opin tanssimaan, päätin että tänä kesänä opettelisin uimaan. Kesä nyt toki on jo puolivälissä, mutta vihdoin sain kuitenkin aikaiseksi mennä aikuisten uimakouluun!

Olin uimakoulun ainut oppilas, joten sain teho-opetusta. Kelluin ja polskuttelin hieman, mutta suurin saavutus oli jonkinnäköisellä räpiköinnillä suoritettu noin viiden metrin uinti. Jes! Kinuamisestani huolimatta, tai sen takia, en saanut tarroja tai uimamerkkejä, vaikka täälläkin paikallisia lapsia moisilla palkitaan. Olen kuitenkin kuulemma delfiinitasolla, vaikken merkkiä todisteeksi saanutkaan. Delfiini on täkäläisen asteikon keskivaiheilla, eli ilmeisesti puolet täällä uimakoulussa olevista eivät osaa uida. Delfiininä olen parempi uimaan kuin polskuttelijat, pärskijät, saukot ja hylkeet, mutta en ole vielä uimaritasolla kuitenkaan. Toisaalta on ymmärrettävää että osaan hieman uida, olenhan muodoltani sutjakka valas!

Uima-altaille saa täällä mennä ihan vaikka kesämekossa, ja moni uikin t-paita päällä. Suihkussa pitää käydä ennen altaaseen menoa, mutta ilmeisesti vaatteet/uimapuvun saa pitää päällä. Uimakoulun jälkeen olin suihkussa kun kuulin suihkuhuoneessa jonkun huutelevan apua. Suihkutilaan oli eksynyt vanhempi nainen rollaattorinsa kanssa, ja hän oli eksyksissä, menossa altaalle päin luullen altaan ovea ulko-oveksi. Sieltä sitten suihkuverhon raosta huutelin ohjeita ulko-oven suuntaan. Käänny vasemmalle! Eikun nyt! Ei älä mene sinne! Onnettomuudelta kuitenkin vältettiin, eikä mummo joutunut altaaseen rollailemaan. Tosin Kanadassa, missä kaikkien palveluiden pitää olla kaikille avoinna, eli pyörätuoliramppeja on joka puljun kyljessä, uima-altaaseenkin pääsee pyörätuolilla. Tai vesipyörätuolilla? Altaan vieressä oli sellaista vesieläinten nostoon käytettävää taljaa muistuttava laite, jolla sitten kai saa dumpattua altaaseen ihmisiä, jotka eivät sinne itse voi kävellä. Itselleni kävely on helpompaa kuin uinti, mutta toivon että sinne tällä laitteella heivattujen, kävelemään kykenemättömien, ihmisten kohdalla on toisin.

maanantai 18. kesäkuuta 2012

Kahden ilmapallon juhlat

Kävimme eilen Keithin kanssa epäpohjoisamerikkalaiseen tapaan hyötyliikuntakävelyllä postitoimistolla. Matkan varrella näimme rivitalon pihassa käsittämättömän suuren pomppulinnan, joka oli levitetty ainakin kolmen tai neljän asunnon mitalta siihen pihamaalle. Pomppulinna oli pitkänomainen rakennelma, johon kuului pomppuosuuden lisäksi pujotteluosuus, kiipeilyseinä, ja liukumäki. Pikkuisia juhlijoita näkyi tasan kaksi, ehkä muut olivat jo väsähtäneet pompittuaan. Epätasa-arvoisuus alkaa jo pomppulinnaiässä, sillä pomppujuhlista parin talon päässä käynnissä oli toinen syntymäpäiväjuhla. Päivänsankari oli luultavasti samaa ikäryhmää ensimmäisen juhlijan kanssa, mutta pomppulinnan sijaan juhlan kohokohtana oli lasten muovinen uima-allas ja kaksi ilmapalloa. Kaksi surullista lasta istui altaassa tuijottaen naapuripihassa kohonnutta pomppulinnaa. Aina ei käy tasan pomppulinnat, mutta täytyy kyllä sanoa että eilisessä helteessä olisin mielummin istua kököttänyt siinä säälittävässä uima-altaassa kuin rehkinyt kiipeilyseinäpomppulinnassa. Surullista oli myös mielestäni se, että niinkin lähellä toisiaan asuvat samanikäiset lapset eivät tunne toisiaan. Paras ratkaisuhan olisi ollut yhdistää bileet, laittaa se uima-alas liukumäen päähän, ja nauttia sekä pomppimisesta että vilvoittavasta lätäköstä.

Taidan muuten maistaa niitä kakkatomaatteja kunhan ne kypsyvät, sillä sellaista mustaa liejua viedään vedenpuhdistamolta maanviljelijöiden pelloille. Tomaattien kasvatukseen käytettävä vesi on huomattavasti harmittomamman näköistä kuin musta möykkyinen lieju, ja hajukin on hieman hennompi.

Moitin aina Keithiä niin kovin pohjoisamerikkalaiseksi, mutta eilen siihen kyllä oli aihettakin. Ensin ajoimme pankin drive thrun läpi, eli autosta nousematta käytiin kätevästi pankkiautomaatilla. Sitten haettiin kahvilan autokaistalta vähän sumppia, ja oluetkin saatiin näppärästi kaljakaupan autokaistalta suoraan autoon. Pohjoisamerikkalainen unelma lienee elämä autossa, ja pelottavaa kyllä se kohta lienee aivan mahdollista. Elokuviin ja illalliselle voi jo mennä nousematta kertaakaan autosta, pankkiasiat saa hoidettua vaikka takapenkiltä käsin, ja kahvin, donitsit, kaljat ja sidut saa persettään nostamatta autoon. Mitä muuta ihminen voisi tarvitakaan? Liikuntaa, kenties? Anyone? Täytyy kyllä myöntää että viihdyn helteillä itsekin autossa, siellä on sentään ilmastointi mitä kotona sitten taas ei ole. Jos sitä vaikka sitten vain siitä nauttiakseen huristelisi tunnin jos toisenkin "asioilla"..

perjantai 15. kesäkuuta 2012

Viikko seitsemän melkein purkissa

Tällä viikolla olen oppinut kaikenlaista. Tärkein löytö oli ääkköset työpaikan näppäimistöön, en nimittäin enää oikein osaa käyttää esihistoriallista Windows XP:tä ja sen kieliasetuksia. Ääkkösten puutteessa olen kirjoitellut blogiin englanniksi - anteeksi kaikille, jotka oikeasti osaavat englantia ja ovat kauhuissaan tavailleet sepustuksiani. Muistelen lukiossa oppineeni kovinkin hienoja englanninkielen sanoja ja ilmaisuja, ja kielioppikin oli hallussa. Kanadassa maahanmuuttajille tarjotaan kielikursseja vain, jos kieltä osaa vain vähän tai ei ollenkaan. Sujuvasti englantia sutkauttaville ei sitten olekaan mitään tarjolla, ja koska puhuttu kieli on mitä on, ja koulussakin teksti on sellaista tiedeturinaa, on hienompi ja kaunokirjallisempi kielitaitoni nuupahtanut käyttämättömänä. Kohta en osaa mitään kieltä kiitettävästi kun suomikin rappeutuu äänennopeudella. Elekieli sentään vielä pelaa - naamastani näkee edelleen jos joku asia/ruoka ei miellytä.

Lounashuoneestamme pääsee ulos terassille istumaan taukojen ajaksi niin halutessaan, ja eräs työtoverini osti sinne tomaatintaimia. Eikö olisikin ihanaa haukata tuoretta tomaattia lounaaksi? Entäs jos tomaatin lannoituksena olisi käytetty jätevedenpuhdistamolta labraan analysoitavaksi tuotua vettä? Eihän siinä vedessä kai periaatteessa hirveästi mitään ole jäljellä, mutta silti. Kakkatomaatteja on sitten tarjolla parin viikon päästä, uskallanko niitä maistaa ollenkaan? Toissapäivänä maistoin kiinalaisen työtoverini tarjoamaa rapuvauvaa. Kyseessä oli pieni kokonainen (=kuorellinen) rapu, joka oli kuivatettu ja sitten uitettu jossain sokeriliemessä. Maku oli kalaisa ja karkkimainen, rakenteeltaan kiinalainen herkku muistutti jotain pahvin ja kuivatun omenan risteytystä. Lienee sanomattakin selvää, että rapukarkit jäävät minulta kyllä syömättä jatkossa, mutta maistoinpa ainakin.

Koulu alkaa taas reilun 11 viikon päästä, ja nyt pitäisi sitten alkaa kirjoitella anomuksia ja aneluita opintojen rahoittamiseksi. Koska "tienaan liikaa" kesän aikana, en varmaan saa juurikaan opintolainaa. Täällä kesän tulojen oletetaan olevan kokonaan opiskelijan käytössä, kun vanhemmat ruokkivat, eikä vuokraa tarvitse maksaa. Valitettavasti/onneksi en asu enää vanhempien elätettävänä, joten menot ovat samat kesät talvet, mutta tätä opintolainaihmiset eivät ota huomioon. Opintolainan jäädessä olemattomaksi, pitää anoa erilaisia palkintoja ja apurahoja, ja töidenkin kautta saan anottua tietyn järjestön labrassa työskenneille opiskelijoille tarkoitettua apurahaa. Olen aiemmin saanut muutaman palkinnon ja apurahan itselleni, mutta kova työ niiden hakemisessa on. Ensin pitää kehua oppilaitos maasta taivaisiin, sitten selittää miten palkintoraha auttaisi minua opinnoissani eteenpäin, ja kertoa miten mahdottoman hyvä ja kiitollinen opiskelija olenkaan. Töiden kautta jaettavaa apurahaa varten pitää kirjoittaa tieteellinen raportti, josta tulee saada vähintään arvosanaksi 80/100 jotta edes olisi pieni mahdollisuus saada kyseinen stipendi. Oli se vaan Suomessa niin helppoa, sen kuin vain istui kotona ja odotti opintorahan tipahtamista tilille. Täällä joutuu kirjoittamaan puolikkaan novellin saadaakseen edes vähän apua kohtuuttoman korkeita lukukausimaksuja varten. Edessä oleva lukukausi, syksy 2012, maksaa yli 2000 dollaria, ja siihen päälle sitten pitää vielä ostaa kirjat sun muut. Että ihan turha siellä Suomessa kitistä siitä, miten opiskelijoilla ei ole rahaa tai hyvä olla.

torstai 14. kesäkuuta 2012

Filmed Murder

Canada made it to the world map when the crazy guy from this great nation killed a Chinese guy, filmed the murder, sent a foot of the killed guy to some politician, and fled to Europe. According to an article I read about him, he was very desperate for fame, trying to make it as a porn star, male escort, and probably throught he'd be the next James Dean. Was filming a murder the idiot proof way to become a celebrity, if you can call it that when the whole world thinks you're nuts?

