perjantai 3. elokuuta 2012

Yön ainoa valopilkku

Suomessa taksit ovat ylellisiä Mersuja tai Bemareita, ja niiden kyydissä ollessa moottorin ääntä ei edes kuule. Kyyti on tasaista ja miellyttävää, ja taksikuskit ovat arvostettuja kansalaisia. Näin siis oli ainakin kun viimeksi itse taksilla matkustin, noin viisi vuotta sitten. Riihimäellä. Yleistetään tämä käsitys siis kattamaan koko maata. Täällä tapaamani sudanilainen mies, joka kertoi käyneensä Suomessa, sanoikin että hänen haaveammattinsa oli taksikuskina olo Suomessa. Saisi ajella niillä hienoilla autoilla. Pappakin oli taksikuski, joten arvostan ammattia Suomessa kovasti.

Kanadassa taksiasiat ovat ihan erilailla kuin Suomessa. Moni maahanmuuttaja tuntuu päätyneen taksikuskiksi, ja moni heistä on varmaan koulutettu ihan eri alalle omassa maassaan, mutta täällä ei muuta työtä löydy kuin taksilla ajaminen. Valitettavasti nämä kuskit tuntuvat tuoneen tuliaisina kotimaansa ajotavat, sillä monesti näen taksikuskien törkeästi rikkovan kaikkia tuntemiani liikennesääntöjä. Toki ihan peruskanukitkin saavat ajokorttinsa ilmeisesti pääsiäismunista, mutta viime aikoina olen seurannut takseja erityisen tarkasti, ja liikennesääntöjen raiskaus on ihan järkyttävää. Lisäksi taksit ovat usein vanhempia autoja, epäsiistejä, eikä luksusta ole kyllä missään. Jos haluaa esimerkiksi lentokentälle autokyydin luksusilmapiirissä, kannattaa tilata limusiini (monet ihmiset oikeasti ajavat limusiinilla lentokentälle, en liiottele tässä siis ainakaan kovin paljoa!). Taksin katolla vilkkuva valopilkku tuo täällä siis mieleen ihan erilaisia mielleyhtymiä kuin Suomessa. Tuomari Nurmion biisi kyllä soi päässä, näin sen taksin sitten Suomessa tai Kanadassa.

Työharjoittelua on jäljellä enää reilut kolme viikkoa, lokakuussa pitää sitten taas alkaa etsiä uutta paikkaa. Kakkalabraan pääsen ensi kesäksi takaisin, jos ei esimerkiksi koko vuoden pestiä löydy jostain muualta. Kiva tietää tehneensä hommat sen verran hyvin, ettei ainakaan porttikieltoa ole vielä minulle annettu. Uimakoulussakin menee hyvin, sain nimittäin eilen toisen uimamerkkini. Uimaopettaja tosin taisi olla tilapäisen mielenhäiriön vallassa merkkiä antaessaan, sillä pomppasin Hylkeestä kolmen tähden uimariksi jättäen väliin 4 tasoa. Lisäksi kolmen tähden uimarin määritelmässä mainitaan, että 300 metriä pitäisi pystyä uimaan, enkä todellakaan moiseen kykene. Sama se, hehkutan merkkiä silti. Otin siitä kuvan facebookiin, ylpeilin sillä töissä ja kotona (Lars ja Lulu olivat varsin ylpeitä suorituksestani, Keith sanoi "mikä toi on" upean merkkini nähtyään), ja ehkä jopa kehystän sen ja laitan seinälle.

Ei kommentteja: