keskiviikko 25. heinäkuuta 2012

Harjoitelkoot lääkäriksi jossain muualla!

Eilen oli edessä pitkään odotettu tapaaminen diabeteslääkärini kanssa, joka on hyvä lääkäri, muttei ehkä maailman mukavin ihminen. Hänen kanssa juteltuani minulla on aina sellainen olo, etten ole hoitanut itseäni tarpeeksi hyvin (tottahan se tietysti on..). Tällä kertaa menin vastaanotolle tyytyväisenä itseeni, sillä olen saanut pitkään ongelmana olleet korkeat aamuverensokerit kuriin. Pettymyksekseni minut otti vastaan lääkäriksi vasta harjoitteleva (kandi?) mies, joka oli niin itseään täynnä, ettei mitään rajaa. Alentuvaan äänensävyyn hän kyseli peruskysymykset läpi, kuristi minua (eli tunnusteli kilpirauhasta, mutta se kyllä tuntui lähinnä kuristamiselta), ja torui minua karkinsyönnin takia. Olen niin huono teeskentelemään pitäväni ihmisistä joista en pidä, että viisitoistaminuuttisemme loppupuolella en edes pystynyt katsomaan häntä silmiin, koko tyyppi oli niin kuvottava! Minut jätettiin sitten reiluksi puoleksi tunniksi odottelemaan varsinaisen lääkärin tapaamista, tosin myös typerä kandi oli huoneessa "oppimassa". Viisiminuuttinen tapaaminen oikean lääkärin kanssa oli ihan informatiivinen kokemus, tunnelmaa tosin hieman latisti jatkuvasti haukotteleva kandi. En tainnut olla tarpeeksi mielenkiintoinen potilas! Kandi myös naurahti ivallisesti kun vastasin lääkärin johonkin kysymykseen, eli oli helppo huomata, että ihmisiä hoivatakseen tämä itserakas idiootti ei ole lääkäriksi lukemassa, vaan rahan ja statuksen takia. Kannattaa ehkä opetella olemaan nauramatta potilaiden vastauksille. Nyt pitää sitten vaan toivoa, että tämä tyyppi ei koskaan tuuraa oman lääkärini kesäloman aikana tms. Kehuja hyvistä aamuarvoista ei tullut, kritiikkiä vaan niistä päivällisarvoista jotka joskus ovat korkealla. Kehunkin sitten vaan itseäni, ja juhlistan asiaa syömällä karkkia.

Diabetekseeni kohdistuu kaikenlaisia tunteita, lähinnä negatiivisia. Ilman sitä olisin luultavasti karkkia mussuttava sohvaperuna, jolla elopainoa olisi reippaasti yli 150 kiloa, eli on siitä kai jotain hyötyäkin ollut. Teininä kun diabetes tuntui epäreiluimmalta, pääsin muutamalle leirille muiden diabeetikkonuorten kanssa, ja ne leirit olivat kokemuksena parhaimmasta päästä. Mietin usein, mitä leirikavereille kuuluu, vaikken ole enää tekemisissä kuin yhden tyypin kanssa. Kai diabetes on meille kuin armeija muille, yhdistää jollain kummallisella tavalla. Leireillä oli hienoa nähdä, että ihan tavallisia nuoriahan me oltiin, ainakin ulospäin. Olisi ehkä pitänyt pitää yhteyttä useampaan leirikaveriin, olisi kiva tietää mitä niille kuuluu. Se kaveri, johon olen nyt pitkästä aikaa yhteydessä, otti mun sukunimen ja muutti mun kotikaupunkiin! Ihme touhua.

Ei kommentteja: