torstai 11. joulukuuta 2014

Ikävä nollia ja vitosia

Suomessa pesuaineet ja ruoat ja muut myydään pakkauksissa, joissa on tavaraa sisällä millilitroissa mitattuna jonkun tasaluvun (tai viitoseen päättyvän luvun) verran. Ei täällä. Ymmärrän, että Kanadan ja USA:n markkinoilla pyörivät tuotteet ovat suureksi osaksi samoja, ja että koska USA on väkiluvultaan suurempi maa, tuotteet pakataan heidän tottumustensa mukaisesti. Tilavuus mitataan siis yksikössä fluid ounce, jolle en minuutin kestäneistä perusteellisista etsinnöistä huolimatta löytänyt suomennosta. Tämä yksikkö on noin 29,6 millilitraa, mistä johtuen sitten esimerkiksi kaljatölkissä on 473 ml kaljaa, kaljapullossa 341 ml samaa tavaraa, mehutiivistepakkauksessa 52 ml tujua mehua ja soijakastiketta on pullossa 148 ml. Pesuainepuolella tiskisaippuaa on pullossa 532 ml, mutta pikainen retki kylppäriin paljasti, että ihmispesuaineissa mennään tasamillien mukaan. Saippuaa on 300 ml (10.15 fl.oz) ja hoitoainettakin tarkat 25.36 fl.oz, eli 750 ml. Eihän tämä asia elämääni mitenkään hankaloita, mutta tykkään tasaluvuista. Lisäksi herää kysymys, että onko sitä olutta nyt varmasti siinä pullossa 341 milliä, eikä vain esimerkiksi 340 ml. Tälläisissä tuotteissa, jotka liukuhihnalla pullotetaan, on aina virhemarginaali, eli puolen litran pullossa on noin 500 ml juotavaa. Virhemarginaali lienee muutama millilitra molempiin suuntiin. Matematiikkatietoisku: luvussa 500 on yksi merkitsevä numero, se viitonen. Nollat ovat siinä vain ikäänkuin täytteenä, arvauksena, ne ovat niin sanotusti epävarmoja sallien tuon virhemarginaalin. Luvussa 341 on kolme merkitsevää numeroa, eli virhemarginaalille ei matematiikan rajoissa jätetä juurikaan tilaa. Olutpullossa voi siis matemaattisesti ajateltuna olla olutta 340,5-341,4 millilitraa. Ehkäpä täällä sitten vaan pullotetaan noita elintarvikkeita varsinkin tosi tarkasti. Miksei kaikki voi noudattaa samaa (mieluiten SI-) mittausjärjestelmää??!

Kertausta, tästä olen purnannut jo aiemminkin.. Kanadahan periaatteessa on SI-järjestelmän piirissä, mutta tuo etelänaapuri aiheuttaa sen, että monet asiat mitataan jaloissa ja tuumissa ja paunoissa. Ja Fahrenheitit ovat myös käytössä, sillä hellat ja kotien lämmitysjärjestelmät on valmistettu USA:n markkinoita ajatellen. Nopeusrajoitukset ovat muodossa km/h, mutta autoissa on myös pienemmällä printillä mph-lukemat siltä varalta, että me täältä Kanadasta ajamme kylään USA:n puolelle. En tiedä, onko amerikkalaisten käyttöön myytävissä autoissa km/h-luvut varmuuden vuoksi. Tuskin. Ihmisten pituudet ilmoitetaan ajokortissa senteissä, mutta kaikki kertovat pituutensa jalkoina ja tuumina. Paitsi minä. Minä olen edelleen 175 senttimetriä pitkä, vaikka joku kierosilmäinen ajokorttitäti mittasi seinään teipatun jalka-ja-tuuma-asteikon mukaan pituuteni niin, että hänen tietokoneensa muutti tiedon senteiksi ja printtasi sen ajokorttiini. Olen ajokorttini mukaan 179 senttiä pitkä. Yritin sanoa hänelle, etten kyllä ole, mutta turhaan. Miksi pituus ylipäätään pitää ilmoittaa kotiosoitteen ohella ajokortissa? Varsinkin yksiköissä, joita kukaan ei tunnu ymmärtävän? Jos ollaan huolissaan väärien papereiden käytöstä tai muusta, eikö olisi syytä ilmoittaa pituus yksiköissä, joita kanukit ymmärtävät? Kaikkein eniten jokapäiväistä elämääni häiritsevät Fahrenheitit. Monesti ihmiset sanovat jotain tyyliin "70 astetta on kiva lämpötila". Siinä sitten hetken mietittyäni ymmärrän, että varmaan on nyt Fahrenheiteista kyse, ja nopeasti lasken päässäni että kyse on 21.1 Celsius-asteesta. Muuntokaavahan on helppo, C=(F-32)/1,8. Maailma olisi parempi paikka ilman Fahrenheit-asteikkoa. Ihan varmasti.

