perjantai 20. joulukuuta 2013

Mistä tietää että suomalaisella on koti-ikävä?

No siitä tietysti, että ruotsalaisen tavatessaan jutusta ei meinaa tulla loppua ja tapaaminen on kuukauden kohokohta. Olin hammaslääkärissä ja hoitaja oli yhdeksän vuotta sitten Ruotsista tänne muuttanut nainen. Hänen kanssaan sitten juttelin (tai oikeastaan hän jutteli, minun suussani olleet instrumentit hieman häiritsivät aktiivista keskustelua) siitä miten karkit ovat parempia Suomessa/Ruotsissa, talot ovat kauniimpia, ja vesi maistuu paremmalta. Näkkileipää muisteltiin kaiholla, samoin maalaisjärkeä. Niin tämä maailmalla olo muuttaa ihmistä, eipä sitä kotona Suomessa koskaan ajatellut fiilistelevänsä ruotsalaisen kanssa näkkileipäjuttujen äärellä.

Tuota maalaisjärkeä kaipaan kyllä ehkä eniten. Miksi esimerkiksi pistaasipähkinäpussissa pitää olla varoitus, että pussi sisältää pistaasipähkinöitä? Jos kaupasta ostaa ko. pähkinöitä, eikö sen pussin sitten ikäänkuin olettaisi sisältävän juurikin niitä pähkinöitä eikä esimerkiksi banaaneja? Tietysti kyse on siitä, että jos pistaasien läsnäolosta varoitetaan, ei kukaan voi haastaa firmaa oikeuteen jos pistaasiallergikko Pirkko-Petteri vahingossa sitten napsii välipalaksi pistaaseja varoitusmerkillä varustetusta pussista. Mielestäni moinen on suunnattoman surullista, ihmisten ei enää oleteta osaavan käyttää aivoja lainkaan. Esimerkkejä piisaa..

Monesti täällä on esimerkiksi kolmantena kaistana oikealla moottoritielle johtava kaista, joka on merkitty vain kääntyväksi kaistaksi ja monenlaisen nuolen kanssa on merkitty että kaista erkanee varsinaisesta tiestä. Nuolien lisäksi on usein kyltti, jossa lukee että kyseinen kaista erkanee tiestä (right lane exits tai right lane must exit). Samaa asiaa yleensä viestitetään niin monella kyltillä ja merkillä, että ne tärkeimmät usein hukkuvat merkkimereen, ja sitten Maijukin eksyy. Maalaisjärkeä voisi käyttää myös sitten siihen, että laittaisi ajovalot pimeällä päälle jne., mutta kerrottakoon autoilutoilailuista erikseen joku toinen kerta.

maanantai 9. joulukuuta 2013

Suomessa

Järjestin itselleni loman syyskuun alkuun, ja ennen viimeisen työharjoittelujakson alkua pääsin Suomeen kyläilemään pariksi viikoksi. Loma oli kiireisin loma ikinä - tapasin monta ystävää hyvin lyhyessä ajassa, enkä edes ehtinyt viettää tarpeeksi aikaa heidän kanssaan. Onneksi Robbie Williams tulee keikalle Suomeen toukokuussa, mikä siis tarkoittaa sitä, että minäkin tulen. Vuonna 2003 Robbien keikka jäi väliin, sillä olin Saksassa vaihto-oppilaana. Tällä kertaa Robbie ei pääse livistämään noin vaan kynsistäni. Siinä samalla lomailen sitten Suomessa muutaman viikon, ehkä vähän kiireettömämmän aikataulun kanssa tällä kertaa.

Suomessa oli vaikka mitä uutta. Karkkivalikoima oli muuttunut hieman, eikä suosikkijäätelöäni Super-puikkoa ole vieläkään tajuttu palauttaa markkinoille. Mopoautot ovet ilmestyneet teille, viime kerralla niitä ei edes ollut. Toivon vaan, että täällä kukaan ei kuule moisesta keksinnöstä.. Se vielä puuttuisi että tiet olisivat tupaten täynnä hitaasti kulkevia, onnettomuusalttiita peltilaatikoita. Toisaalta täällä lapset saavat ajaa oikealla autolla jo 16-vuotiaana (täysin käsittämätön sääntö mielestäni.. alkoholia kun saa juoda vasta 20-vuotiaana, mutta sitten ihmeen kaupalla 16-vuotiaana on muka tarpeeksi vastuullinen ajamaan autolla..), joten tarvetta mopoautoille ei oikeastaan ole. Ei täällä mopojakaan oikeastaan paljoa näy.