Have you seen the video? I haven't, and probably won't. There are gross and cruel TV shows, but the violence doesn't feel that bad because you know/are told to that it's not real. In the case of this killing video, it seems to be very real. Still, it's a video that will probably never be deleted from the Internet as a whole, it will find its way around the globe to be seen by other maniacs, curious people, numb people who have seen it all already. I wonder if this is only the beginning of some trend where more people start filming and posting these things? Anyways, the killer got what he wanted, and unfortunately the media writes about him a lot, making the killer even more satisfied with himself. I think the worst punishment for him would be forgetting about him, but the world won't do that. It's too juicy of a subject for the media to ignore. By the way, the killer is 30 years old, and has been under the knife of a plastic surgeon several times already. This means that I am lagging behind. By 30 I wasn't world famous, had no facial improvements done, and only had one identity. Then again, I was quite sane and didn't speak of myself in third person. Except sometimes.

 Maiju will continue working now so she can leave work on time.

tiistai 12. kesäkuuta 2012

Dance Drama

As we all know, it's highly important to be known by all the cool people. The more cool people say hi to you, the more important and cool you become, right? Yes. When you're about 15. Surprisingly this behaviour still exists in people over 30. I just recently found this out while attending a Salsa night. This great live band was playing, people were dancing, everyone seemed to be having fun. I danced a bit too, but also enjoyed just sitting there, listening and watching the band play, and admiring the good dancers on the dancefloor. My friend was trying out salsa for the first time in her life, and it was fun to watch her having fun, too. Apparently this kind of behaviour is not cool at all!

A lady I know from my dance classes goes to classes several times a week, goes to every single event that resembles salsa, and talks about it constantly. I love latin dances, don't get me wrong, but I haven't been so overwhelmingly into one specific thing since I was 15. I dance, but I also go to gym, watch TV at home, jog, work, hang out with my cats (yea, it's a damn cool thing to do!).. My life isn't consumed by one thing only. Salsa brings me tons of joy, and maybe if I was single (or had a spouse who would agree to dance with me)and less busy and had more money I would dance more often, too. This part-time salsaing, however, is not appreciated by the true enthusiast. She kept telling me how she wouldn't sit that evening, she was ready to dance! I was shushed when the singer of the band said something in Spanish so she could hear that instead, even though she doesn't speak Spanish. Twice. She told me how the trip to bathroom took forever because she had to stop so many times to talk to the real salsa people. She knows most of the insiders by name, sais hi to them, hugs if given a chance. She chatted with band members. The true mission, I believe, is to become one of the insiders, whatever that means. To me this is hard to understand since I'm just there to have fun. I really don't care if anyone there knows my name or not. Since I wasn't impressed by her new status in the Hamilton's salsa world, I got the cold shoulder. Whatever, I'm still a good dancer (for an European)!

To prove that I can dance, I'm going to learn the dance from Armi and Danny's legendary I Want To Love You Tender music video and perform it to a huge audience during my next visit to Finland. Take that, salsa insiders!

perjantai 8. kesäkuuta 2012

Kehuja?

Eilen tanssittiin viimeinen kuubalaisen salsan tanssitunti. Tunnit jatkunevat syksyllä, mutta mitä nyt teen torstai-iltaisin? Viimeisen tunnin kunniaksi opettelimme hieman rumbaa, joka muistuttaa apinoiden tapaa löntystellä viidakossa. Tunnin päätteeksi opettaja sanoi minulle, että eurooppalaiseksi tanssin hyvin. Kiitin kommentista, mutten kyllä oikeastaan tiedä oliko kyseessä kriittinen kommentti eurooppalaisten tanssitaitoja kohtaan, vai minulle suunnattu kehu. Päätin ottaa kommentin kehuna, ja kunhan opettaja saa videon tunnista ladattua YouTubeen, niin voin linkittää todisteita tanssitaidoistani tai niiden puutteesta tännekin.

Kävin tänään ihotautilääkärin juttusilla näyttämässä luomia, joita viime aikoina on tullut lisää. Toivoin jonkinlaista perusteellista tarkastelua, ehkä koepalojenkin ottoa, mutta lääkäritäti vain totesi, että jos nuo luomet eivät kasva tai muutu eri näköiseksi niin eiköhän ne sitten ole ihan ok. Mistä minä tiedän ovatko ne kasvaneet? Kai ne alunperin alkoivat pieninä täplinä ja kasvoivat nykyiseen kokoonsa? Olin hermostunut ennen lääkärikäyntiä, mutta nyt olen oikeastaan vielä huolestuneempi. Minulla on lisäksi kuulemma melanoomalle altis ihotyyppi. Olisi se lääkäri tuon sanottuaan voinut edes teeskennellä tutkivansa luomiani vähän tarkemmin. Täällä on yleistä se, että lääkäri kutsuu muutaman potilaan yhtäaikaa peremmälle, ja jokainen potilas ohjataan omaan pieneen tutkimushuoneeseen odottamaan. Odotushuoneesta pääsee siis odottelemaan toiseen huoneeseen! Lääkäri tai hoitaja sitten kyselee käynnin tarkoitusta, antaa sairaalakaavun puettavaksi, ja häipyy huoneesta. Tänään odottelin em. kaapu päällä 45 minuuttia, jonka jälkeen juttelin lääkärin kanssa ehkä 5 minuuttia. Kaapu on kummallinen takaa avoin ylisuuri yöpaita, jota en oikein koskaan osaa pukea oikein päälleni. Minusta tuntuisi luonnolliselta pukea se päälle kuin aamutakki niin, että avoin halkio jäisi eteen. Taakse se kuitenkin kuuluu, ja kun ei sitä takahalkiota oikein saa pidettyä käsillä kiinni niin persehän se siinä vilkkuu sitten kävellessä. Toisaalta on kivempi pukea päälle tälläinen kaapu kuin olla ihan alasti, tai riisuntua lääkärin katsellessa. Turussa gynekologi kehoitti minua ottamaan housut pois, sitähän varten olin sinne mennyt. Hän siinä sitten istui ja katseli kun nolona kiskoin housuja jalasta. Kanadassa minut jätettäisiin itsekseni vaihtamaan vaatteet kaapuun, ja tutkimuksen aikana paikalla olisi sekä hoitaja että lääkäri - oikeusjuttujen pelossa, tietenkin.

Käpälöintisyytteen pelossa esimerkiksi partioryhmää ohjaava anoppini ei saa koskea ryhmään kuuluvia lapsia, vaikka paikalla olisi muitakin aikuisia. Kerran joku lapsista halusi satutuokion aikana istua anoppini sylissä, ja anopin piti istua takakenossa, kädet selän takana, jottei toimintaa olisi katsottu kyseenalaiseksi. Lapsiin kajoaminen on toki hirveää, eikä sellaista pitäisi tapahtua, mutta joskus tuntuu että varotoimenpiteitä liioitellaan reippaasti, mutta silti ongelma ei katoa minnekään. Kyllähän festariporteillekin voi laittaa vaikka millaisia turvatarkastuksia, mutta jos sitä viinaa sinne alueelle haluaa viedä, niin kyllä sitä sinne saa salakuljetettua.

tiistai 5. kesäkuuta 2012

Nothing Else Mattress

Back in the 90's I remember liking Metallica's Nothing Else Matters. It was a band all the cool boys listened to, and since I didn't appreciate the heavier material Metallica played, NEM was the one. I also "liked" Guns N'Roses, but only because my cool cousin liked them. I can't even name one song. Anyways, after the early 90's I forgot Metallica, along with NKOTB, Kim Wilde, and other interesting music I listened to growing up. Being married to a metal head re-introduced me to Metallica, and this time around I actually like them. Not because my cool husband likes them, but even at work when Metallica is playing on the radio, I rock out a bit. My new-found interest in Metallica is the reason why I was sooooo jealous to the Finns who got to go see them play live in Helsinki last night. Damn you all! Metallica tours USA a lot, but since I'm not exactly the person they want into their country, I have to wait for them to come to Canada. My problem is that the dudes in the band have been playing together so long, they will very likely at some point stop doing it. I just have to hope it happens after I've seen them play.