sunnuntai 16. marraskuuta 2014

Pikkujoulut

Kesällä tapasin tässä lähiseudulla asuvia suomalaisneitoja pari kappaletta. Oli kiva tutustua, sillä kuvittelin pitkään olevani ainoa suomalainen Kanadassa. Meillä on treffit ehkä noin parin kuukauden välein, ja ensi viikon tapaamisen teemana on pikkujoulut. Minun on tarkoitus tehdä tapaamista varten uunipuuroa ja viedä mukanani IKEAsta ostettua glögiä, emäntä tekee pipareita, ja ehkä saamme pöytään myös joulutorttuja! IKEA, tuo skandiherkkujen luvattu maa, on kyllä ihana asia. Sieltä saa korvapuusteja (niitä minipuusteja, joita Pågeneiksi kutsun), puolukkahilloa ja lihapullia, neekerinsuukkoja, näkkileipää, silliä (yök yök), graavilohta (yök), kaurakeksejä.. Joskus saa sellaisia suomalaisen oloisia karkkejakin, mutta irtokarkkeja suomalaiseen tyyliin saa vain hollantilaisista putiikeista. Suomalaisten lisäksi irtokarkkisekoituksen idean ovat hollantilaiset keksineet, täällä Kanadassa jos menee paikalliseen liikkeeseen, missä myydään karkkeja ja mausteita ja pähkinöitä ja jauhoja jne. irtomyynnissä, joutuu kaikki karkit laittamaan eri pusseihin, sillä kilohinta on kaikille karkeille vähän erilainen. Joskus olen kyllä sujauttanut samaan pussiin kahta erilaista karkkia, joiden kilohinta on melkein sama. Rangaistuksena tottelemattomuudestani jouduin tietysti maksamaan sen kalliimman kilohinnan molemmista.

Joulufiiliksissä mennään muutenkin. En kestänyt enää viideltä alkavaa pimeyttä, vaan ripustin pienet jouluvalot verhotangosta valoa tuomaan. Ne eivät näy ulospäin, eikä kyse ole valokaapelista, ja sitä paitsi kutsun niitä kaamosvaloiksi, joten en ole jouluhurahtanut. Nyt ehkä joutuu vähän hurahtamaan, sillä ulkona sataa lunta! Se on niin kaunista :)

perjantai 14. marraskuuta 2014

Anteeksi!

Amerikkalaiset (yhdysvaltalaiset? jenkit?) aina pilailevat kanukkien kustannuksella, sillä täällä yläkerrassa ollaan kohteliaampia kuin etelänaapurissa. Kanadalaiset sanovat "sorry" todella usein. Toisiin törmätessä, ja vaikka törmäys vältettäisiinkin pikaisella väistöliikkeellä, on silti parasta sanoa varmuuden vuoksi parit sorryt. USAn puolella vaan mennään ja törmäillään. Jotenkin tälläinen pahoittelu on hyvin kotoisaa minullekin, ovathan suomalaiset jotenkin turhankin pahoillaan olemassaolostaan. Tehdään kaikkemme ettei EU olisi meille vihainen, ja kerrostalossa eletään hiljaa kuin hiiret jotteivat naapurit vaan suutu siitä, että uskalsimme katsoa telkkaa kello 18:n jälkeen. Muistan, miten Turussa asuessani joku EU:n näppärä sääntö kielsi kaupoista käyrät kurkut. Niitä sitten iloisena ostelin torilta, superhalvalla. Siellä pahoillaan käyristä kurkuistaan olevat viljelijät myivät niitä pilkkahintaan. Tälläinen pahoittelu/kohteliaisuus kuitenkin ilmenee eri tavoin täällä ja kotomaassa. Kanadassa asiakasta palvellaan todella hyvin, ja jos asiakas on vähääkään tyytymätön, anteeksi pyydetään miljoona kertaa, eikä asiakkaan tarvitse hävetä tyytymättömyyttään. Mielestäni Suomessa on jotenkin noloa valittaa ruoasta ravintolassa tai palauttaa joku vaate vaikka kauppaan. Täällä se on ihan normaalia, eikä kukaan pahoita asiasta mieltään. Kanadalaiset ovat pahoillaan ehkä huonosta käytöksestä tai siitä, ettei joku ole iloinen, eivät niinkään omasta olemassaolostaan. Ainaiset sorryt saavat joskus olon tuntumaan siltä, että olen aina jonkun tiellä ja pahoillani siitä, että satuin seisomaan juuri siinä kohdassa, ja että joku kiireinen ympärilleen katsomatta törmäsi minuun. Suomessa huonosta palvelusta ei niinkään olla pahoillaan (ja jos palvelusta tms valittaa, saa yleensä tuntea olevansa väärässä ja kaikkien vaivana, näin ainakin omalla kohdallani), vaan ylipäätään siitä, että ollaan olemassa. Pitäisi oppia olemaan ylpeä ja onnellinen siitä että on olemassa. Ja jos on tyytymätön palveluun, niin pitäisi saada ihan reilusti valittaa. Valittamisen hienoutta opettelen vielä itsekin, mutta olen jo paljon oppinutkin. Ja ainahan voi valittaa blogissa ellei päin naamaa viitsi..