Kävin Riihimäen lisäksi Hyvinkäällä, Hesassa, Turussa, Tampereella ja Seinäjoella, eli en ainakaan jäänyt paikalleni makaamaan. Loman yksi tavoite oli luokkakokoukseen osallistuminen, ja vaikka paluulento oli sunnuntaina ihan liian aikaisin aamulla, pääsin sentään moikkaamaan ala-asteaikaisia luokkatovereita. Koko porukka ei tietenkään ollut paikalla, tytöistäkin vain minä ja Mervi. Kaikki tyypit olisin tunnistanut vielä kadulla, että ei me ihan niin paljoa olla sitten kuitenkaan muututtu. Elämä on vienyt tovereita ties mihin suuntaan, ja kaksi on joukosta jo pysyvästi poissa. Mielelläni olisin jutellut pidempäänkin kaikkien kanssa, mutta aamuherätys kello viideltä ei oikein innostanut juhlimaan pikkutunneille saakka. Toivottavasti vielä jonain päivänä tavataan, ainakin jollain kokoonpanolla. Monet ovat pysyneet tai palanneet Riksuun, mahdankohan minäkin vielä joskus?

lauantai 23. marraskuuta 2013

TV:stä tuttu



Täällä Kanadassa puolitutuilla on vaikeuksia muistaa nimeni, viime viikolla työtoveri kutsui minua nimellä "Muija". Toisilla sitten taas on erilaisia muistisääntöjä, joiden avulla he muistavat nimeni. Toisille riittää sanojen "my" ja "you" yhdistelmä, ja suurin osa parikymppisistä muistaa nimeni lapsuutensa telkkaohjelmasankarin nimen avulla. Tuo mystinen melkein-kaima on Caillou (lausutaan Kaiju), kanadalainen lastenkirjahahmo. TV-sarja perustuu Christine L´Heureux-nimisen kanadalaisen kirjailijan luomaan hahmoon, joka on 4-vuotias poika, joka on kovin kiinnostunut häntä ympäröivästä maailmasta, ja päätyy kaikenlaisiin seikkailuihin perheensä ja ystäviensä kanssa. Luokkakaverini mukaan Caillou on superärsyttävä, eli ehkä kaikkein rakastetuimmasta piirroshahmosta ei ole kyse. Ohessa kuva kaimastani. On meillä ainakin jotain yhteistä - lemmikkikissa. Mikäli tuo siis on kissa.

En minäkään muista ihmisten nimiä, en minä sillä kritisoi. Itse asiassa nimet pysyvät päässäni kaikken huonoiten. Saatan muistaa jonkun vanhan luokkakaverin horoskooppimerkin, mutten välttämättä nimeä. Tai no kai luokkakavereiden nimet muistuvat mieleen, rinnakkaisluokkalaisten ehkä ei niinkään, puhumattakaan jostain näytteljöistä ja laulajista sun muista.

Laulajista puheen ollen, Robbie Williamsilla on konsertti toukokuussa Suomessa. Vuonna 2003 konsertti jäi väliin, sillä olin Saksassa vaihto-oppilaana. Melkein peruutin koko vaihto-oppilaskauden voidakseni mennä keikalle, mutta menin sitten kuitenkin Saksaan. Nyt on sitten toinen tilaisuuteni nähdä Robbie, mikäli siis matkustan ensin Suomeen sitä varten. Ajoitus on sinänsä hyvä, että koulut on siinä vaiheessa käyty, ja on loman paikka. Toisaalta ajoitus on paha, sillä valmistumisen jälkeen olisi ehkä syytä etsiä töitä mahdollisimman pian. Kyllä mielestäni silti aikatauluun on pakko mahtua pikku reissu Suomeen. Konsertin lisäksi voisi ehkä vierailla parin kaverin luona ja käydä moikaamassa sukulaisia. Kun nyt kerta siellä Suomessa sitten olisi. Jopa minun mielestäni olisi melko epäkohteliasta lentää Suomeen tapaamatta ketään rakkaista ystävistäni, jotka minua siellä edelleen joskus muistavat.


