maanantai 27. elokuuta 2012

Se olis syksy nyt

Selvästi illat ja yöt ovat jo sen verran viileitä, että ampiaisten aika alkaa olla ohi. Viikonloppuna täällä kyllä vielä hiki virtasi, mutta muuten kelit ovat meikäläisen mieleen, eli 20 asteen kieppeillä. Kesän ohella myös työharjoittelu alkaa olla ohi. Huomenna on viimeinen työpäivä, ja sen kunniaksi nyyttikestit. Sitten saankin lepuuttaa kokonaisen viikon ennen koulun alkua, jee! Virallisesti en saisi "pitää lomaa" ennen koulun alkua, mutta työnantajalle se kyllä sopi, joten miksi en pitäisi. Koko työharjoittelun ajan minun olisi pitänyt pitää oppimispäiväkirjaa, mutta arvatkaapa miten sen projektin kanssa sitten kävikään.. Minulla on siis viikko aikaa kirjoittaa päiväkirja edellisen neljän kuukauden ajalta, täytellä kaikenlaisia muita lomakkeita tutortouhuihin ja apurahoihin liittyen, etsiä uusi osa-aikatyö, ja siivota kämppä perusteellisesti. Tutkimuslabratyöpaikkaa ei enää ole, sillä proffa sairastui vakavasti kesän aikana, eikä (törkimys!) jaksa jatkaa projektiaan täysipäiväisesti, eli minua ei tarvita. Saatan siis joutua takaisin kamalien asiakkaiden pariin.

Viime viikonloppuna ajoimme reilun neljän tunnin ajomatkan päähän juhlistamaan tuttujen häitä. Morsian on Englannista, ja tänne Kanadaan paljon paremmin sopeutunut kuin minä. Heillä on iso talo ja valtava tontti kaukana kaikesta, kanoja, vihannestarha. Keith ihaili suunnattomasti heidän asuinolojaan, minulla oli jo parin tunnin juhlinnan jälkeen ikävä kaupunkiin. Vietimme yön teltassa, sillä kaikki seudun hotellit olivat täynnä häävieraita jotka kaikki varasivat huoneensa jo kuukausia sitten. Eipä ole telttailukaan mun juttu - muovisella makuualustalla muovipussissa, eli teltassa, nukkuminen ei voi oikeasti kenenkään mielestä olla kivaa! Kaikki vaatteet ja makuupussi olivat kosteita joko ilmankosteuden tai juhlahiksan ansiosta, ja aamulla heräsimme seitsemältä siihen, että muovipussissa oli tuskaisen kuuma. Ehkä voimme jatkossa Keithin kanssa retkeillä niin, että minä yövyn hotellissa ja hän hotellin takapihalla teltassa, sillä Keithin mielestä telttailu on kivaa.

Uusi penaali on jo hankittu edessä olevaa lukukautta varten. Kynät ja laskin ovat valmiina uusiin koitoksiin, ja onhan niitä luokkakavereita ollut vähän ikäväkin. Viikon päästä sitten nähdään ketkä jatkavat luokallamme, ja ketkä jäivät kesällä matkan varrelle. Minä se vaan tykkään koulusta niin paljon, että voisin aina olla opiskelija.

perjantai 10. elokuuta 2012

Olympialaiset

Olen innolla seurannut Lontoon olympialaisia, vaikka täällä telkassa näytetään lähinnä lajeja, joissa kanukit tai jenkit kilpailevat. Tänään, kisojen kolmanneksi viimeisenä päivänä näin alkuerässä vahingossa suomalaisen kanoottityypin. Melojan. En ole alkujani urheiluhullu, joten nuo lajien nimet eivät oikein ole hallussa. Olympialaiset ovat olleet mukava rentoutumiskeino työpäivän jälkeen. Pari viime viikkoa ovat olleet rankkoja; viime viikon olin kipeänä ja tällä viikolla töissä on ollut rankkaan. Kaksi viikkoa työharjoittelua jäljellä, sitten tämä tytsä palaa kouluun. Viime viikonloppuna tapasin koulukavereita, ja kuulemieni juttujen perusteella omalta osaltani työharjoittelu on mennyt hyvin. Yksi tyyppi onnistui läikyttämään jotain päälleen niin, että hiukset lähtivät oranssina limana valumaan päälaelta naamalle. Minä en ole edes läikyttänyt kauheasti kakkaliemiä päälleni, vähän vaan pari kertaa.