NKOTB then.. They played in Hamilton last summer, with some other boy band, or what used to be a boy band. I wanted to go see them, but not because I like them. No, my love for them was consumed the first time around, when Joe (or something like that) was the center of my universe. I just wanted to go see what becomes of boy bands when they are not cute and adorable anymore. I didn't get to go, but didn't lose any sleep over it. There are also bands that I loved, and would still love if they would come back. One word: Tehosekoitin. I dreamed of their song last night, had to play it when I woke up, and listened to them all way to work this morning. Tehosekoitin to me means summer. Summer has officially begun!

perjantai 1. kesäkuuta 2012

Transformers

There are a lot of huge big transport trucks on the road to work with me every morning, and I can't help thinking about Transformers when I see these things. Especially when it's dark out, their head lights look like Transformer eyes. Some trucks look like friendly Autobots, some are definitely Decepticons. I have to admit, commuting with Transformers all around me is rather exciting. Transformers have not talked to me yet, and for my sanity's sake I kinda hope they never will. They do roar, but I figure that's just normal and everyone else can hear the roar, too.

In my last two lab jobs we didn't listen to the radio or anything, but at my co-op lab radio listening is allowed. It's nice to have some background music, but in a big open lab this can also be a problem. I'll just say that people like different kinds of music. At least no one is listening to country!!! Girl next to me loves the top ten hits, and listens to a radio station that plays them. On Monday I didn't mind, even though I heard couple of the songs twice. On Tuesday it started to bother me a bit to hear the same crap over and over again. Not crap, really. Some of the music is ok, but when you hear it million times a day, it starts to suck. It's Friday now, couple of the hits are playing in my head even when I get home, and I'm really hoping the next person who will work the station next to mine next week likes some other kind of music. Why don't I choose the channel then, you might ask. I have tried, but after about an hour the station magically gets changed. I try not to make enemies since I'm the unworthy student, so I'll just let my ears and brain bleed. They'll heal eventually.

keskiviikko 30. toukokuuta 2012

Peltipoliiseja ja ennakkoluuloja

Pesulassa työskennellessäni törmäsin mielenkiintoisiin ennakkoluuloihin Suomesta ja suomalaisista. Minua kutsuttiin postimyyntimorsiameksi, ja Suomen oletettiin olevan osa Venäjää. Tai Ruotsia. Maantieteellisesti suurin osa osasi sijoittaa Suomen Eurooppaan, mutta monen mielestä Eurooppa on ikäänkuin yksi maa. Työharjoittelupaikassani on töissä aika paljon sivistyneempiä ihmisiä. Koulutetumpiakin ehkä, mutta ennen kaikkea tiedostavampia. Ihmiset ovat matkustelleet naapurikylää pidemmälle, ja monella on lapsia tai sisaruksia ulkomailla, jopa siellä Euroopassa. Onkin ollut mielenkiintoista havaita ennakkoluulojen erilaisuus erilaisissa työympäristöissä. Työharjoittelupaikan ihmiset liittävät Suomen ihmiskaupan sijaan jääkiekkoon, ringetteen, ja tangoon. Jopa kaksi ihmistä on kysellyt Suomen tangomeiningeistä, eli ilmeisesti maailmalla Suomi on tunnettu tangomaa. Nyt vaan parketille sitten partaveitseilemään, mars!

Yksi suurimmista eroista kansojemme välillä on yksityisyyden suojelu. Suomessa käydään alasti saunassa puolituttujen kanssa, täällä ei edes lasten tai omien vanhempien nähden välttämättä olla edes alusvaatteisillaan. Yksityisyyden tarve pätee myös mielestäni kummallisiin, yleistä turvallisuutta vaarantaviin tekijöihin. Autoilijaa ei esimerkiksi saa puhalluttaa, ellei ole riittävän hyviä perusteita puhallutukselle. Perusteiksi riittänee alkoholin haistaminen hengityksessä, ja sitten ne perinteiset "kävele tätä viivaa pitkin horjumatta"-testit. Kuulemma voi myös joutua luettelemaan aakkoset takaperin, mitä en kyllä selvänäkään saisi tehtyä. Perjantai-illan perinteisiä ratsioita ei täällä siis ole, vaikka siihen mielestäni olisi kyllä tarvetta. Moni ajaa muutaman tai vähän useammankin drinkin juotuaan, eikä suurin osa kansasta pidä tätä minkäänlaisena ongelmana. Kauheampaa olisi jos poliisille annettaisiin lupa kajota yksityisyyteen puhalluskokeiden merkeissä.

Toinen suomalaisille tuttu poliisi on peltipoliisi, ja täällä kun tieverkosto on laajempi kuin Suomessa, hehkutin peltipoliiseja Keithillekin. Ihmettelin, miksei täällä vartioida teitä peltipoliisien avulla, valvotaanhan tulliteitäkin samankaltaisen järjestelmän avulla. Maksulliselle tielle ajettaessa kamera tallentaa rekisterikilven, ja sama juttu tapahtuu tieltä poistuttaessa. Keithin vastaus yllätti: täällä oli ennen peltipoliiseja, mutta sitten joku poliitikko lupasi, että jos hänet valitaan eduskuntaan (tai mikä ikinä täällä onkaan vastaava laitos), peltipoliisit poistetaan teiltä. Poliitikko valittiin, ja kerrankin poliitikko piti sanansa, ja peltipoliisit katosivat teiden varrelta. Minun mielestäni on käsittämätöntä, että yksittäinen henkilö voi vaalilupauksensa pitääkseen heikentää kaikkien tielläliikkuvien turvallisuutta. Onhan se tosin hirveä rikkomus yksityisyydensuojaa kohtaan jos ylinopeutta ajavasta ihmisestä otetaan valokuva!

sunnuntai 13. toukokuuta 2012

Lulu

Kissanristiäisiä vietettiin eilen kun Keith vihdoin päätti Uuden Kissan, eli UK:n uuden nimen. Nancystä tuli UK, ja sitten Lulu. Nyt meillä on sitten Lars ja Lulu kilpaa maukumassa ja kurnuttamassa. Lulu tykkää leluista, joista Lars ei piittaa, kiipeilee kirjahyllyyn ja on erittäin kiinnostunut ihmisten ruoasta. Lars on joskus päässyt lipittämään maitoa Keithin lasista, mutta Lululle kelpaa kaikki. Se on nenä kiinni jokaisessa tekemässäni voileivässä, varasti minulta suolarinkilän ja nuoli sitä, ja eilen varasti lautaseltani salaatinlehden. Pienenä ja notkeana kissana se myös mahtuu paikkoihin, joihin Lars ei edes yrittänyt tunkeutua. Laitetaan pari kissakuvaa tähän päivän piristykseksi:
Lulu


Lars valtaistuimellaan

It's so hard to be a cat!

Nyt sitten pitänee järjestää ne oikeat kissanristiäiset, joihin kaikki ne, joiden vauva- ja morsiuskutsuille olen joutunut osallistumaan, kutsutaan. Toivottavasti vieraat tuovat roppakaupalla lahjoja. Juhlissa puhutaan vain ja ainoastaan kissoista, niiden syömistottumuksista ja kakan koostumuksesta. Tervetuloa!

keskiviikko 9. toukokuuta 2012

Oli kissa ja oli kesä

Kesän kestävä työharjoittelu on edennyt toiselle viikolle, ja ainakin tähän mennessä homma on ollut mielenkiintoisempaa kuin edellisen kesän labrassa kykkiminen. Labrassa tosin hengaan edelleen, mutta kiirettä pitää ja tekemistä on taatussti. Ensimmäistä kertaa elämässäni kiitin tänään henkilöä, joka ojensi minulle kupillisen kakkaa. Sitä se työ on, kakkaveden suodattelua ja uunissa kuivattamista, nam! Työporukkakin vähän laajentui kahden hengen tiimistä yli kymmeneen. Pomo on ihan mukava mies, tosin todella vaivautunut ja epävarman oloinen koko ajan. Näytteitä vastaanottavat nainen on pelottava drag queen, olematta kuitenkaan mies. Minua labrassa ohjaava Bill on kiva tyyppi, joka onnekseni on kovin pitkäpinnainen. Kuten jokaisessa työpaikassa, tässäkin labrassa on omat ryhmittymänsä ja kaveripiirissä, mutta enköhän onnistu niitä välttelemään neljän kuukauden ajan.

 Kissat eivät kai seurasta niin piittaa, mutta minun kävi Larsia niin sääliksi kun se joutui olemaan pitkiä päiviä yksin kotona. Viime viikonloppuna kävimme hakemassa löytökissakodista Larsille morsiamen, jolla ei vielä ole nimeä. Nancy oli alkuperäinen nimi, mutta kuten Larsinkin tapauksessa, uusi nimi on tarpeen. On Keithin vuoro nimetä lemmikki, joten hommassa vähän kestää. Uusi tulokas on pieni harmaa tyttökissa, joka ei oikein osaa maukua, kurnuttaa vaan. Larsin ja UK:n välillä on päivittäin valtataistelu menossa, mutta toivottavasti Lars sopeutuu kotinsa jakamiseen. UK on tosi laiha, mutta syö pureksimatta kuivaa muonaansa, ja ahmii purkkiruoan ennen kuin Lars on ehtinyt edes maistaa omaa annostaan. Mihin se kaikki ruoka oikein menee? Iltaisin on kummasti aikaa kodinhoidolle ja harrastuksille kun kotitehtäviä ei tarvitse murehtia. Olen kuluneen puolentoista viikon aikana imuroinut, tanssinut, piirtänyt, virkannut, kokannut moneen kertaan, ja nukkunut päikkäreitä töiden jälkeen. Viikonloppuisin voi olla tekemättä mitään, tai voi tehdä rästissä olleita juttuja. Ihmeellistä tämä tälläinen työläisen arki!

