keskiviikko 29. helmikuuta 2012

Laihdutuskuuri

Tarpeesta huolimatta kyseessä ei ole minun vatsamakkaroihini kohdistuva kuuri, vaan Lars-parkaa tässä koitetaan hoikistaa. Ostin uudenlaista kissanruokaa Larsille, ja sitä tuntui menevän kilokaupalla. Kissa pyöristyi silmissä, joten päätin lukea ruokintaohjeet pussin kyljestä. Olin antanut Larsille syötäväksi suunnilleen tuplamäärän ohjeisiin nähden, joten nyt kisukin ruoka mitataan aamuisin tarkasti mittakuppiin ja siitä sitten annostellaan päivän mittaan. Lienee sanomattakin selvää, että Lars ei diggaa laihdutuskuuria, ja on lievästi käärmeissään koko asiasta. Kostoksi se siis herättää mutkin näin lomalla viimeistään kasilta, vaikka tavoitteena on ollut nukkua pitkään ja mieluiten puolillepäivin.

Eikö olisi ihanaa, jos joku säännöstelisi ruoan, eikä olisi mahdollista päästä itse ruokaan käsiksi? Moisesta ruokavahdista haaveilen kovasti, sillä oma itsehillintä ei todellakaan riitä pitämään näppejä erossa herkuista. Eikä tarvitse edes olla herkkuja, Maiju syö mitä vaan. Tein muuten jauhelihariisipiirakkaa omenapiirakoita varten myytävään valmistaikinaan, ja siitä tuli ihan maittavaa. Ensi kerralla teen kyllä oman voitaikinan, mutta kävi se noinkin. Reilu vuosi sitten jouluna tarjolla oli "mincemeat pie", jota tietysti luulin jauhelihapiirakaksi. Vesi herahti kielelle, ja haukkasin piirakasta palasen. Pettymys oli suuri, kun piirakan sisällä ei todellakaan ollut jauhelihaa, vaan jotain sikamakeata hedelmätäytettä. Voitte kuvitella hämmästykseni, kun mincemeat ei ollut lihaa nähnytkään.. Kuulemma ennen vanhaan tämä piirakka sisälsi lihaa tuohon kamalaan hedelmähässäkkään sekoitettuna. Se se vasta olisikin ollut herkullista! Not. Tässä netistä varastettu kuva ko. piirakkahirvityksestä.


tiistai 28. helmikuuta 2012

Syrjintää!!!

On se aika vuodesta, kun Mohawk Collegen opiskelijat yrittävät löytää itselleen työharjoittelupaikan ensi kesäksi. Toistaiseksi olen päässyt kahteen haastatteluun, ja niitä on sentään ollut jo ainakin seitsemän. Neljä firmaa kutsui haastatteluihinsa vain miespuolisia luokkatovereitani. Sisälläni horrostava feministisika röhkäisi moisen epäkohdan havaittuaan varsin äänekkäästi, ja melkein päädyin lähettämään tulikivenkatkuista sähköpostia miehiä suosiville firmoille. Okei, ehkä jotkut hommat sitten ovat vain miehiä varten, mutta ihan varmasti naisetkin pystyisivät työharjoittelun vaatimia tehtäviä suorittamaan. Taitaa nyt kuitenkin olla niin, että luokkani naispuolisille opiskelijoille jäävät ne siistit ja ah niin tylsät sisätyöt. Eräs firma muuten kutsui haastatteluunsa minut ja tytön nimeltä Sami, eli varmaan luulivat meitä molempia pojiksi. On tää taas niin tätä! Kouluarvosanoilla ei muuten ole mitään tekemistä sen kanssa, saako työpaikan vai ei. Toistaiseksi työharjoittelupaikan on saanut kaksi luokkatoveriani, ja toinen niistä on hädin tuskin luokan mukana sinnittelevä tyyppi. Kun nyt meille tytsille edes jotain löytyisi! Alkaa ahdistaa tälläinen kun harkoittelupaikasta ei vielä ole mitään tietoa.

