perjantai 20. joulukuuta 2013

Mistä tietää että suomalaisella on koti-ikävä?

No siitä tietysti, että ruotsalaisen tavatessaan jutusta ei meinaa tulla loppua ja tapaaminen on kuukauden kohokohta. Olin hammaslääkärissä ja hoitaja oli yhdeksän vuotta sitten Ruotsista tänne muuttanut nainen. Hänen kanssaan sitten juttelin (tai oikeastaan hän jutteli, minun suussani olleet instrumentit hieman häiritsivät aktiivista keskustelua) siitä miten karkit ovat parempia Suomessa/Ruotsissa, talot ovat kauniimpia, ja vesi maistuu paremmalta. Näkkileipää muisteltiin kaiholla, samoin maalaisjärkeä. Niin tämä maailmalla olo muuttaa ihmistä, eipä sitä kotona Suomessa koskaan ajatellut fiilistelevänsä ruotsalaisen kanssa näkkileipäjuttujen äärellä.

Tuota maalaisjärkeä kaipaan kyllä ehkä eniten. Miksi esimerkiksi pistaasipähkinäpussissa pitää olla varoitus, että pussi sisältää pistaasipähkinöitä? Jos kaupasta ostaa ko. pähkinöitä, eikö sen pussin sitten ikäänkuin olettaisi sisältävän juurikin niitä pähkinöitä eikä esimerkiksi banaaneja? Tietysti kyse on siitä, että jos pistaasien läsnäolosta varoitetaan, ei kukaan voi haastaa firmaa oikeuteen jos pistaasiallergikko Pirkko-Petteri vahingossa sitten napsii välipalaksi pistaaseja varoitusmerkillä varustetusta pussista. Mielestäni moinen on suunnattoman surullista, ihmisten ei enää oleteta osaavan käyttää aivoja lainkaan. Esimerkkejä piisaa..

Monesti täällä on esimerkiksi kolmantena kaistana oikealla moottoritielle johtava kaista, joka on merkitty vain kääntyväksi kaistaksi ja monenlaisen nuolen kanssa on merkitty että kaista erkanee varsinaisesta tiestä. Nuolien lisäksi on usein kyltti, jossa lukee että kyseinen kaista erkanee tiestä (right lane exits tai right lane must exit). Samaa asiaa yleensä viestitetään niin monella kyltillä ja merkillä, että ne tärkeimmät usein hukkuvat merkkimereen, ja sitten Maijukin eksyy. Maalaisjärkeä voisi käyttää myös sitten siihen, että laittaisi ajovalot pimeällä päälle jne., mutta kerrottakoon autoilutoilailuista erikseen joku toinen kerta.

maanantai 9. joulukuuta 2013

Suomessa

Järjestin itselleni loman syyskuun alkuun, ja ennen viimeisen työharjoittelujakson alkua pääsin Suomeen kyläilemään pariksi viikoksi. Loma oli kiireisin loma ikinä - tapasin monta ystävää hyvin lyhyessä ajassa, enkä edes ehtinyt viettää tarpeeksi aikaa heidän kanssaan. Onneksi Robbie Williams tulee keikalle Suomeen toukokuussa, mikä siis tarkoittaa sitä, että minäkin tulen. Vuonna 2003 Robbien keikka jäi väliin, sillä olin Saksassa vaihto-oppilaana. Tällä kertaa Robbie ei pääse livistämään noin vaan kynsistäni. Siinä samalla lomailen sitten Suomessa muutaman viikon, ehkä vähän kiireettömämmän aikataulun kanssa tällä kertaa.

Suomessa oli vaikka mitä uutta. Karkkivalikoima oli muuttunut hieman, eikä suosikkijäätelöäni Super-puikkoa ole vieläkään tajuttu palauttaa markkinoille. Mopoautot ovet ilmestyneet teille, viime kerralla niitä ei edes ollut. Toivon vaan, että täällä kukaan ei kuule moisesta keksinnöstä.. Se vielä puuttuisi että tiet olisivat tupaten täynnä hitaasti kulkevia, onnettomuusalttiita peltilaatikoita. Toisaalta täällä lapset saavat ajaa oikealla autolla jo 16-vuotiaana (täysin käsittämätön sääntö mielestäni.. alkoholia kun saa juoda vasta 20-vuotiaana, mutta sitten ihmeen kaupalla 16-vuotiaana on muka tarpeeksi vastuullinen ajamaan autolla..), joten tarvetta mopoautoille ei oikeastaan ole. Ei täällä mopojakaan oikeastaan paljoa näy.

Kävin Riihimäen lisäksi Hyvinkäällä, Hesassa, Turussa, Tampereella ja Seinäjoella, eli en ainakaan jäänyt paikalleni makaamaan. Loman yksi tavoite oli luokkakokoukseen osallistuminen, ja vaikka paluulento oli sunnuntaina ihan liian aikaisin aamulla, pääsin sentään moikkaamaan ala-asteaikaisia luokkatovereita. Koko porukka ei tietenkään ollut paikalla, tytöistäkin vain minä ja Mervi. Kaikki tyypit olisin tunnistanut vielä kadulla, että ei me ihan niin paljoa olla sitten kuitenkaan muututtu. Elämä on vienyt tovereita ties mihin suuntaan, ja kaksi on joukosta jo pysyvästi poissa. Mielelläni olisin jutellut pidempäänkin kaikkien kanssa, mutta aamuherätys kello viideltä ei oikein innostanut juhlimaan pikkutunneille saakka. Toivottavasti vielä jonain päivänä tavataan, ainakin jollain kokoonpanolla. Monet ovat pysyneet tai palanneet Riksuun, mahdankohan minäkin vielä joskus?