lauantai 28. huhtikuuta 2012

Elämä yhtä teatteria

Ei siis minun elämäni. Mun elämästä voitaisiin tehdä sellainen teatteriesitys, missä yksi näyttelijä kiroilee lavalla noin tunnin. Kälyni sen sijaan on varsinainen huomionkipeä prinsessa, ja nyt kun se on raskaana, tämä kaikki vain tulee entistä paremmin esille. Pari viikkoa sitten lanko&käly (toivottavasti näitä eivät käännöskoneet tunne, jos vaikka jollakulla ei ole omaa elämää ja pitää näitä mun juttuja lähteä vakoilemaan) muuttivat uuteen kämppään, ja Keith teki suurimman osan duunista kantaen hellan, pesukoneen, jääkaapin jne toiseen kerrokseen. Käly on raskaana ehkä neljännellä kuulla, mistä minä näitä tiedän, eikä voinut kantaa mitään yläkertaan. Ei mitään. Onneksi kälyn vanhemmat saapuivat paikalle - katselemaan muuttoa. Kälyn isä oli seisoskellut pihalla ja naureskellut Keithille, joka oli raahannut jääkaappia ylös rappusia. "Hahaha, näyttääpä painavalta" kuului kommentti, josta oli tosi paljon apua muutossa. Eli kälyn prinsessageeni on kyllä ihan vanhemmilta peritty. Kesken muuttopäivän muutto keskeytettiin kolmeksi tunniksi, jotta prinsessa saisi vähän lisää huomiota osakseen:

Huomionkipeä prinsessa pääsi elokuvan pääosaan järjestettyään sukupuolenjulkistamistilaisuuden sukulaisille ja ystäville. Käsittääkseni normaalisti ultraäänikokeisiin mennään yksin tai (avio)miehen kanssa. Ei tämä prinsessa. Paikalle kutsuttiin vanhemmat, isovanhemmat, ja kaasokin oli todistamassa vauvan sukupuolen selvittämistä. Pahaksi onneksi käly oli hieman ennenaikaisesti tilannut tämän ultraäänen, eikä lääkäri pystynyt määrittämään sikiön sukupuolta. Koska pippeliä ei näkynyt, käly päätti että vauva on tyttö. Ei kai sillä ole väliä, että lääkäri ei asiaa vahvistanut? Ultraäänikoehuoneessa oli sitten ollut sohvia vieraita varten, ja iso telkkaruutu, jolta kutsuvieraat sitten saivat ihastella tätä elokuvaa. Veikkaisin, että kun tämä tyttöpoika putkahtaa pihalle, koko show muuttuu vielä hirveämmäksi. Kostoksi ostan kersalle äänekkään pattereilla toimivan lelun joululahjaksi. Haha.

Täällä äitiys takaa jäsenyyden klubissa, johon minulla ei ole asiaa. Keithin kavereiden vaimokkeet ovat suurimmaksi osaksi idiootteja, mutta saatuaan lapsia, he eivät vaivaudu edes tervehtimään minua, maan matosta jolla ei ole minkäänlaista käsitystä siitä miten paljon synnytys sattuu tai miltä imettäminen tuntuu. Oikeastikaan pari heistä ei enää edes sano minulle hei, kääntävät vain päänsä pois jatkaakseen vauvakeskustelua jonkun toisen Äidin kanssa. Samapa tuo, onneksi minulla on nykyään jopa ihan omia kavereita. Keithin kavereiden vaimot Tania ja Tammy olivat ennen hyviä ystäviä. Tosin Tania on se sama kumisaapas, joka odotteli stop-merkin muuttumista vihreäksi, joten en ole ihan varma, miten moisen idiootin kanssa edes ollaan ystäviä. Joka tapauksessa, Tanian saatua kaksi lasta, he eivät enää jutelleet toisilleen, sillä Tania ei voinut vajota Tammyn vauvattomalle tasolle. Nyt Tammy kuitenkin sai lapsen, ja Tania ilahtui kovasti: "Nyt me voidaan olla taas kavereita kun sullakin on vauva". Siksihän Tammy varmaan sen kersan tahtoikin, että voisi taas olla Tanian kaveri.

perjantai 27. huhtikuuta 2012

506 ikkunaa

Olenpas laiskotellut kovasti blogin kirjoittamisessa. Loppukokeet vaativat paljon aikaa ja huomiota, ja vaikka tämä lukukausi ei ollutkaan yhtä suuri menestys kuin edellinen, olen silti kelvollinen oppilas. Tämän viikon olen lomaillut Keithin kanssa, tosin loma on kulunut lähinnä kotiaskareiden merkeissä. Ei niitä oikein koskaan viikonloppuna ehdi tai jaksa tehdä, joten tässä ollaan sitten korjailtu putkia ja raivattu puutarhaa ja vaihdettu kesävaatteet vaatekaappiin villapaitojen tilalle. Tänään sain myös pestyä viimeisen ikkunan, ja niistä näkee taas pihalle!

Ikkunoita puunatessani kirosin kuumimpaan helvettiin pohjoisamerikkalaiset miesinsinöörit, jotka nämä meidän ikkunat ovat suunnitelleet. Täällä ikkunat pestään ruiskuttamalla windexiä ikkunaan ja pyyhkimällä se puhtaaksi talouspaperilla. Minä pesen ikkunat tiskiaineella ja vedellä ja sellaisella säämiskäliinalla, ja pesen myös ikkunan pokat. Täkäläisiä ikkunoita ei ole moiseen käsittelyyn suunniteltu, sillä ikkunoiden kehykset ovat täynnä pieniä koloja ja rantuja joihin lika oikein jumittuu ja jää asumaan. Yhden ikkunan karmeista karkoitin hämähäkin ja sen saaliiksi pyydystämät hyönteiset, toisissa kehyksissä oli mutaa. Ilmeisesti ikkunat on tarkoitus ulkoapäin pestä painepesurilla, ja sisäpuolelta tällä windexillä. Naapurit saivat parina päivänä ihmetellä, että mitä se hullu akka puunaa ikkunoiden parissa tuntikaupalla, mutta nyt ovat sitten ainakin puhtaat. Tosin yhdessä lasissa on vielä joku täplä, jota edelliset asukkaat ovat jäljistä päätellen yrittäneet irrotella teräsvillalla. Myös kissan nenänjäljet ovat poissa, mutta palaavat varmasti pian takaisin. Lars oli muuten hyvin innokas, joskaan ei järin hyödyllinen, ikkunanpesuapuri. Ihana Lars!

perjantai 6. huhtikuuta 2012

Pääsiäinen

Tänään on pitkis, jota nyt ei ainakaan täällä meidän taloudessa juuri mitenkään noteerattu, paitsi että jätettiin menemättä kouluun/töihin. Virpominen ei taida olla tapana, eikä pajunoksien koristelukaan. Vain suklaamunat tuntuvat kuuluvan pääsiäismenoihin sekä täällä että Suomessa. Huomenna on edessä pääsiäispäivällinen perheen kesken Keithin enolla, jonka luokse on aina kiva mennä. Jäämme Keithin kanssa yökylään, jotta voimme sunnuntaina kotiin palatessamme löytää kissatornadon jäänteet kotoa. Odotin huomista reissua innolla, kunnes viime viikonloppuna John ja vaimonsa ilmoittivat, että pulla on uunissa. Minua kun ei vauvajutut kiinnosta, ja taidan olla allerginen kaikelle aiheeseen liittyvälle lässytykselle, niin nyt odotan kauhulla huomista päivällistä. Pääpuheenaiheena vauva. Janet kun on vielä sellainen, että se ei puheenaiheestaan luovu, vaan pitää kynsin hampain kiinni. Monesti olemme yrittäneet johdatella keskustelua hänen kanssaan esimerkiksi partiojutuista johonkin astetta mielenkiintoisempaan, mutta puhe palaa kuin bumerangi takaisin niihin partiopuuhiin. Ainoaksi vaihtoehdoksi taitaa jäädä sen verran vahva humalatila, että kersakeskustelu ei enää haittaa. Olisiko 10 promillea sopiva annos?

Mahtaakohan oikeasti olla niin, että ruokavaliosta pitää raskauden takia karsia noin puolet? Adrienne ainakin heti alkoi listata ruokia, joita ei enää voi syödä. Asiasta mitään tietämättömänä on vaikea erottaa huomionkipeyden ja oikean kiellon ero. Esimerkiksi pähkinöitä ei sovi syödä, ettei kakaralle tule pähkinäallergiaa. Taitaisikin olla suotuisinta olla syömättä mitään, jottei lapselle tulisi mitään allergioita. Saakohan vettä juoda? Valitettavasti kyseisen tulevan äidin tapauksessa kyseinen 9 kuukauden paasto saattaisi jopa onnistua nykyisten rasvavarastojen avulla. Heti uutisen kuultuani ja kotiin päästyäni blokkasin tämän tulevan äidin sosiaalimediasivultani, jottei tarvitse lukea noita raskausjuttuja. Ei siinä mitään, onhan se ja sitten se kersa iso osa elämää, mutta kun mua ei kiinnosta enkä jaksa niitä juttuja lukea. Lohduttaudun sillä, että minutkin on varmaan blokattu saman syyn varjolla, sillä tuskin kaikkia, jos ketään, kiinnostavat minun kissajuttuni tai kanadakiukkuni.

Kissoista puheen ollen, Lars on ihana! Se kaivautuu usein päiväunille vierassängyn päiväpeiton alle tai piiloutuu liinavaatekaappiin. Iltaisin se tulee tuijottamaan minua makuuhuoneeseen kun yritän nukahtaa. Yleensä Larsin tuijotus on hyvin tuomitseva, se kai yrittää saada minut tuntemaan itseni maailman matoseksi, jonka ainut tehtävä maan päällä on kissan palveleminen.

tiistai 27. maaliskuuta 2012

Pumpulia perkele!