sunnuntai 17. marraskuuta 2013

Palautelaatikko

Työharjoittelun tärkeä osa on palaute työnantajalta työkauden keskivaiheilla ja lopussa. Palautteessa arvioidaan opiskelijan ominaisuuksia täsmällisyydestä tehdyn työn laatuun ja määrään, kanssakäymisestä työtovereiden kanssa kiinnostukseen työtä kohtaan. Sain tällä viikolla ensimmäisen palautteen nykyiseltä työnantajalta, ja tulokset olivat hieman yllättäviä. Ensinnäkin kiinnostus työtä kohtaan on oman arvioni mukaan 1 (asteikolla yhdestä kymmeneen), mutta työnantaja arvioi sen olevan kasin paikkeilla. Työn laatu ja määrä miellyttivät työnantajaa, ja pyrkimykseni oppia muutakin kuin labrahommia oli pantu merkille. Ilmeisesti kuitenkin kaikkein tärkein parannusta kaipaava ominaisuus on se, että minun tulisi hymyillä enemmän, jotta ihmiset tuntisivat olonsa mukavammaksi läheisyydessäni ja tulisivat juttelemaan. Että näin. Totuushan on se, etten hymyile koska a. vihaan kyseistä työtäni, ja b. olen ujo ja sisäänpäinkääntynyt. Kun opin tuntemaan uuden ihmisen, olen mielestäni melko mukava tyyppi ja hymyilenkin joskus. Tuntemattomat ihmiset ovat ikäänkuin koeajalla, ja koska niistä ei voi koskaan tietää mitä niiden päässä liikkuu, parempi olla varuillaan ja olla hymyilemättä. Nyt minulla on siis kuusi viikkoa aikaa opetella hymyilemään, jotta lopullisessa palautteessa saisin ehkä vähän jotain rakentavaa palautetta, jonka eteen voin oikeasti tehdä jotain. Puolustuksekseni sanottakoon, että toinen työharjoittelija sai yhtä kummallista palautetta: häntä kehoitettiin puhumaan hiljaisemmalla äänellä, sillä muut olivat valittaneet että hän puhuu liian kovaa.

Aloittaessani tässä työharjoittelussa minulle lupailtiin kokemuksia vedenpuhdistamon pienoismallin puolelta, mutta suurimmaksi osaksi olen ollut labraorjana. Korjatakseni moisen vääryyden pyysin ensin pomoa järjestämään minulle mahdollisuuksia oppia vedenpuhdistamojuttuja, mutta kun mitään ei tapahtunut, päätin itse tunkea itseni puhdistamon puolelle. Aamuisin kun labrassa ei juuri ole mitään tekemistä, menen vedenpuhdistamon puolelle ja etsin uhrikseni jonkun operaattorin, ja pyydän saada seurata häntä aamuaskareiden aikaan. Häiritsen heidän keskittymistään kysymällä kysymyksiä ja pyytämällä heitä selostamaan sitä sun tätä. Vihani työtä kohtaan on laimentunut hieman, sillä nyt työ on edes aamuisin edes vähän mielenkiintoista, ja opettaa minulle uusia juttuja.

Samalla työpaikalla, mutta eri työnantajan alaisuudessa (Kanadan ympäristöministeriön) on työharjoittelussa monta luokkakaveriani, ja alunperin työpaikan vastaanottaessani kuvittelin, että tapaisin heitä lounaan merkeissä ainakin aina silloin tällöin. Toistaiseksi olen syönyt lounasta kerran luokkakaverin seurassa näiden kymmenen viikon aikana, eli suunnitelma ei ihan ole toteutunut. Kauniina päivinä kävelen järven rannalle syömään lounasta, tai syön äkkiä lounaan rupuisessa lounashuoneessa ja lähden kävelylle järven rantaan. Sarniassa tajusin miten paljon järven rannalla olo vaikuttaa mielialaani; se rauhoittaa ja jotenkin voimistaa. Nykyisin haaveilenkin talosta järven tai meren rannalla, ikkunasta voisin sitten katsella alati muuttuvaa maisemaa. Varsinkin myrskyn aikaan vettä on ihana katsella. Sisäinen kalani ei osaa vielä uida, mutta se tahtoo veden läheisyyteen.


lauantai 9. marraskuuta 2013

Joululahjoja

Ennen Halloweenia olisi pitänyt jo kauppiaiden mielestä alkaa koristella kotia joulukuntoon ja ostella lahjoja. Tänään tuli postissa taas vino pino joulumainoksia, joita on aikakausilehtien puutteessa joskus toki ihan kivakin selailla. Lapsettomana minulla ei ole mitään hajua, millä lapset nykyään leikkivät, iPhoneilla varmaankin, joten selailin johtavan lelukaupan kuvastoa järkyttyneenä.