Käyn taas lihaksia kasvattamassa koulun salilla, ja pitää nyt valitussarjan lisäksi liittää kuntosalivalituksiakin vähäsen.. Ensinnäkin, miksi naisten pitää kylpeä hajuvedessä ennen kuntosalille menoa? Pukuhuoneessa joudun yleensä maistelemaan (kyllä, en haistelemaan vaan maistelemaan) muiden hajuvesiä. Ei kiitos! Toinen juttu, jonka ei mua mitenkään pitäisi haitata, sillä minun elämääni tämä tapa ei mitenkään vaikeuta. Naiset salilla yleensä jolkottelevat puoli tuntia juoksumatolla, puoli tuntia kuntopyörällä, ja sitten pumppaavat puoli tuntia vatsalihaksia. Miksi? Onko tästä jotain hyötyä? Olen kummajainen salilla kun treenaan hauista, ojentajia, olkapäitä, yläselkää, rintalihaksia. Ja jalkoja, tietysti. Minulla on valtavan kokoiset pohjelihakset, eikä trendisaappaat mahdu venyttämälläkään jalkoihini pohkeen kohdalta, mutta silti treenaan edelleen jalkalihaksia. Luokkakaverini, jolla myös on "epänaiselliset" pohkeet, välttelee jalkoja rasittavia lihaskuntoliikkeitä, ettei pohkeista tulisi entistä isommat. Valitettava tosiasia on, että nainen joutuu pumppaamaan rautaa ihan järkyttävän pitkään ja hormonien säestyksellä ennenkuin lihaksista tulee "miesmäiset". Niin, alas sieltä juoksumatolta ja mars lihaskuntoliikkeitä tekemään! Kolmas ja varsin universaali valituksenaihe on se laitteen päällä istuminen. Itse teen yleensä jonkinlaisen kuntopiiriharjoituksen salilla, siirryn nopsasti pisteeltä toiselle. Toiset sitten istuvat sen puoli tuntia siinä laitteella, mihin mun tarttis päästä pariksi minuutiksi sillä välin kun munijat lepuuttavat. Räyh!

maanantai 27. helmikuuta 2012

Turvatonta touhua

Viime perjantaina menin koulun jälkeen töihin, ja sain kauhukseni kuulla, että edellisenä iltana työpaikan vieressä olevassa parkkihallissa oli murhattu joku vanha mies. Poliisin mukaan murha ei ollut sattumanvarainen pahoinpitely/ryöstö, vaan ihan tarkoituksella tämä uhri oli valittu. Tiesin toki jo ennestäänkin, että Barton Street ei kuulu Hamiltonin parhaimpiin alueisiin, mutta että murha. Ja vielä ihan työpaikkani vieressä. Iik! Lähdinkin sitten jo ennen pimeäntuloa töistä, ei paljoa huvittanut pimeällä seikkailla kyseisellä alueella, vaikka toivottavasti tuskin minun perääni on palkkamurhaajaa lähetetty.

Tuntuu hassulta, että maassa missä kaikki on turvamerkitty ja kääritty pumpuliin, sattuu ylipäätään mitään pahaa. Halloweenasuissa on varoitukset, että tällä Batman-viitalla ei oikeasti voi lentää, mutta silti joka vuosi Halloweenin aikaan joku kersa lyö päänsä hypätessään sohvalta tai katolta. Mielestäni tämä kaikki on tosin jälleen selitettävissä sillä maalaisjärjen puutteella. Kaikki tarjoillaan kansalaisille valmiiksi pureskeltuna ja ohjeet ja varoitukset on kaikkialla kaikkeen, siispä aivojen käyttöön ei juuri tarjoudu tilaisuuksia. Stop-merkki joka risteyksessä opettaa ihmiset ajamaan risteyksen läpi ympärilleen katsomatta, jos stop-merkkiä ei ole. Parasta ennen-päivämäärät pyöräilykypärissä, lastenistuimissa, ja ties missä tuudittavat ihmiset uskomaan, että jos parasta ennen-päivämäärää ei vielä ole saavutettu, on tuote täysin kunnossa. Näin siis vaikka onnettomuudessa ollut pyöräilykypärä on ihan käyttökelpoinen, vaikka olisi haljennut, kunhan päiväys on kunnossa! Toisaalta täällä kavahdetaan kovasti valtion yrityksiä toimia valvovana isoveljenä, siksipä ei kai ole maanlaajuista tarkkaa väestörekisteriä tms. Ei haluta, että viranomaiset tietävät kaiken itsestä, mutta toisaalta annetaan muiden tahojen hoitaa kaikenlainen ajattelu sen sijaan, että itse vaivauduttaisiin kelaamaan juttuja.