Selailin nettiä, ja kauhukseni törmäsin keksintöön nimeltään "toddler safety hat" tai "baby safety head guard". Vauvalle isketään siis kypärä päähän, jottei satu. 1-3-vuotiaille kävelemään opetteleville kakaroille suunniteltua kypärää saa kaikenvärisinä ja kokoisina, ja sitä voi käyttää myös lapsen nukkuessa, jottei tule lättänää takaraivoa. Onko näitä Suomessakin, vai onko tämä taas yksi pohjoisamerikkalainen yritys kääriä ne kersat pumpuliin, tai siis tässä tapauksessa kypärään?

 crazy parenting fails - She Suspects Nothing... Excellent...

Tässä näitä päävaippoja sitten on ihan kaikenmallisia, valitkaa omanne! Mites olis sellainen kiva kokovartalohaarniska, ettei vaan koskaan sattuis tai tulis mustelmia? Kauheinta tässä on se, että näiden markkinoijat ovat niin ovelia, että jos et hanki tälläistä kultamussukallesi, olet tosi huono äiti/isä! Täysin vastuuton! Hyi!

Vähiin käy

Koulua on jäljellä enää 3 viikkoa ennen loppukokeita, ja sitten on viikko lomaa ennen työharjoittelun alkua. Lukukausi on hurahtanut taas ohi kauhealla vauhdilla, tekemistä on riittänyt, ja oikeastaan on ollut hauskaakin. Koulussa opinnot sujuvat saman ryhmän kanssa suurimmaksi osaksi, joten toisiin tutustuu tosi hyvin. Yhteishenki on hyvä, ja lauantaina luokkakaverin järkkäämissä bileissä saatiin vähän irrotellakin. Jotkut tosin sortuivat puhumaan koulujutuista, mutta heitä rankaistiin heti paikalla tequilashotilla. Luokkamme on erikoinen kokoelma ihmisiä. Kulttuuritaustoista musiikkimakuun, huumeidenkäyttöaktiivisuudesta uskonnollisuuteen, meidän luokalta löytyy kyllä kaikenlaista. Vaikka jotkut kanukeista koittavatkin väittää olevansa "eurooppalaisia", olen joukkomme ainut oikeasti euro, ja kuulun myös muihin vähemmistöihin: olen vanha, nainen, ja naimisissa.

Eilen kuulin opettajaltamme, että yleensä kansainväliset opiskelijat, joilla on perhettä ulkomailla, pitävät tämän ensimmäisen työharjoittelujakson vapaata, ja reissaavat kotiin. Taidan olla luokkamme eksoottisista eläimistä ainut, jolla on työharjoittelupaikka, enkä siitä ole luopumassa. Periaatteessa on mahdollista tehdä 4 työharjoittelujaksoa töitä, mutta vain 2 vaaditaan ohjelmastamme valmistumiseen. Ehkä pidän talviloman, ja reissaan Suomeen nauttimaan lumesta ja pakkasesta, täällä kun talvet tuntuvan olevan säälittäviä vesisadekausia. Toisaalta kesän kuumuutta olisi kiva lähteä pakoon myöskin, mutta ehkä sitten ensi kesänä!

perjantai 23. maaliskuuta 2012

Kesäkevät

Tuskainen hellekevätviikko vaihtui normaaleihin kevätlukemiin, ihanaa! Ei maaliskuussa kuulu olla niin kuuma, että hellevaatteissa hikoilee. Varsinkaan, jos en vielä ole edes ehtinyt ottaa kesävaatteita esiin, ja pakata talvivaatteita kesäsäilöön. Kanadalaiset rakastavat säästä puhumista, ja ilmeisesti olin ainut, jonka mielestä +26 maaliskuussa oli kamala kokemus, ei ihana. Muiden mielestä on ihanaa, kun "talvi on ohi", vaikkei mitään talvea siis koskaan ollutkaan. Nyt sitten joukolla lomalle Floridaan, Meksikoon tai Kuubaan hankkimaan rusketusrajoja trendikkäästi vähän muita aiemmin! Solariumissa käynti on täällä muuten yllättävän suosittua, vaikka ulkonakin ollessa suojakertoimia pitää meikäläisen iholla olla vähintään 30 kesällä, mieluiten 60. Suomessa riittää 10. Ulkona möllöttävästä ilmaisesta auringosta huolimatta "soccer momeiksi" nimitetyt lapsiaan minibussilla harrastuksesta toiseen kuskaavat äidit hankkivat täydellisen rusketuksensa kauneushoitolassa, kuntosalilla, tai sitten siellä lomalla. Kuntosaleilla solariumia mainostetaan terveellisenä toimenpiteenä, ikäänkuin terveellisen kuntoiluharrastuksen jatkeena. Eikö tuo mahda olla virheellistä mainontaa? Rusketusta ihaillaan niin paljon, että monet naiset varsinkin ovat todella ruskeita/oransseja keväästä syksyyn. Oma ihoni ei tietenkään moista edes kestäisi, mutta ei se kenenkään iholle voi kovin hyvää tehdä.

Kesäprojektini kesälle 2012 on jatkaa sadan pakko lukea-kirjalistan läpikäymistä (viime kesänä taisin saada luettua kaksi) ja tulla Kanadan kansalaiseksi. Eräät työnantajat, esimerkiksi ympäristöministeriö, eivät edes haastattele työnhakijoita, jotka eivät ole kansalaisia. Minulla on oikeus hakea kansalaisuutta, ja koska ympäristöministeriö on unelmatyöpaikkani, ajattelin lukaista Kanadasta kertovan tenttikirjan kesän aikana, ja kokeilla onneani kansalaisuuskokeessa. Kyseessä on monivalintakoe, jossa on 20 kysymystä. Jos läpäisen sen, minusta tulee kanadalainen, eli maalaisjärkeni poistetaan kirurgisella toimenpiteellä, enkä enää kykene hyötyliikkumaan. Tosin ehkä kaksoiskansalaisuus antaa minulle oikeuden käyttää maalaisjärkeä ripauksittain jatkossakin..

tiistai 20. maaliskuuta 2012

Vuosipäivä

Viime perjantaina, 17.3, tuli täyteen viisi vuotta Kanadassa. En tiedä, mitä matkaan lähtiessäni odotin tai kuvittelin reissultani, mutta en varmastikaan olisi osannut arvata että miten täällä käy. Päädyin töihin pesulaan, anopin ahdistavaan taloon kolmeksi vuodeksi, sitten takaisin koulun penkille. Olen tavannut kivoja ihmisiä, ja tietysti myös sitten niitä idiootteja. En todellakaan rakastunut maahan ensisilmäyksellä, ja itse asiassa vielä viiden vuoden avoliiton jälkeenkin epäilen suhteemme toimivuutta. Toista oli esimerkiksi Islannista, josta pitkään olin haaveillut, ja johon rakastuin tulisesti ensitapaamisella. Toki koti on täällä, ja edellinen reissu Suomeen osoitti, että en enää oikein kuulu sinne. Kuulun siis vissiin tänne.

Viisivuotiskanadapäivää seurasi jälleen uusi kahdeksantoistavuotissyntymäpäivä 18.3. Sitä on tullut juhlittua jo aika monta kertaa, mutta tällä kertaa päivä oli ainakin aurinkoinen, lämmin, ja sain kakun jonka päällä luki "Happy Birthday Maiju!". Ilman kirjoitusvirhettä, ihme kyllä. Ikinä ennen ei kakkuun ole kirjoitettu minun nimeäni, joten otin kakusta tietysti kuvan. Juhlapäivä sujui lievän krapulan merkeissä, sillä lauantai-iltana juhlin nörttijengini kanssa luokkakaverin siskon häärahankeruujuhlissa. Tosin ensin menimme vääriin rahankeruujuhliin, sillä en lukenut kutsua tarpeeksi huolellisesti. Kun löysimme oikeat juhlat, oli loppuilta oikein mukava. 20-vuotias poika jopa oli kysynyt kavereiltani, olenko sinkku, ja luuli minua 24-vuotiaaksi. Miten imartelevaa! Imartelua hieman haittasi se, että kyseinen tyyppi oli hämärä. Creepy on englanninkielinen sana, joka kuvaa mahtavasti tätä Walteria. Sama se, 24 on hyvä ikä. Tai siis oli. Tai siis on varmasti, kunhan sinne saakka pääsen.

Syntymäpäiväjuhlinta ulottui yli viikon aikajaksolle, sillä ensimmäinen paketti tuli jo 12.3, ja tänään 20.3 tuli karkkilähetys Agentti Apalta. Sain sen noin kuusi tuntia sitten, ja jonkin verran karkkia on vielä jäljellä. Ennätys! Toinen ennätys on huominen lämpötila, plus 26 astetta. Tämä tietää kamalaa kesää. Tuskaista, hikistä, nihkeää, nahkeaa kesää. Yäk.

torstai 15. maaliskuuta 2012

Jammu ja Matti

Tällä viikolla kaksi lapsuudestani tuttua, hieman arveluttavaa henkilöä, on päässyt uutisiin. Ensimmäiseksi huomasin, että Nykäsen Matti laajentaa työkokemustaan telkkaohjelmassa esiintymällä, eli tosi-TV-ohjelma seuraa Masan elämää. Monet telkkaohjelmat eivät näy täällä Kanadassa, YLE Areenan kauttakin näkyy pari hassua sarjaa, ja tietysti merisää! Tottakai tahdon tietää mikä Itämeren aaltotilanne on, kun olen täällä parin lätäkön takana itse. Joka tapauksessa, ilo ja riemastus oli suuri, kun tajusin, että Matin seikkailut näkyvät täälläkin Ruutu.fin kautta! Jes! Pääsen kyttäämään, millaista elämäni saattaisi olla, jos 5-vuotiaan Maijun toive päästä Matin vaimoksi olisi toteutunut. Aikalailla erilaista taitaisi meno olla!