Leikin itse Penny's Pony Clubin poneilla ja ratsastajilla, My Little Ponyilla, barbeilla, legoilla, kaikenlaisilla leluhevosilla, ja oli minulla yksi nukkekin, joka innokkaasti leikki potilasta ja sai rokotteen vähintään kerran päivässä. My Little Ponyt näkyvät edelleen olevan kaupoissa, mutta varsin kummallisen näköisinä. En väitä, että vanhanaikaiset vaaleanpunaiset ponit olisivat olleet kovin realistisen näköisiä, mutta modernit ponit ovat oikeasta heinää pureksivasta ponista vielä kauempana. Sama juttu barbien ja muiden vastaavien kanssa. Kenellä oikeasti on niin suuret silmät, että ne vievät puoli naamaa tai enemmänkin? Myös reisien paksuus on huolestuttavan epärealistinen, tai sitten minulla vaan on hemmetin paksut reidet. Tai no onhan ne. Suosikkilöytöni oli kuitenkin tytöille suunnattu ompelukone, joka ei kuitenkaan varsinaisesti ompele mitään yhteen. Jollain tapaa se liittää kankaanpalat yhteen, mutta ei siis neulan ja langan avulla. Toki neula olisi liian vaarallinen lasten käyttöön, eihän täällä lapsille koulussakaan anneta saksia ennenkuin jossain yläasteella, mutta minua kiinnostaisikin tietää ompelukoneen mekanismista vähän enemmän. Miten ommellaan kankaanpalat yhteen ilman neulaa ja lankaa?

Paikallinen muovailuvaha on myös hyvin epäilyttävää. Se kuivuu hyvin nopeasti ja kuivuessaan lohkeilee, eli muovailuvahaa se ei varsinaisesti ole ollenkaan, mutta sitä käytetään samaan tarkoitukseen. Luultavasti kyseessä on joku myrkytön ja superturvallinen versio muovailuvahasta, sillä kaikenhan ne kersat tunkevat suuhunsa. Siinä sitten oikeusjuttuja odotellessa on ollut helpompaa kehittää turvallinen mutta laadultaan kovin kehno muovailumateriaali. Jos lapsille laitetaan kävelyreissua varten kypärät päähän, niin miksei sitten samalla tehdä houkuttelevan vihreästä muovailuvahasta myrkytöntä, niin sitä voi sitten halutessaan maistaa?

maanantai 4. marraskuuta 2013

Hui, Halloween!

Halloween on maailman paras juhla. Saa pukeutua naamiaisasuun ja syödä karkkia. Tänä vuonna en itse pukeutunut miksikään, enkä edes mennyt naamiaisiin, mutta sateisena torstai-iltana jaoin ovella käyneille lapsille karkkia. Sateen ansiosta niitä ei ollut montaakaan, joten söin loppuviikon aikana itse ihan liikaa karkkia. Halloweenkoristeet ovat mielestäni ihania, ja juhlan värit oranssi, valkoinen ja musta sopivat kivasti syksyn ruskan keskelle. Siitä sitten voidaan olla kahta mieltä, että sopiiko Halloween Suomeen. Ehkä kuitenkaan ei, vaikka milloin muulloin aikuiset saavat leikkiä naamiaisasut päällä?

Halloween lapsille on vähän niinkuin pääsiäinen Suomessa virpomisineen, paitsi että täällä vanhemmat kulkevat lasten mukana karkki tai keppostelemassa. Vanhemmat odottavat tiellä tai joskus lähempänäkin ulko-ovea kun lapsoset käyvät keräämässä karkit naapureilta. Yleensä tosiaan lapset eivät edes pääse kovin kauas kotoa, eli suhteellisen tuttujen ihmisten ovilla käydään karkkia hakemassa, mutta silti vanhemmat seuraavat silmä kovana ettei vaan mitään tapahtu Mirja-Petterille. Kanadan malliin tietysti näkee niitäkin tapauksia, että vanhemmat ajavat autolla ovelta toiselle, ja lapsi sitten kipaisee nopsaan autosta hakemaan karkkiannoksensa. Voisivat nämä ihmiset täällä välillä vaikka kävelläkin.