Miksi kaikkialla sitten on niin paljon ohjeita ja varoituksia? Jos niitä ei ole, niin onnettomuuden sattuessa (vaikka siis onnettomuus johtuisi tyypin tyhmyydestä) uhkaa syyte. Jos esimerkiksi loukkaantuu vakavasti kun Batman-viitta ei kannakaan katolta alas hypätessä, mutta pakkauksessa ei ollut mainintaa siitä, että viitan kanssa ei voi lentää, viitan valmistanut yhtiö todennäköisesti joutuu maksamaan kasapäin korvauksia ko. lepakkoääliölle. Samoin sille, joka koitti imuroida silmästään roskaa ja siinä samalla sitten satutti silmänsä, jouduttiin todennäköisesti maksamaan aikamoinen nippu rahaa. Eli p-amerikkalaiset ovat tyhmiä, mutta johtuuko se geeneistä, vai oikeusjärjestelmästä?

lauantai 11. helmikuuta 2012

Mahdoton juttu

Minua on syytetty aiemminkin yleistämisestä ja jopa rasismista yleistysteni takia, joten tässä lisää matskua kyseistä väitettä pönkittämään..

Eilen odotin bussia päästäkseni koulusta töihin. Pysäkillä kanssani oli kaksi intialaista miestä. Molemmilla oli verkkarit ja tennarit, ei pipoa, ei hanskoja. Molemmat puhuivat puhelimeen koko bussinodotteluajan. Olen aiemminkin huomannut, että intialaiset joko hengaavat isossa porukassa ja lähestulkoon huutavat toisilleen. Jos he jostain syystä joutuvat ryhmästä erilleen, he puhuvat kännykkään. Miten voin olla yleistämättä, kun 98% empiirisistä havainnoistani tukee tätä väitettä?

Hieman heikommat perusteet yleistelyyn tarjosi samaisella bussipysäkillä kaksi todella mustaa miestä, joilla molemmilla oli korvaläpällinen kunnon talvihattu, sellaiset keltaset maiharien näköiset kengät mustilla kärkivahvikkeilla, ja toppasormikkaat. Tähän koodipukeutumiseen en ennen ole kiinnittänyt muualla huomiota, ja voihan olla että miehet olivat vaikka töissä samassa työpaikassa, missä ko. kengät ovat pakolliset. Jälleen kuitenkin mielelläni olisin lähtenyt yleistämään!

Kolmas, ja edelleen sillä samalla bussipysäkillä tehty havainto oli kanadanitalialaisista. Niitäkin oli kaksi, ja molemmilla oli nahkarotsi päällä, ja sen alla huppari. Hupparin huppu oli vedetty päähän suojaamaan kylmältä. Kellään muulla pysäkillä olleistä ei ollut nahkatakkia, tai hupparin huppua päässä. Tai verkkareita. Tai sellaisia talvihattuja. Yleistäminen on niin kätevää, miksi niin ei saisi tehdä??

Yleistäminen toki ruokkii stereotypioita, jotka kuulemma kaikki ovat negatiivisia vaikka saattavat ensialkuun kuulostaa positiivisilta. Olen kuitenkin esimerkiksi itse täällä ollessani koittanut vahvistaa uskomusta siitä, että suomalaiset kestävät jäätä (talven lämpötiloja) ja tulta (saunaa) muita paremmin, ja että kaikilla on lemmikkeinä porot. Tottahan tämä on, tai vaikka ei olisikaan, niin en minä siitä loukkaannu jos joku kysyy että missä sun poro on?! Koulukavereille olen muuten myös mainostanut puukkohippasia. Eivät taida sen jutun jälkeen pitää Suomea ykköslomakohteena..

torstai 9. helmikuuta 2012

Voihan fillari!