Toinen mies menneisyydestä on Jammu-setä, joka oli unohtunutkin mielestäni pariksikymmeneksi vuodeksi. Uutisissa kerrottiin Jammun kuolemasta, ja samassa muistin, miten kuvittelin Jampan asuneen Savikonkadun varrella olleessa autiotalossa. Ilmeisesti olin onnistunut vakuuttamaan ystävänikin uskomaan, että Jammu piileksii ko. talossa, ja kyttää minua ja muita lapsia koulun pihallakin. Anteeksi! En kyllä edes muista tienneeni, mitä Jammu oli silloin 80-luvulla ikäisilleni lapsille tehnyt, tiesin vain hänen olevan ilkeä ja paha. Autiotalo oli pelottava, joten oli kai luonnollista olettaa, että Jammu asui siellä. Aikamoinen mielikuvitus sitä vaan on ollut minullakin, ja olen kavereitakin sitten pakottanut kyttäämään Jammua äidin vaatekomerossa seisten. Siellä oli siis ikkuna, ja nimenomaan "Jammun talolle" päin. Siitä samasta ikkunasta kyllä kyttäiltiin sitten kaikkea muutakin.

Kevät tulee kohisten, täällä oli tänään melkein helle. Tai piti olla, mutta sitten tuli ukkosmyrsky, ja olikin vain lämmintä kuuman sijaan. Jospa Kanada olisikin muuttunut tasalämpöiseksi, ja kun talvea ei oikein ollut, ei kauhean kuumaa kesääkään tulisi.. Näin toivoo Maiju. Kiitos.

torstai 8. maaliskuuta 2012

Kasvatustyylejä

Lapsettomana minulla ei periaatteessa ole mitään oikeutta kritisoida muiden lastenkasvatusmetodeja, mutta saa kai niistä edes vähän valittaa? Suomalaisista kakaroista minulla ei ole kauhean ajankohtaista kokemusta, joten kuvitellaan, että kritisoin vain kanukkien tyylejä.

Olen maininnut asiasta ennenkin, eli kersat kääritään pumpuliin mielellään kolmikymppisiksi saakka. Täällä tulee telkasta ohjelma, missä "huono äiti" opettaa "hyviä äitejä" relaamaan vähän, eli esimerkiksi kymmenvuotias poika sai itse ekaa kertaa käyttää veistä ruokapöydässä ja ajaa pyörällä. Pumpulisoitumisen lisäksi lapsia kehutaan ja kiitellään ihan hirveästi, ja ainakin minun korvaani moinen kuulostaa oudolta. Vaikka lapsi hädin tuskin pääsisi luokaltaan (tosin luokalle ei kai voi täällä edes jäädä, siitähän voisi tulla paha mieli), vanhemmat silti kehuvat jälkikasvunsa saavutuksia. Olin itse hyvä koulussa yläasteelle saakka, mutta kehuja ei kyllä juuri herunut. Myöskään jokaista piirtämääni viivaa ei kehuttu, minkä takia minusta ei sitten varmaan tullutkaan taiteilijaa. Olen jopa kuullut pottajuhlista, eli kun lapsi oppii käymään potalla/vessassa, pidetään asian kunniaksi bileet. Niihin bileisiin meikäläistä on sitten ihan turha edes kutsua. 

Viime viikolla järkytyin, sillä vaikka olen tottunut paikallisbussissa körötellessäni pumpulikehuskelukasvatustyyliin, todistin tähän mennessä järkyttävintä tapaamaani kasvatustapaa. Kersa venkoili ja vinkui bussissa, ja äiti komensi lasta olemaan paikallaan ja rauhoittumaan. Villekalle lopettikin kiemurtelun, ja äitykkä tyytyväisenä sitten kehui suureen ääneen lastaan: "Kiitos että kuuntelit äidin käskyjä! Kiitos, että tottelit äitiä!" Niinku oikeesti??! Miksei mua lapsena kiitetty, jos tein kuten vanhemmat käskivät? Olettivat vain itsestäänselvyytenä, että vanhempina heillä on oikeus komennella meikäläistä! Joutuuko Villekallen työnantaja 20 vuoden päästä kiittämään joka päivä, että kiitos kun teit työsi tänään, tulethan huomennakin ajoissa taas töihin?

Nyt voitte sitten äiteet kiroilla, että mitä tuo lapseton puuttuu mihinkään asiaan. Ehkä parempi, ettei minulla lapsia olekaan, sillä en varmastikaan kehuisi niitä tarpeeksi julkisilla paikoilla, ja saisin otsaani huonon äidin leiman, ja lapsetkin traumatisoituisivat loppuelämänsä ajaksi.

keskiviikko 29. helmikuuta 2012

Laihdutuskuuri

Tarpeesta huolimatta kyseessä ei ole minun vatsamakkaroihini kohdistuva kuuri, vaan Lars-parkaa tässä koitetaan hoikistaa. Ostin uudenlaista kissanruokaa Larsille, ja sitä tuntui menevän kilokaupalla. Kissa pyöristyi silmissä, joten päätin lukea ruokintaohjeet pussin kyljestä. Olin antanut Larsille syötäväksi suunnilleen tuplamäärän ohjeisiin nähden, joten nyt kisukin ruoka mitataan aamuisin tarkasti mittakuppiin ja siitä sitten annostellaan päivän mittaan. Lienee sanomattakin selvää, että Lars ei diggaa laihdutuskuuria, ja on lievästi käärmeissään koko asiasta. Kostoksi se siis herättää mutkin näin lomalla viimeistään kasilta, vaikka tavoitteena on ollut nukkua pitkään ja mieluiten puolillepäivin.

Eikö olisi ihanaa, jos joku säännöstelisi ruoan, eikä olisi mahdollista päästä itse ruokaan käsiksi? Moisesta ruokavahdista haaveilen kovasti, sillä oma itsehillintä ei todellakaan riitä pitämään näppejä erossa herkuista. Eikä tarvitse edes olla herkkuja, Maiju syö mitä vaan. Tein muuten jauhelihariisipiirakkaa omenapiirakoita varten myytävään valmistaikinaan, ja siitä tuli ihan maittavaa. Ensi kerralla teen kyllä oman voitaikinan, mutta kävi se noinkin. Reilu vuosi sitten jouluna tarjolla oli "mincemeat pie", jota tietysti luulin jauhelihapiirakaksi. Vesi herahti kielelle, ja haukkasin piirakasta palasen. Pettymys oli suuri, kun piirakan sisällä ei todellakaan ollut jauhelihaa, vaan jotain sikamakeata hedelmätäytettä. Voitte kuvitella hämmästykseni, kun mincemeat ei ollut lihaa nähnytkään.. Kuulemma ennen vanhaan tämä piirakka sisälsi lihaa tuohon kamalaan hedelmähässäkkään sekoitettuna. Se se vasta olisikin ollut herkullista! Not. Tässä netistä varastettu kuva ko. piirakkahirvityksestä.


tiistai 28. helmikuuta 2012

Syrjintää!!!

On se aika vuodesta, kun Mohawk Collegen opiskelijat yrittävät löytää itselleen työharjoittelupaikan ensi kesäksi. Toistaiseksi olen päässyt kahteen haastatteluun, ja niitä on sentään ollut jo ainakin seitsemän. Neljä firmaa kutsui haastatteluihinsa vain miespuolisia luokkatovereitani. Sisälläni horrostava feministisika röhkäisi moisen epäkohdan havaittuaan varsin äänekkäästi, ja melkein päädyin lähettämään tulikivenkatkuista sähköpostia miehiä suosiville firmoille. Okei, ehkä jotkut hommat sitten ovat vain miehiä varten, mutta ihan varmasti naisetkin pystyisivät työharjoittelun vaatimia tehtäviä suorittamaan. Taitaa nyt kuitenkin olla niin, että luokkani naispuolisille opiskelijoille jäävät ne siistit ja ah niin tylsät sisätyöt. Eräs firma muuten kutsui haastatteluunsa minut ja tytön nimeltä Sami, eli varmaan luulivat meitä molempia pojiksi. On tää taas niin tätä! Kouluarvosanoilla ei muuten ole mitään tekemistä sen kanssa, saako työpaikan vai ei. Toistaiseksi työharjoittelupaikan on saanut kaksi luokkatoveriani, ja toinen niistä on hädin tuskin luokan mukana sinnittelevä tyyppi. Kun nyt meille tytsille edes jotain löytyisi! Alkaa ahdistaa tälläinen kun harkoittelupaikasta ei vielä ole mitään tietoa.