Viimeistä työharjotteluani on jäljellä vajaat pari kuukautta, ja joka aamu taistelen itseni kanssa jotta saan tultua töihin. Minulle luvattiin haastattelussa, että saisin kokemusta vedenpuhdistamon pienoismallin puolelta, mutta jossain vaiheessa haastattelun ja työn alkamisen välillä ilmeisesti pomo päätti, että olen vain labra-apina. Labra ei ole mitenkään hieno edes, kaikki testit ovat yksinkertaisia ja apina siis aivan hyvin voisi tehdä minun työni. En opi mitään, ja sitä paitsi ihmiset täällä ovat todella omituisia, joten en tykkää työstä yhtään. Labraa pyörittää romanialainen nainen, joka kyllä on ihan mukava, mutta toisinaan puhuu puhelimessa romaniaksi koko päivän, tai katoaa yli tunniksi jonnekin siitä kellekään mitään ilmoittamatta. Lisäksi musiikkimakumme eivät ihan mene yksiin, sillä hän tykkää klassisesta pianon pimputtelusta ja oopperasta. Olisipa jo tammikuu, pääsisin takaisin kouluun tekemään läksyjä.


perjantai 25. lokakuuta 2013

Tervehdys pitkästä aikaa!

Kirjoittelen tätä matalan verensokerin siivittämänä, joten anteeksi jo etukäteen kaikki kirjoitusvirheet ja ajatuskömmähdykset! Keväällä ja kesällä työharjoittelupaikkojen tietokoneet oli ovelasti säädetty niin, että tänne blogia kirjoittamaan ei ollut mitään asiaa. Molemmat duunit olivat sen verran leppoisia, että netissä kuitenkin tuli surffailtua luppoajalla sen verran, että töiden jälkeen netti ei kiinnostanut palaakaan. Neljännessä ja viimeisessä työharjoittelupaikassa tätä sivustoa ei (vielä) ole estetty, joten täällä ollaan!

Olen aina vääryyksiä ja kummia asioita kohdatessani miettinyt, että näistä sitten purnaan blogiini, mutta kun ei noita juttuja kirjoita ylös, niin eipä niitä sitten muistakaan. Vuoden 2013 aikana olen ajellut paljon autolla, paljon enemmän kuin olisin halunnut. Liikennekäyttäytymisestä ja ylipäätään p-amerikkalaisesta autoilusta riittää siis kyllä kirjoitettavaa vaikka ensi vuosituhannelle saakka. Keväällä olin lähinnä postinaisena ja suurin osa ajelusta tapahtui Hamiltonin sisällä kaupunkiliikenteessä, ei kuitenkaan pahimpaan ruuhka-aikaan. Kesällä Sarnia-Narniassa liikennettä ei ollut juurikaan Hamiltoniin verrattuna (73 000 asukasta vs. 500 000 asukasta) ja ainoastaan ajelu kahden kaupungin välillä raivostutti toisinaan. Lue: joka toinen viikonloppu kun kahden tunnin mittaisen retken joutui tekemään. Kaksi tuntia saattaa tuntua lyhyeltä ajalta tottuneemman autoilijan mielestä, mutta minusta se oli kovin tuskainen reissu. Matkaa ei tehnyt siedettävämmäksi se seikka, että koko kaksituntinen matka oli suunnattoman tylsä. Huomaan oman kanadalaistumiseni siitä, että ilmoitan itsekin nykyään ajomatkan pituuden aikayksiköissä, en pituusyksiköissä. Sarniaan lienee Hamiltonista reilun 200 kilometrin matka, mutta matka kuuluu ilmoittaa parin tunnin pituisena, ei parinsadan kilometrin pituisena. Loppukesästä reissu alkoi tuntua ihan siedettävältä, eikä vähiten Sallyn ansiosta. Sally on Ford Mustangini vuosimallia 2000, eli aika vanha poni jo, mutta kovin kaunis, ja kiihtyykin ihan kivasti.