Huomenna menen salsaristeilylle. Kuvittelin meneväni salsatunneilta tutun kaverin kanssa, mutta hän olikin kutsunut puoli Hamiltonia samalle risteilylle. Autokyytinikään ei kelpaa, hän menee mielummin enemmän salsaavien tyyppien kyydillä. Ihmeellistä touhua, mutta toisaalta risteily itsessään on varmaan kiva kokemus. Paatti risteilee Ontariojärvellä Toronton edustalla nelisen tuntia. Ehkä jopa joku hakee mua tanssimaan. Jos ei, niin tanssin sitten kotona kissojen kanssa senkin edestä. Crazy cat lady all the way...

Amerikasta kuuluu taas kummia.. Täällä mainostetaan telkassa pimeässä hohtavia vaippoja! Tytöille on prinsessavaippoja, ja poikien mallissa on auton kuva. Onneksi ei stereotypioita ollenkaan vahvisteta vaippakuvioinnilla. Telkkamainoksessa lasten isä "lataa" taskulampun kanssa vaippoja, sammuttaa huoneesta valot, ja lapset ovat hohtavista vaipoista innoissaan! Onkohan tämä nyt sitten taas ihan tarpeellinen tuote? Lapsettomana on vaikea arvioida tämän tuotteen tarpeellisuutta lapsen kehitykselle, mutta minusta tuli melko normaali ilmankin. Häiritsevintä mainoksessa oli kohderyhmän ikä - mainoksen lapset näyttivät ehkä 4- tai 5-vuotiailta. Eikö nyt sen ikäinen osaa jo käydä vessassa? Urbaanin legendan mukaan meikäläinen ei tarvinnut vaippoja ensimmäisen elinvuoden jälkeen. Lapset menevät täällä 5-vuotiaina kai kouluun, ja sitä ennen on ilmeisesti tavoitteena oppia sisäsiistiksi. Miksi ihmeessä? Laitetaan kaikille pimeässä hohtavat vaipat jalkaan, ja tuhotaan kaikki vessat. Hyvä idea!

perjantai 3. elokuuta 2012

Yön ainoa valopilkku

Suomessa taksit ovat ylellisiä Mersuja tai Bemareita, ja niiden kyydissä ollessa moottorin ääntä ei edes kuule. Kyyti on tasaista ja miellyttävää, ja taksikuskit ovat arvostettuja kansalaisia. Näin siis oli ainakin kun viimeksi itse taksilla matkustin, noin viisi vuotta sitten. Riihimäellä. Yleistetään tämä käsitys siis kattamaan koko maata. Täällä tapaamani sudanilainen mies, joka kertoi käyneensä Suomessa, sanoikin että hänen haaveammattinsa oli taksikuskina olo Suomessa. Saisi ajella niillä hienoilla autoilla. Pappakin oli taksikuski, joten arvostan ammattia Suomessa kovasti.