Käyn taas lihaksia kasvattamassa koulun salilla, ja pitää nyt valitussarjan lisäksi liittää kuntosalivalituksiakin vähäsen.. Ensinnäkin, miksi naisten pitää kylpeä hajuvedessä ennen kuntosalille menoa? Pukuhuoneessa joudun yleensä maistelemaan (kyllä, en haistelemaan vaan maistelemaan) muiden hajuvesiä. Ei kiitos! Toinen juttu, jonka ei mua mitenkään pitäisi haitata, sillä minun elämääni tämä tapa ei mitenkään vaikeuta. Naiset salilla yleensä jolkottelevat puoli tuntia juoksumatolla, puoli tuntia kuntopyörällä, ja sitten pumppaavat puoli tuntia vatsalihaksia. Miksi? Onko tästä jotain hyötyä? Olen kummajainen salilla kun treenaan hauista, ojentajia, olkapäitä, yläselkää, rintalihaksia. Ja jalkoja, tietysti. Minulla on valtavan kokoiset pohjelihakset, eikä trendisaappaat mahdu venyttämälläkään jalkoihini pohkeen kohdalta, mutta silti treenaan edelleen jalkalihaksia. Luokkakaverini, jolla myös on "epänaiselliset" pohkeet, välttelee jalkoja rasittavia lihaskuntoliikkeitä, ettei pohkeista tulisi entistä isommat. Valitettava tosiasia on, että nainen joutuu pumppaamaan rautaa ihan järkyttävän pitkään ja hormonien säestyksellä ennenkuin lihaksista tulee "miesmäiset". Niin, alas sieltä juoksumatolta ja mars lihaskuntoliikkeitä tekemään! Kolmas ja varsin universaali valituksenaihe on se laitteen päällä istuminen. Itse teen yleensä jonkinlaisen kuntopiiriharjoituksen salilla, siirryn nopsasti pisteeltä toiselle. Toiset sitten istuvat sen puoli tuntia siinä laitteella, mihin mun tarttis päästä pariksi minuutiksi sillä välin kun munijat lepuuttavat. Räyh!

maanantai 27. helmikuuta 2012

Turvatonta touhua

Viime perjantaina menin koulun jälkeen töihin, ja sain kauhukseni kuulla, että edellisenä iltana työpaikan vieressä olevassa parkkihallissa oli murhattu joku vanha mies. Poliisin mukaan murha ei ollut sattumanvarainen pahoinpitely/ryöstö, vaan ihan tarkoituksella tämä uhri oli valittu. Tiesin toki jo ennestäänkin, että Barton Street ei kuulu Hamiltonin parhaimpiin alueisiin, mutta että murha. Ja vielä ihan työpaikkani vieressä. Iik! Lähdinkin sitten jo ennen pimeäntuloa töistä, ei paljoa huvittanut pimeällä seikkailla kyseisellä alueella, vaikka toivottavasti tuskin minun perääni on palkkamurhaajaa lähetetty.

Tuntuu hassulta, että maassa missä kaikki on turvamerkitty ja kääritty pumpuliin, sattuu ylipäätään mitään pahaa. Halloweenasuissa on varoitukset, että tällä Batman-viitalla ei oikeasti voi lentää, mutta silti joka vuosi Halloweenin aikaan joku kersa lyö päänsä hypätessään sohvalta tai katolta. Mielestäni tämä kaikki on tosin jälleen selitettävissä sillä maalaisjärjen puutteella. Kaikki tarjoillaan kansalaisille valmiiksi pureskeltuna ja ohjeet ja varoitukset on kaikkialla kaikkeen, siispä aivojen käyttöön ei juuri tarjoudu tilaisuuksia. Stop-merkki joka risteyksessä opettaa ihmiset ajamaan risteyksen läpi ympärilleen katsomatta, jos stop-merkkiä ei ole. Parasta ennen-päivämäärät pyöräilykypärissä, lastenistuimissa, ja ties missä tuudittavat ihmiset uskomaan, että jos parasta ennen-päivämäärää ei vielä ole saavutettu, on tuote täysin kunnossa. Näin siis vaikka onnettomuudessa ollut pyöräilykypärä on ihan käyttökelpoinen, vaikka olisi haljennut, kunhan päiväys on kunnossa! Toisaalta täällä kavahdetaan kovasti valtion yrityksiä toimia valvovana isoveljenä, siksipä ei kai ole maanlaajuista tarkkaa väestörekisteriä tms. Ei haluta, että viranomaiset tietävät kaiken itsestä, mutta toisaalta annetaan muiden tahojen hoitaa kaikenlainen ajattelu sen sijaan, että itse vaivauduttaisiin kelaamaan juttuja.

Miksi kaikkialla sitten on niin paljon ohjeita ja varoituksia? Jos niitä ei ole, niin onnettomuuden sattuessa (vaikka siis onnettomuus johtuisi tyypin tyhmyydestä) uhkaa syyte. Jos esimerkiksi loukkaantuu vakavasti kun Batman-viitta ei kannakaan katolta alas hypätessä, mutta pakkauksessa ei ollut mainintaa siitä, että viitan kanssa ei voi lentää, viitan valmistanut yhtiö todennäköisesti joutuu maksamaan kasapäin korvauksia ko. lepakkoääliölle. Samoin sille, joka koitti imuroida silmästään roskaa ja siinä samalla sitten satutti silmänsä, jouduttiin todennäköisesti maksamaan aikamoinen nippu rahaa. Eli p-amerikkalaiset ovat tyhmiä, mutta johtuuko se geeneistä, vai oikeusjärjestelmästä?

lauantai 11. helmikuuta 2012

Mahdoton juttu

Minua on syytetty aiemminkin yleistämisestä ja jopa rasismista yleistysteni takia, joten tässä lisää matskua kyseistä väitettä pönkittämään..

Eilen odotin bussia päästäkseni koulusta töihin. Pysäkillä kanssani oli kaksi intialaista miestä. Molemmilla oli verkkarit ja tennarit, ei pipoa, ei hanskoja. Molemmat puhuivat puhelimeen koko bussinodotteluajan. Olen aiemminkin huomannut, että intialaiset joko hengaavat isossa porukassa ja lähestulkoon huutavat toisilleen. Jos he jostain syystä joutuvat ryhmästä erilleen, he puhuvat kännykkään. Miten voin olla yleistämättä, kun 98% empiirisistä havainnoistani tukee tätä väitettä?

Hieman heikommat perusteet yleistelyyn tarjosi samaisella bussipysäkillä kaksi todella mustaa miestä, joilla molemmilla oli korvaläpällinen kunnon talvihattu, sellaiset keltaset maiharien näköiset kengät mustilla kärkivahvikkeilla, ja toppasormikkaat. Tähän koodipukeutumiseen en ennen ole kiinnittänyt muualla huomiota, ja voihan olla että miehet olivat vaikka töissä samassa työpaikassa, missä ko. kengät ovat pakolliset. Jälleen kuitenkin mielelläni olisin lähtenyt yleistämään!

Kolmas, ja edelleen sillä samalla bussipysäkillä tehty havainto oli kanadanitalialaisista. Niitäkin oli kaksi, ja molemmilla oli nahkarotsi päällä, ja sen alla huppari. Hupparin huppu oli vedetty päähän suojaamaan kylmältä. Kellään muulla pysäkillä olleistä ei ollut nahkatakkia, tai hupparin huppua päässä. Tai verkkareita. Tai sellaisia talvihattuja. Yleistäminen on niin kätevää, miksi niin ei saisi tehdä??

Yleistäminen toki ruokkii stereotypioita, jotka kuulemma kaikki ovat negatiivisia vaikka saattavat ensialkuun kuulostaa positiivisilta. Olen kuitenkin esimerkiksi itse täällä ollessani koittanut vahvistaa uskomusta siitä, että suomalaiset kestävät jäätä (talven lämpötiloja) ja tulta (saunaa) muita paremmin, ja että kaikilla on lemmikkeinä porot. Tottahan tämä on, tai vaikka ei olisikaan, niin en minä siitä loukkaannu jos joku kysyy että missä sun poro on?! Koulukavereille olen muuten myös mainostanut puukkohippasia. Eivät taida sen jutun jälkeen pitää Suomea ykköslomakohteena..

torstai 9. helmikuuta 2012

Voihan fillari!

Eilen minulta varastettiin polkupyörä, toista kertaa elämässäni. Molemmilla kerroilla pyörä on ollut huonokuntoinen ja käytännössä arvoton romukasa, jolla on ainoastaan käyttöarvoa minulle. Kukaan muu tuskin osasi arvostaa Orhipan (ensimmäinen, Turussa pöllitty pyörä) perusluotettavuutta, sillä vaikka käsijarru ei toiminutkaan, ja vaihteista vain yksi, oli se silti mainio menopeli koulumatkoilla. Mr. Pony, eli eilen harhateille joutunut pyörä, oli maastopyörä, jonka takajarru ei toiminut, ja 21 vaihteesta toimi vissiin viisi. Kukaan ei siis voi tienata kymppiä enempää myymällä varastamansa pyörän, joten kysymys kuuluukin: Miksi? Pyörävarkaus tuntuu henkilökohtaukselta loukkaukselta. Koululla kiertelevät vartijatkaan eivät olleet nähneet mitään, eikä valvontakameran nauhalle ollut tallentunut pyörätelineen ympäristöä lainkaan. Koululla pyörivät vartijat ovatkin lähinnä huolissaan tupakoinnista muualla kuin tupakointipaikalla, ja muista tärkeistä asioista.

