lauantai 23. marraskuuta 2013

TV:stä tuttu



Täällä Kanadassa puolitutuilla on vaikeuksia muistaa nimeni, viime viikolla työtoveri kutsui minua nimellä "Muija". Toisilla sitten taas on erilaisia muistisääntöjä, joiden avulla he muistavat nimeni. Toisille riittää sanojen "my" ja "you" yhdistelmä, ja suurin osa parikymppisistä muistaa nimeni lapsuutensa telkkaohjelmasankarin nimen avulla. Tuo mystinen melkein-kaima on Caillou (lausutaan Kaiju), kanadalainen lastenkirjahahmo. TV-sarja perustuu Christine L´Heureux-nimisen kanadalaisen kirjailijan luomaan hahmoon, joka on 4-vuotias poika, joka on kovin kiinnostunut häntä ympäröivästä maailmasta, ja päätyy kaikenlaisiin seikkailuihin perheensä ja ystäviensä kanssa. Luokkakaverini mukaan Caillou on superärsyttävä, eli ehkä kaikkein rakastetuimmasta piirroshahmosta ei ole kyse. Ohessa kuva kaimastani. On meillä ainakin jotain yhteistä - lemmikkikissa. Mikäli tuo siis on kissa.

En minäkään muista ihmisten nimiä, en minä sillä kritisoi. Itse asiassa nimet pysyvät päässäni kaikken huonoiten. Saatan muistaa jonkun vanhan luokkakaverin horoskooppimerkin, mutten välttämättä nimeä. Tai no kai luokkakavereiden nimet muistuvat mieleen, rinnakkaisluokkalaisten ehkä ei niinkään, puhumattakaan jostain näytteljöistä ja laulajista sun muista.

Laulajista puheen ollen, Robbie Williamsilla on konsertti toukokuussa Suomessa. Vuonna 2003 konsertti jäi väliin, sillä olin Saksassa vaihto-oppilaana. Melkein peruutin koko vaihto-oppilaskauden voidakseni mennä keikalle, mutta menin sitten kuitenkin Saksaan. Nyt on sitten toinen tilaisuuteni nähdä Robbie, mikäli siis matkustan ensin Suomeen sitä varten. Ajoitus on sinänsä hyvä, että koulut on siinä vaiheessa käyty, ja on loman paikka. Toisaalta ajoitus on paha, sillä valmistumisen jälkeen olisi ehkä syytä etsiä töitä mahdollisimman pian. Kyllä mielestäni silti aikatauluun on pakko mahtua pikku reissu Suomeen. Konsertin lisäksi voisi ehkä vierailla parin kaverin luona ja käydä moikaamassa sukulaisia. Kun nyt kerta siellä Suomessa sitten olisi. Jopa minun mielestäni olisi melko epäkohteliasta lentää Suomeen tapaamatta ketään rakkaista ystävistäni, jotka minua siellä edelleen joskus muistavat.


sunnuntai 17. marraskuuta 2013

Palautelaatikko

Työharjoittelun tärkeä osa on palaute työnantajalta työkauden keskivaiheilla ja lopussa. Palautteessa arvioidaan opiskelijan ominaisuuksia täsmällisyydestä tehdyn työn laatuun ja määrään, kanssakäymisestä työtovereiden kanssa kiinnostukseen työtä kohtaan. Sain tällä viikolla ensimmäisen palautteen nykyiseltä työnantajalta, ja tulokset olivat hieman yllättäviä. Ensinnäkin kiinnostus työtä kohtaan on oman arvioni mukaan 1 (asteikolla yhdestä kymmeneen), mutta työnantaja arvioi sen olevan kasin paikkeilla. Työn laatu ja määrä miellyttivät työnantajaa, ja pyrkimykseni oppia muutakin kuin labrahommia oli pantu merkille. Ilmeisesti kuitenkin kaikkein tärkein parannusta kaipaava ominaisuus on se, että minun tulisi hymyillä enemmän, jotta ihmiset tuntisivat olonsa mukavammaksi läheisyydessäni ja tulisivat juttelemaan. Että näin. Totuushan on se, etten hymyile koska a. vihaan kyseistä työtäni, ja b. olen ujo ja sisäänpäinkääntynyt. Kun opin tuntemaan uuden ihmisen, olen mielestäni melko mukava tyyppi ja hymyilenkin joskus. Tuntemattomat ihmiset ovat ikäänkuin koeajalla, ja koska niistä ei voi koskaan tietää mitä niiden päässä liikkuu, parempi olla varuillaan ja olla hymyilemättä. Nyt minulla on siis kuusi viikkoa aikaa opetella hymyilemään, jotta lopullisessa palautteessa saisin ehkä vähän jotain rakentavaa palautetta, jonka eteen voin oikeasti tehdä jotain. Puolustuksekseni sanottakoon, että toinen työharjoittelija sai yhtä kummallista palautetta: häntä kehoitettiin puhumaan hiljaisemmalla äänellä, sillä muut olivat valittaneet että hän puhuu liian kovaa.