Uuden työharjoittelupaikan myötä olen joutunut miettimään aikamatkayksikön käytännöllisyyttä. Työpaikkani on kotoa 15 minuutin ajomatkan päässä, jos ruuhkia ei ole. Joskus matkaan menee 20 minuuttia, joskus tunti. Tällaisessa tilanteessa lienee sallittua ilmoittaa etäisyys kilometreissä, matkaa kodin ja työpaikan välillä on noin 20 kilometriä. Ensimmäisen kahden viikon aikana stressitasoni nousi taivaisiin liikenneruuhkien takia. En koskaan ajatellut moisen seikan vaikuttavan hyvinvointiini, mutta niin se vaan vaikuttaa. Mielenkiintoisin havainto on aamun liikenteessä: saavun samaan aikaan työpaikalle riippumatta siitä lähdenkö kotoa 7:50 vai 8:10. Arvatkaapa, monelta lähden? Työaikani on puoli ysistä viiteen, ja viiden aikaan kaikki ovat matkalla kotiin ja kaikki tiet ovat ihan jumissa. Melkein päivittäin jompi kumpi Hamiltonin ohi menevistä valtateistä (403 tai QEW) on ainakin osin suljettu onnettomuuksien takia, ja liikenneruuhkan kokoa ja onnettomuuden vaikutusta liikenteen sujuvuuteen lisää se, että sitä onnettomuutta pitää päästä pällistelemään. Jokainen ohi ajava auto hidastaa toki senkin takia, että tiellä on poliisiauto ja/tai ambulanssi, mutta välillä kun pelastusajoneuvot ja onnettomuudessa olleet autot ovat pientareen puolella eivätkä tiellä, autot silti matelevat onnettomuuspaikan ohi ja kiihdyttävät vasta, kun kuskit ovat saaneet kauhistella tuhon määrää. Minua kiinnostaisi enemmän kotiin pääsy, mutta ilmeisesti muilla ei ole kiire kotiin ollenkaan.

Kaikkein eniten liikenteessä ärsyttävät ne autoilijat, jotka eivät käytä suuntavilkkua. Tämä on universaali tosiasia, sillä Suomessakin ne minua kyllä ottivat kaaliin. Pääsin syyskuun alussa käymään pitkästä aikaa Suomessa, tapasin paljon ihania ystäviä ja kavereita vuosien takaa. Iskä antoi minun ajaa autollaan, jotten ihan unohtaisi sitä miten kytkintä käytetään. Aika hyvin se oli unohtunut. Vaikka en kytkintä osaa ehkä enää käyttää, niin kyllä vilkku on aika kääntyessä päällä, vaikka olisi sitten auto sammunut risteykseen kytkimen käytön unohduttua.. Voisitteko kaikki ystävällisesti käyttää vilkkua siihen saakka, että opin lukemaan toisten ajatuksia?

keskiviikko 12. kesäkuuta 2013

Punaiset valot

Narnia on siitä erikoinen kaupunki, ettei liikennevaloja ole millään tavalla synkronisoitu. Usein työmatkalla pysähdyn melkein jokaisiin valoihin, vaikka toisesta suunnasta ei edes ole tulossa autoja. Lisäksi melkein joka risteyksessä on vasemmalle kääntyville omat valot, eli ensin odotellaan ne toisesta suunnasta tulevat, sitten kääntyvät, ja sitten ehkä pääsee itse liikkeelle. Vihreä aalto käsitteenä pitäisi saada levitettyä tänne saakka, muuten menee hermot ja palaa hihat.

Sama vika tosin on Port Huronissa eilisen koeajelun perusteella, eli siis joen toisella rannalla USAn puolella. Lisäksi heidän liikennevalonsa riippuvat hyvin epävakaan näköisistä vaijereista risteyksen yllä. Täällä valot ovat sentään tolpissa, eivätkä lentele pitkin risteystä. Tällä kertaa matka rajan yli sujui moitteettomasti molempiin suuntiin, ja vaikka tullissa sanoin ostaneeni USAn puolelta tavaraa, en joutunut maksamaan veroja, enkä joutunut edes tarkastukseen. Sääntöjen mukaan alle 48 tunnin matkalta ei saa verovapaasti tuoda mitään, mutta pari kertaa olen jo selvinnyt lisäveroja makselematta. Tällä kertaa matkaan tarttui uuden lenkkarit ja kaljaa. Olo on kuin Tallinnasta palanneella turistilla: kaljaa takakontti täynnä.

Sovittelin lenkkareita parissakin kaupassa myyjien avustuksella, ja kiittelin heidän tuodessaan uusia kokoja ja malleja sovitettavaksi. Kanadalaisille nauretaan USAssa ylettömän kohteliaisuuden takia, ja kai se on tarttunut minuunkin. Ei sillä, että se anteeksi, kiitos, tai mitä kuuluu mitään tarkottaisi, mutta sanottava se on kuitenkin. Kiittelyni takia minut arvattiin kanukiksi molemmissa kaupoissa. Pitää siis seuraavalla kerralla olla tyly, kuten suomalaiseen luonteeseeni kuuluu.