Tutorointi on ollut tähän saakka yllättävän mukavaa, ja opettaminen on oikeastaan ihan kivaa. Uusi tuttavuuteni on mies, joka heti ensitapaamisella itsensä esiteltyään kertoi oppimisvaikeuksistaan ja syömistään masennuslääkkeistä. Minäkin masennun hänen seurassaan, mutta onneksi joukkoon mahtuu myös iloisia ja positiivisia tutoroitavia. Olenkin huomannut olevani kuin sieni, tai ehkä kuin peili. Jos olen energisessä seurassa, olen energinen. Jos toista masentaa, minäkin helposti kadotan kipinän. Mahdanko sitten olla niin heikko persoonallisuus, etten itse ole mitään ilman toista ihmistä, josta ottaa mallia? Kotona vietän suurimman osan ajasta Larsin seurassa, onko siis ihmekään jos laiskotuttaa ja makaan vaan sohvalla? Tarpeeksi pitkään tietyn ihmisen kanssa oltuani jotkut imemäni ja heijastamani ominaisuudet jäävät voimaan pidemmäksi aikaa, enhän esimerkiksi enää ole ihan niin realistinen kuin olin vaikka 7 vuotta sitten (Keithille kiitos tästä, positiivisempaa ja leppoisempaa elämänasennetta saa etsiä), enkä pohdi jatkuvasti uusia käyttötarkoituksia elmukelmulle, kiitos ystävien ja sukulaisten, joilla on ihan mukaviakin pikkulapsia. Toisinaan sitten on parempi ryhtyä tuumasta toimeen itsekseen, ihan vain tämän ominaisuuteni takia. Kävin aikoinaan Turussa jumpassa kaveriseurassa, ja jos kaveri perui menon, en minäkään mennyt. Kun päätin mennä ihan itsekseni, sain muokattua siitä itselleni elämäntavan, eikä salillakäyntini riipu kenestäkään muusta kuin itsestäni.

Muutenkin olen miettinyt, että milloin ihminen on omimmillaan? En ole ainut, jonka käytökseen seura vaikuttaa. Joukossa tyhmyys tiivistyy, ja muutkin ominaisuudet muuttuvat. Koulussa nörttijengissäni olen ihan erilainen kuin vaikka jutellessani tanssitunnilla tapaamieni ihmisten kanssa. Voiko oma itsensä olla vain kun on yksin, vai onko omana itsenä olo sitä, että tuntee olevansa oma itsensä muidenkin seurassa, vaikka ulkopuolisesta käytös kenties olisikin erilaista seurasta riippuen? Kanadassahan toki monesti pitää olla tosi hyvä ystävä jonkun kanssa, jotta voi sanoa tiettyjä asioita. Siis sellaisia todellisia juttuja, vaikka kertoa huolista ja murheista. Muille aina sanotaan, että hyvin menee ja kivaa on. P-amerikkalaisten ytimeen onkin hankala päästä, ne on niin pirun vieraskoreita!

maanantai 30. tammikuuta 2012

Kukaan ei osaa mun kieltä!

Olen kuullut väitettävän, että suomi on maailman hankalin kieli oppia. Saksalainen vaihtari, johon tutustuin Suomessa, oppi sen parissa kuukaudessa sen verran hyvin, että hänen seurassaan ei pystynyt kuiskimaan salaisuuksia suomeksi. Kanadassa ollessani olen useasti kuullut väitettävän, että englanti on maailman vaikein kieli. Ei ole. Minäkin opin englantia puhumaan, ja niin oppii kaikki eurooppalaiset lapset ja nuoret, monet kiinalaiset, intialaiset osaavat englantia.. Kuka ei osaa englantia, siinä teille kysymys!? 

Juttelin tänään kiinalaisen tutoroitavani kanssa mandariinikiinasta, ja tulin siihen tulokseen, että mandariinikiina on mahdollisesti maailman vaikein kieli. Ainakin, jos sitä haluaa oppia kirjoittamaan. Hyvänä kakkosena, tai ehkä jaetulla ykkössijalla, tulee arabiankieli, jota sitä äidinkielenäänkin puhuvat osaavat niin heikosti, että eri tulkintoja esimerkiksi uskonnollisista teksteistä pääsee syntymään. Miettikääpä. Suomeksi sanotaan vaikka nyt sitten Kalevalassa näin: "Tulipa merestä Tursas, uros aalloista yleni/Tunki heinäset tulehen, ilmivalkean väkehen/ne kaikki poroksi poltti, kypeniksi kyyetteli". Jääkö kellekään epäselväksi, mitä tässä tarkoitetaan? Tursas sytytti selvästikin heinät tuleen merestänousunsa jälkeen. Joo.. No siis kuitenkin, merkityksiä ei voi olla kovin montaa, ja jos tämä olisi uskonnollista tekstiä, niin Tursasta palvottaisiin, ja sille uhrattaisiin pieniä lapsia ja neitsyitä, jottei se vaan polttaisi viljapeltoja maan tasalle. Ymmärtääkseni arabiankielessä on enemmän varaa tulkinnoille. 

Mandariinikiinaa tai arabiaa tuskin koskaan opin, mutta espanjaa olisi kiva oppia enemmän, ja jonain päivänä tahtoisin vielä oppia venäjääkin. Olisi kiva olla yksi niistä ihmisistä, joille uuden kielen oppiminen on lapsellisen helppoa. Kielten oppiminen on yleensä kuitenkin ulkoaopettelua, ja siinä minä olen maailman huonoin. Ehdottaisin myös, että ystäväni täällä opettelisivat suomea. Viime aikoina olen pakannut lounaan mukaan kouluun, ja koska kokkailen suurimmaksi osaksi laatikkoruokia, joiden nimen tiedän vain suomeksi, luokkatoverini eivät koskaan tiedä mitä syön. Esimerkiksi jauhelihaperunasoselaatikko ei kuulostanut tutulta, mutta en sitten tiedä mikä se olisi englanniksikaan, joten suomenkielinen nimi on tullut jäädäkseen. Shepard's pie kuulemma Keithin mukaan on samanmoista, mutta siinä jauheliha on alimpana kerroksena, ja perunamuusi sitten siinä päällä. Jauhelihaperunasoselaatikossa jauheliha ja perunamuusi on sekoitettu yhteen, eli kyseessä on aivan eri ruokalaji.

Löytyisikö keneltäkään englanninkielisiä termejä seuraaville ruokalajeille: jauhelihaperunasose/-viipalelaatikko, vispipuuro, viili (milk slime on tähänastisista käännöksistä paras), voileipäkakku, tiikerikakku, pulla. Kiitos jo etukäteen!

Talvella ei kuulu sataa vettä!

Tämä talveksi kutsuttu, mutta sitä hyvin etäisesti muistuttava vuodenaika on ollut täällä meillä ihan surkea. Vettä sataa aina, jos vähän on eka satanut lunta. Tänään ihme kyllä on maassa lunta jopa useampi sentti, mutta eiköhän huomenna vesisade korjaa senkin asian. Vaikka täällä telkassa pyöriikin mainos, jossa sanotaan, että yksikään itseäänkunnioittava kanukki ei valita, että on liian kylmä ulkona, niin sitähän ne juuri tekevät. Jos vähänkin on pakkasta, ja lunta sataa tyyliin hiutale viidessä minuutissa, heti ollaan valittamassa että ai kauhee kun on tää talvi niin hirvee. Kanadassahan on ihan tavallista jutella tuntemattomille esimerkiksi bussipysäkillä, ja minullekin on pari kertaa ohimennen huomautettu hirveästä talvikelistä bussia odotellessani. Yleensä toteankin vain, että taidan olla ainut, joka tykkää, että talvella on talvista. Enköhän kohta ole kerännyt tarpeeksi mainetta Hamiltonissakin, jotta minut voidaan leimata kylähullun lisäksi kaupunkisekopääksi. Suuri osa ihmisistä, joiden kanssa olen tekemisissä joko oikeasti, tai joiden puhetta kuulen ohimennen, ovat olleet tähän lämpimään ja lumettomaan talveen kovin tyytyväisiä. En ole biologi, mutta voisin kuvitella, että luonnolle tekisi hyvää, jos oikeasti olisi talvi. Taitaa siis karvaton apina olla ainut eläinlaji, jonka mielestä vesitalvi on jees. Mun säärikarvojen ja mielipiteen perusteella en siis kuulu ko. eläinlajiin. Niin, ja sitten kun vielä pyöräilen talvella (joka siis lähinnä muistuttaa syksyä), niin olen taatusti hullu. Jep.

Koulussa on jo kolmen viikon jälkeen niin kiireistä, että paljon muuta ei ehdi kuin kotitehtäviä ja labraraportteja tehdä. Töissäkin olisi niin paljon tehtävää, että mulle lasketut kymmenen tuntia viikossa ei siihen oikein riitä. Samaan aikaan pitäisi etsiä ja hakea työharjoittelupaikkaa, ja pitää omasta (mielen)terveydestä huolta käymällä salilla ja salsaamassa. Jatkoin tällä lukukaudella kuubalaista salsaa, ja aloitin bachatatunnit. Kuubalainen salsa on ihan parasta, mutta bachatatunneilla on liikaa naisia, joten olen ala-asteen joulunäytelmien tapaan esittänyt miestä. Ala-asteella tosin olin joulupukki, ja nyt vaan ihan tavallinen mies. Toinen bachatan kiinnostavuutta vähentävä tekijä on tunneilla käyvä äitykkä, joka tuo kersansa tunneille mukaan muiden iloksi. Olen todella hyvä arvioimaan lasten ikiä, mutta tämä tapaus osaa kävellä, muttei puhua. Että siitä sitten voitte kokeneemmat päätellä minkä ikäinen se on. Äityli kantaa kersaa sellaisessa kengurupussissa tossa mahan päällä, ja tunti keskeytyy joka kerta, kun pikku-Jormalla on joku hätänä. Kyseessä on kuitenkin aikuisten tanssitunti, enkä minä ainakaan olisi maksanut tunneista, jos olisin tiennyt, että opetus tapahtuu yhden kiljuvan kersan ehdoilla. Paikalla olevat miehetkin taatusti nauttivat siitä, kun saavat tanssia äidin ja pojan kanssa. Kaksi yhden hinnalla! Jospa sitten seuraavalla kerralla mammoille olisi oma ryhmänsä, minne kaikessa rauhassa saisivat tuoda lapsukaisensa, ja aikuiset saisivat sitten tanssia erikseen. Pliis. Tai muuten mä meen Larsin kanssa tanssimaan.