Aloittaessani tässä työharjoittelussa minulle lupailtiin kokemuksia vedenpuhdistamon pienoismallin puolelta, mutta suurimmaksi osaksi olen ollut labraorjana. Korjatakseni moisen vääryyden pyysin ensin pomoa järjestämään minulle mahdollisuuksia oppia vedenpuhdistamojuttuja, mutta kun mitään ei tapahtunut, päätin itse tunkea itseni puhdistamon puolelle. Aamuisin kun labrassa ei juuri ole mitään tekemistä, menen vedenpuhdistamon puolelle ja etsin uhrikseni jonkun operaattorin, ja pyydän saada seurata häntä aamuaskareiden aikaan. Häiritsen heidän keskittymistään kysymällä kysymyksiä ja pyytämällä heitä selostamaan sitä sun tätä. Vihani työtä kohtaan on laimentunut hieman, sillä nyt työ on edes aamuisin edes vähän mielenkiintoista, ja opettaa minulle uusia juttuja.

Samalla työpaikalla, mutta eri työnantajan alaisuudessa (Kanadan ympäristöministeriön) on työharjoittelussa monta luokkakaveriani, ja alunperin työpaikan vastaanottaessani kuvittelin, että tapaisin heitä lounaan merkeissä ainakin aina silloin tällöin. Toistaiseksi olen syönyt lounasta kerran luokkakaverin seurassa näiden kymmenen viikon aikana, eli suunnitelma ei ihan ole toteutunut. Kauniina päivinä kävelen järven rannalle syömään lounasta, tai syön äkkiä lounaan rupuisessa lounashuoneessa ja lähden kävelylle järven rantaan. Sarniassa tajusin miten paljon järven rannalla olo vaikuttaa mielialaani; se rauhoittaa ja jotenkin voimistaa. Nykyisin haaveilenkin talosta järven tai meren rannalla, ikkunasta voisin sitten katsella alati muuttuvaa maisemaa. Varsinkin myrskyn aikaan vettä on ihana katsella. Sisäinen kalani ei osaa vielä uida, mutta se tahtoo veden läheisyyteen.


lauantai 9. marraskuuta 2013

Joululahjoja

Ennen Halloweenia olisi pitänyt jo kauppiaiden mielestä alkaa koristella kotia joulukuntoon ja ostella lahjoja. Tänään tuli postissa taas vino pino joulumainoksia, joita on aikakausilehtien puutteessa joskus toki ihan kivakin selailla. Lapsettomana minulla ei ole mitään hajua, millä lapset nykyään leikkivät, iPhoneilla varmaankin, joten selailin johtavan lelukaupan kuvastoa järkyttyneenä.

Leikin itse Penny's Pony Clubin poneilla ja ratsastajilla, My Little Ponyilla, barbeilla, legoilla, kaikenlaisilla leluhevosilla, ja oli minulla yksi nukkekin, joka innokkaasti leikki potilasta ja sai rokotteen vähintään kerran päivässä. My Little Ponyt näkyvät edelleen olevan kaupoissa, mutta varsin kummallisen näköisinä. En väitä, että vanhanaikaiset vaaleanpunaiset ponit olisivat olleet kovin realistisen näköisiä, mutta modernit ponit ovat oikeasta heinää pureksivasta ponista vielä kauempana. Sama juttu barbien ja muiden vastaavien kanssa. Kenellä oikeasti on niin suuret silmät, että ne vievät puoli naamaa tai enemmänkin? Myös reisien paksuus on huolestuttavan epärealistinen, tai sitten minulla vaan on hemmetin paksut reidet. Tai no onhan ne. Suosikkilöytöni oli kuitenkin tytöille suunnattu ompelukone, joka ei kuitenkaan varsinaisesti ompele mitään yhteen. Jollain tapaa se liittää kankaanpalat yhteen, mutta ei siis neulan ja langan avulla. Toki neula olisi liian vaarallinen lasten käyttöön, eihän täällä lapsille koulussakaan anneta saksia ennenkuin jossain yläasteella, mutta minua kiinnostaisikin tietää ompelukoneen mekanismista vähän enemmän. Miten ommellaan kankaanpalat yhteen ilman neulaa ja lankaa?