Kanadassa taksiasiat ovat ihan erilailla kuin Suomessa. Moni maahanmuuttaja tuntuu päätyneen taksikuskiksi, ja moni heistä on varmaan koulutettu ihan eri alalle omassa maassaan, mutta täällä ei muuta työtä löydy kuin taksilla ajaminen. Valitettavasti nämä kuskit tuntuvat tuoneen tuliaisina kotimaansa ajotavat, sillä monesti näen taksikuskien törkeästi rikkovan kaikkia tuntemiani liikennesääntöjä. Toki ihan peruskanukitkin saavat ajokorttinsa ilmeisesti pääsiäismunista, mutta viime aikoina olen seurannut takseja erityisen tarkasti, ja liikennesääntöjen raiskaus on ihan järkyttävää. Lisäksi taksit ovat usein vanhempia autoja, epäsiistejä, eikä luksusta ole kyllä missään. Jos haluaa esimerkiksi lentokentälle autokyydin luksusilmapiirissä, kannattaa tilata limusiini (monet ihmiset oikeasti ajavat limusiinilla lentokentälle, en liiottele tässä siis ainakaan kovin paljoa!). Taksin katolla vilkkuva valopilkku tuo täällä siis mieleen ihan erilaisia mielleyhtymiä kuin Suomessa. Tuomari Nurmion biisi kyllä soi päässä, näin sen taksin sitten Suomessa tai Kanadassa.

Työharjoittelua on jäljellä enää reilut kolme viikkoa, lokakuussa pitää sitten taas alkaa etsiä uutta paikkaa. Kakkalabraan pääsen ensi kesäksi takaisin, jos ei esimerkiksi koko vuoden pestiä löydy jostain muualta. Kiva tietää tehneensä hommat sen verran hyvin, ettei ainakaan porttikieltoa ole vielä minulle annettu. Uimakoulussakin menee hyvin, sain nimittäin eilen toisen uimamerkkini. Uimaopettaja tosin taisi olla tilapäisen mielenhäiriön vallassa merkkiä antaessaan, sillä pomppasin Hylkeestä kolmen tähden uimariksi jättäen väliin 4 tasoa. Lisäksi kolmen tähden uimarin määritelmässä mainitaan, että 300 metriä pitäisi pystyä uimaan, enkä todellakaan moiseen kykene. Sama se, hehkutan merkkiä silti. Otin siitä kuvan facebookiin, ylpeilin sillä töissä ja kotona (Lars ja Lulu olivat varsin ylpeitä suorituksestani, Keith sanoi "mikä toi on" upean merkkini nähtyään), ja ehkä jopa kehystän sen ja laitan seinälle.

torstai 2. elokuuta 2012

Aikamatka

Viime viikolla matkustin ajassa taaksepäin noin viisitoista vuotta, kun menin viettämään iltaa salsaklubille, eikä kukaan tullut hakemaan tanssahtelemaan kanssaan. Teininä moisesta kokemuksesta selvisin haistattelemalla koko maailmalle, ja muka-ivallisena-oikeasti-kateellisena naureskelin tyypeille, jotka kävelivät käsi kädessä rakkaansa kanssa. En toki ole salsaklubeilta muuta hakemassa kuin tanssiseuraa, mutta kirpaisee se silti jos en kelpaa tanssipartneriksi kellekään. Pitäisikö sitä muka ihan alkaa harjoitella hymyilemistä? Ensi viikolla menen useamman tunnin mittaiselle salsaristeilylle, ja jos siellä ei kukaan hae tanssiin, niin taitaa olla aika laittaa tanssipillit pussiin.

Tanssikaverini, jonka suurin motivaationlähde tanssia ajatellen on ollut tanssivan miehen löytäminen, taisi vihdoin ja viimein sellaisen itselleen naarata. Kyseessä on harvahampainen, vanhempi mies, joka kyllä tanssii vallan mainiosti. Minua ja Keithiä aikoinaan yhdisti Hindemith, siellä seikkailevat taruolennot, ja Aurora-klaani. Wendelan ja Tantaluksen siirryttyä eläkkeelle on pitänyt löytää muita yhteisiä mielenkiinnonkohteita, ja toivonkin, että tanssilattian ulkopuolellakin tällä uudella pariskunnalla on edes jotain yhteistä. Näin toimii siis täsmämiesmetsästys. Valitaan, mistä halutaan löytää mies, ja sitten löydetään sellainen. Tehokasta!