Olen taas tullut elämäni sellaiseen vaiheeseen, että pitäisi olla Suomessa. Välillä on vaan niin vaikea olla niin kaukana perheestä ja niistä muutamasta ystävästä, jotka minua vielä muistavat. Vaikeinta on ehkä tajuta, ettei minun läsnäolollani ole merkitystä tai vaikutusta tapahtumiin (ainakaan toivomallani tavalla), mutta ehkä minun olisi helpompi hyväksyä tapahtuvat asiat, jos olisin niitä todistamassa. Miten muiden elämä voi edetä ja muuttua, jos minä en ole paikalla? Eikös minun ollessani Narniassa muun maailman kuuluisi pysyä ajassa paikallaan?

maanantai 10. kesäkuuta 2013

Hei beibi anna mulle piiskaa

Palkkasin viime torstaina personal trainerin huutamaan minulle kaksi kertaa viikossa. Käyn ihan itsekseni salilla ja koitan hölkätä inspiraation iskiessä, mutta ruokavalion parantamisesta huolimatta ylimääräinen pelastusrengas on pysyvästi juuttunut vyötärön ympärille. Doug lupasi taikoa sen pois, ja kertoi tavoitteekseen sen, että minä vihaan häntä jokaisen treenin jälkeen. Sopii mulle! Vaikka joidenkin mielestä pomotan muita, kaipaan sitä että joku kertoo (tai mieluiten huutaa) mitä seuraavaksi pitää tehdä, ja kun olen jo luovuttamassa, joku huutaa että vielä viisi punnerrusta perkele! Tänään olis sitten ensimmäinen ihanan kamala treeni edessä. Lihaksiin sattuu jo pelkkä ajatuskin.

Itse asiassa etureisiin ja olkapäihin sattuu sen takia, että lauantaina olin kaverin kanssa huvipuistossa. Vuoristoratojen turvapuomit (tai siis mitkä ne on nimeltään ne olkapäiden yli menevät puomit, jotka pitävät matkustajat toivottavasti turvallisesti vaunussa) aiheuttivat mustelmia. Viimeksi olin vuoristoradoissa ehkä viisi vuotta sitten, ja pelonsekaista jännitystä kummempaa oireilua ei ollut. Tällä kertaa melkein jokaisen radan jälkeen me molemmat käveltiin kuin känniläiset, sen verran heitti päässä. Nyt ymmärrän, miksei äitiä tai iskää juuri vuoristoradoissa mun seurana ole näkynyt. Ei vanhat aivot enää kestä sellasta kieputtelua ja ravistelua. Pävän kohokohta oli ehdottomasti Leviathan, joka kipuaa 90 metrin korkeuteen ja melkein tulee pystysuoraan sieltä alas. Nopeutta kertyy enimmillään 148 km/h, eli ei ihme jos puntteja tutisutti etukäteen. Valitettavasti suurin osa ajasta huvipuistossa meni jonotellessa, toisaalta ehkä ihan hyväkin etten ehtinyt kokeilla jokaista vuoristorataa. Illan päätteeksi ratsastin karusellissa hevosella perinteisen tivolimusiikin soidessa taustalla. Karusellit on vaan niin kivoja, vieläkin.

perjantai 7. kesäkuuta 2013

Kaksoiselämää

Viiden viikon ajan olen elellyt kaksoiselämää. Viikot asun Sarniassa työharjoittelupaikan lähellä, ja suurimman osan viikonlopuista vietän sitten kotona Hamiltonissa. Hamiltonista Sarniaan on parin tunnin ajomatka, joten joka päivä en suostu matkaa ajamaan. Kerran viikossakin on jo tarpeeksi. Ja kyllä, Keith asuu Hamiltonissa edelleen.. Joka kerta kun kerron kesätyöstä, minulta kysytään, että muuttiko Keith Sarniaan myös. Ehkä olen outo, mutta minulle sopii tälläinen erillään asuminen ihan mainiosti. Yövuorolaista ei muutenkaan viikon aikana juuri näe, joten sama se olenko Sarniassa (eli Narniassa) vai Hamiltonissa. Tämä itsenäisyys/itsekkyys järkyttää monia tuttaviani.