Paikallinen muovailuvaha on myös hyvin epäilyttävää. Se kuivuu hyvin nopeasti ja kuivuessaan lohkeilee, eli muovailuvahaa se ei varsinaisesti ole ollenkaan, mutta sitä käytetään samaan tarkoitukseen. Luultavasti kyseessä on joku myrkytön ja superturvallinen versio muovailuvahasta, sillä kaikenhan ne kersat tunkevat suuhunsa. Siinä sitten oikeusjuttuja odotellessa on ollut helpompaa kehittää turvallinen mutta laadultaan kovin kehno muovailumateriaali. Jos lapsille laitetaan kävelyreissua varten kypärät päähän, niin miksei sitten samalla tehdä houkuttelevan vihreästä muovailuvahasta myrkytöntä, niin sitä voi sitten halutessaan maistaa?

maanantai 4. marraskuuta 2013

Hui, Halloween!

Halloween on maailman paras juhla. Saa pukeutua naamiaisasuun ja syödä karkkia. Tänä vuonna en itse pukeutunut miksikään, enkä edes mennyt naamiaisiin, mutta sateisena torstai-iltana jaoin ovella käyneille lapsille karkkia. Sateen ansiosta niitä ei ollut montaakaan, joten söin loppuviikon aikana itse ihan liikaa karkkia. Halloweenkoristeet ovat mielestäni ihania, ja juhlan värit oranssi, valkoinen ja musta sopivat kivasti syksyn ruskan keskelle. Siitä sitten voidaan olla kahta mieltä, että sopiiko Halloween Suomeen. Ehkä kuitenkaan ei, vaikka milloin muulloin aikuiset saavat leikkiä naamiaisasut päällä?

Halloween lapsille on vähän niinkuin pääsiäinen Suomessa virpomisineen, paitsi että täällä vanhemmat kulkevat lasten mukana karkki tai keppostelemassa. Vanhemmat odottavat tiellä tai joskus lähempänäkin ulko-ovea kun lapsoset käyvät keräämässä karkit naapureilta. Yleensä tosiaan lapset eivät edes pääse kovin kauas kotoa, eli suhteellisen tuttujen ihmisten ovilla käydään karkkia hakemassa, mutta silti vanhemmat seuraavat silmä kovana ettei vaan mitään tapahtu Mirja-Petterille. Kanadan malliin tietysti näkee niitäkin tapauksia, että vanhemmat ajavat autolla ovelta toiselle, ja lapsi sitten kipaisee nopsaan autosta hakemaan karkkiannoksensa. Voisivat nämä ihmiset täällä välillä vaikka kävelläkin.

Viimeistä työharjotteluani on jäljellä vajaat pari kuukautta, ja joka aamu taistelen itseni kanssa jotta saan tultua töihin. Minulle luvattiin haastattelussa, että saisin kokemusta vedenpuhdistamon pienoismallin puolelta, mutta jossain vaiheessa haastattelun ja työn alkamisen välillä ilmeisesti pomo päätti, että olen vain labra-apina. Labra ei ole mitenkään hieno edes, kaikki testit ovat yksinkertaisia ja apina siis aivan hyvin voisi tehdä minun työni. En opi mitään, ja sitä paitsi ihmiset täällä ovat todella omituisia, joten en tykkää työstä yhtään. Labraa pyörittää romanialainen nainen, joka kyllä on ihan mukava, mutta toisinaan puhuu puhelimessa romaniaksi koko päivän, tai katoaa yli tunniksi jonnekin siitä kellekään mitään ilmoittamatta. Lisäksi musiikkimakumme eivät ihan mene yksiin, sillä hän tykkää klassisesta pianon pimputtelusta ja oopperasta. Olisipa jo tammikuu, pääsisin takaisin kouluun tekemään läksyjä.