Eilen minulta varastettiin polkupyörä, toista kertaa elämässäni. Molemmilla kerroilla pyörä on ollut huonokuntoinen ja käytännössä arvoton romukasa, jolla on ainoastaan käyttöarvoa minulle. Kukaan muu tuskin osasi arvostaa Orhipan (ensimmäinen, Turussa pöllitty pyörä) perusluotettavuutta, sillä vaikka käsijarru ei toiminutkaan, ja vaihteista vain yksi, oli se silti mainio menopeli koulumatkoilla. Mr. Pony, eli eilen harhateille joutunut pyörä, oli maastopyörä, jonka takajarru ei toiminut, ja 21 vaihteesta toimi vissiin viisi. Kukaan ei siis voi tienata kymppiä enempää myymällä varastamansa pyörän, joten kysymys kuuluukin: Miksi? Pyörävarkaus tuntuu henkilökohtaukselta loukkaukselta. Koululla kiertelevät vartijatkaan eivät olleet nähneet mitään, eikä valvontakameran nauhalle ollut tallentunut pyörätelineen ympäristöä lainkaan. Koululla pyörivät vartijat ovatkin lähinnä huolissaan tupakoinnista muualla kuin tupakointipaikalla, ja muista tärkeistä asioista.

Tutorointi on ollut tähän saakka yllättävän mukavaa, ja opettaminen on oikeastaan ihan kivaa. Uusi tuttavuuteni on mies, joka heti ensitapaamisella itsensä esiteltyään kertoi oppimisvaikeuksistaan ja syömistään masennuslääkkeistä. Minäkin masennun hänen seurassaan, mutta onneksi joukkoon mahtuu myös iloisia ja positiivisia tutoroitavia. Olenkin huomannut olevani kuin sieni, tai ehkä kuin peili. Jos olen energisessä seurassa, olen energinen. Jos toista masentaa, minäkin helposti kadotan kipinän. Mahdanko sitten olla niin heikko persoonallisuus, etten itse ole mitään ilman toista ihmistä, josta ottaa mallia? Kotona vietän suurimman osan ajasta Larsin seurassa, onko siis ihmekään jos laiskotuttaa ja makaan vaan sohvalla? Tarpeeksi pitkään tietyn ihmisen kanssa oltuani jotkut imemäni ja heijastamani ominaisuudet jäävät voimaan pidemmäksi aikaa, enhän esimerkiksi enää ole ihan niin realistinen kuin olin vaikka 7 vuotta sitten (Keithille kiitos tästä, positiivisempaa ja leppoisempaa elämänasennetta saa etsiä), enkä pohdi jatkuvasti uusia käyttötarkoituksia elmukelmulle, kiitos ystävien ja sukulaisten, joilla on ihan mukaviakin pikkulapsia. Toisinaan sitten on parempi ryhtyä tuumasta toimeen itsekseen, ihan vain tämän ominaisuuteni takia. Kävin aikoinaan Turussa jumpassa kaveriseurassa, ja jos kaveri perui menon, en minäkään mennyt. Kun päätin mennä ihan itsekseni, sain muokattua siitä itselleni elämäntavan, eikä salillakäyntini riipu kenestäkään muusta kuin itsestäni.

Muutenkin olen miettinyt, että milloin ihminen on omimmillaan? En ole ainut, jonka käytökseen seura vaikuttaa. Joukossa tyhmyys tiivistyy, ja muutkin ominaisuudet muuttuvat. Koulussa nörttijengissäni olen ihan erilainen kuin vaikka jutellessani tanssitunnilla tapaamieni ihmisten kanssa. Voiko oma itsensä olla vain kun on yksin, vai onko omana itsenä olo sitä, että tuntee olevansa oma itsensä muidenkin seurassa, vaikka ulkopuolisesta käytös kenties olisikin erilaista seurasta riippuen? Kanadassahan toki monesti pitää olla tosi hyvä ystävä jonkun kanssa, jotta voi sanoa tiettyjä asioita. Siis sellaisia todellisia juttuja, vaikka kertoa huolista ja murheista. Muille aina sanotaan, että hyvin menee ja kivaa on. P-amerikkalaisten ytimeen onkin hankala päästä, ne on niin pirun vieraskoreita!