Työharjoittelupaikkani on Shellin öljyjalostamon labrassa. Palkka on erittäin kilpailukykyinen, ja työporukka on ihan mahtava. Tammikuusta huhtikuuhun olin harjoittelussa Hamiltonin kaupungin virassa, ja siellä ei ollut minkäänlaista yhteenkuuluvuuden tunnetta. Täällä olin osa jengiä ekan viikon aikana. Narnia on täynnä kemianteollisuutta ja öljyjalostamoja, ja joen toisella puolella oleva USA ilahduttaa kaupunkia hiilivoimalansa päästöillä, joten Narnialla on huono maine. Toistaiseksi olen kuitenkin viihtynyt tosi hyvin, ja keksinyt vähän liikaakin tekemistä iltojen iloksi. Töihin pitää herätä jo puoli kuudelta, joten liian myöhään ei sovi harrastella iltaisin. Tälläiselle kaltaiselleni yökyöpelille on tuskaa herätä puoli kuudelta, mutta toisaalta kotiinkin pääsee sitten jo kolmelta. Joka toinen perjantai on lisäksi "Happy Friday", eli vapaapäivä. Ei voi valittaa. Tai no voi: eihän noita dieseleitä ja bensoja kovin kiva ole haistella päivästä toiseen.

Etsin alunperin majoitusta lähempää jalostamoa, mutta päädyin vuokraamaan huoneen paikallisen koulun asuntolasta, joka näin kesäaikaan toimii jonkinlaisena motellina. Minulla on huoneessa kaksi sänkyä, kaksi kirjoituspöytää, kaksi vaatekomeroa, mikroaaltouuni, pieni jääkaappi ja internetyhteys. Käytössäni on oma kylppäri, ja saan lukittua oveni. Eipä sitä neljän kuukauden keikkaa varten paljon muuta tarvitse. Sänky Narniassa on kotipetiä mukavampi, joten ehkä loppukesästä sen ja ilmastointilaitteen houkuttelemana jään viikonlopuiksi Narniaan.. Narnia kuulostaa taianomaiselta, siksi kutsun Sarniaa Narniaksi. Elämässä ei koskaan ole liikaa taikoja ja keijukaisia.

lauantai 23. helmikuuta 2013

Jättiläinen

On se kamalaa kun töissä estetään esimerkiksi tänne blogspotiin pääsy työkoneilta. Monesti olen istuskellut toimistossa toimettomana, ja olisin voinut tappaa aikaa tänne purnaten, mutta kun ei vaan voi. Olen työharjoittelussa Hamiltonin kaupungin duunissa taas, tällä kertaa enemmänkin sihteerinä kuin labrarottana. Työ oli aluksi kamalan tylsää, nyt se on oikeastaan ihan mukavaa suurimmaksi osaksi. Minua ei oikeastaan kukaan valvo, eikä kukaan tiedä mitä teen. Yleensä en minäkään. Parasta työnteossa on tietenkin palkkapäivä, joka koittaa joka toinen perjantai. Kummasti ne menot vaan ovat lisääntyneet tulojen lisääntymisen ohella.

Olin viime viikonloppuna ekaa kertaa ikinä Kanadassa keikalla. Menin salsakaverin kanssa Prince Roycen keikalle Torontoon. Prince Royce on sellainen nätti latinopoika, joka laulaa bachatabiisejä. Kuvittelimme kaverin kanssa menevämme keikalle, minkä aikana yleisössä tanssittaisiin bachataa, mutta ihan poikabändikeikkahan se oli. Nuoret latinotyttöset kiljuivat kuin elävältä syötävät possut kun PR sanoi jotain seksikästä espanjaksi tai heitti ruusun yleisöön. Huomattavin ero Suomessa kokemiini konsertteihin ja keikkoihin oli se, että olin koko konserttisalin viiden pisimmän ihmisen joukossa. Latinot ovat niin lyhyitä, että näin moitteettomasti lavalle koko konsertin ajan. Sekin on konserttimaailmassa muuttunut, että kellään ei enää ole kameraa, vaan kaikilla on älypuhelimet nauhoittamassa koko konsertin ajan. PRn astuessa lavalle koko yleisö oli valaistu puhelinten näyttöjen valolla. Nyt kun tähän keikkaputkeen on päästy, niin HIM tuleekin sopivasti toukokuussa Torontoon!