Vain elämää-ohjelman tiimoilta on Facebookini ollut täynnä mielipiteitä suuntaan ja toiseen koko syksyn ajan. Olen yrittänyt pysyä kärryillä näissä viihdemaailman jutuissa, mutta eihän se onnistu kun en osaa/jaksa ottaa selville miten suomalaisia telkkaohjelmia saisi täällä näkyviin. Tai no, näkyyhän noi Linnan juhlat YLE Areenan kautta. Ja merisää. YouTubesta olen sitten kuunnellut noita esityksiä, ja ihmetykseni olikin suuri kun tajusin, että Toni Wirtanen osaa jopa laulaa. Ei millään pahalla teinirakkauttani Apulantaa kohtaan, mutten koskaan pitänyt heidän musiikkiaan laulutaitojen kannalta kovin vaativana (omat taitoni eivät niihin toki riitä, mutta oma mölinäni ei kyllä kuulosta minkäänlaiselta laululta kuin ehkä vahingossa, ja kuulijan ollessa noin kymmenen promillen humalassa). Muiden biisejä tulkitessaan Tontsa on ihan oikeasti laulanut, ja yllättävän hyvin. Tässä minun kannanottoni Suomen viihdemaailman nykytilaan. Itsenäisyyspäivänä voisinkin livenä täällä blogissa kommentoida minulle tuntemattomien ihmisten juhla-asuja Saulin isännöidessä itsaribileitä. Hyvä idea! En ole ikinä ymmärtänyt, miten juhlia juontavat ihmiset tietävät niin monen julkkiksen/poliitikon nimet. Ylipäätään nimien kanssa minulla on suuria vaikeuksia, ja ihmiset jotka muistavat tapaamiensa ihmisten tai julkkisten nimiä roppakaupalla, muistuttavat robotteja. Tietokoneita. Googlen kuvahakua.

Toinen ihmeellinen ihmistyyppi on laulujen sanoja muistavat ihmiset. Ja ne, jotka kuulevat sanat oikein. Kuten mainittu, olen ollut Anna mulle piiskaa-aikoina Apulanta-fani, ja vasta Jenni Vartiaisen tulkintaa biisistä kuunnellessani tajusin vuosikausia laulaneeni biisiä väärin. Pitkään luulin R.E.M.in biisin kertovan iloisista kiinalaisista, kunnes joku kertoi minulle, että biisi on Shiny happy people, ei chinese happy people. Miten sitten artistit muistavat omien biisiensä sanoja? Kesällä oltiin Metallican keikalla, ja vika biisi valittiin yleisöäänestyksen perusteella kolmesta vaihtoehdosta. Miten on mahdollista muistaa kymmenien biisien kaikki sanat niin, että ei ole mitään väliä mikä pitää soittaa/laulaa? Minä muistan numeroita ja ihmisten horoskooppeja. Tosi hyödyllistä.

ps. Toni Wirtanen on horoskoopiltaan oinas. Sauli Niinistö on neitsyt. Tälläisiä juttuja mun aivot on täynnä.


keskiviikko 6. elokuuta 2014

Wrooom!

Kaunis punainen Ford Mustangini on jo joulukuusta saakka ollut toimettomana anoppilan talon edessä. Se asustaa siellä, sillä Caledonia on turvallisempi paikka, ja omalla ajotiellään ihmiset saavat pitää vaikka traktoria vuositolkulla, jos niin tahtovat. Meillä on vain yksi autopaikka, vierasparkista kaunis Sally olisi jo aikaa sitten hinattu hylättyjen autojen parkkipaikalle jonnekin kauas. Auton vakuuttaminen on sen verran hintavaa puuhaa, että koulun aikana ja nyt työttömänä ei ole varaa, eikä mitään järkeä maksaa vakuutusta kahdesta autosta. Tai jonkinlainen seisontavakuutus toki Mustangia suojaa, mutta se on huomattavasti halvempi kuin ajovakuutus, $250/kk. Jos nyt tästä joskus saan töitä, niin Sally pääsee takaisin tositoimiin, mikäli siis käynnistyy ja toimii edelleen moitteettomasti.

Autojutuista en Suomessa tiennyt paljon mitään, sillä vaikka ajelin jonkun verran äidin autolla, en ollut koskaan vastuussa yhdestäkään autosta, siihen liittyvistä maksuista ja huolloista. Siltikin esimerkiksi täkäläinen öljynvaihtopolitiikka kuulosti mielestäni oudolta, joten kysyin iskältä suomalaisista käytännöistä. Täällä yleisin öljynvaihtoväli on 3 kuukautta tai 5000 kilometriä, kumpi sitten tuleekaan vastaan ensin. Iskän mukaan Suomessa autojen öljyt vaihdetaan ehkä 10-12 kuukauden välein. Ajetaanko täällä niin paljon enemmän, vai onko öljy huonompilaatuista, vai autojen moottorit jotenkin erilaisia? Pohdin tätä edelleen, sillä asiaan ei ole löytynyt vastausta. Ehkä kyseessä on taas yksi rahastuskeino, jolla saadaan maalaisjärjettömiltä pohjoisamerikkalaisilta kiskottua viimeisetkin pennit.

Välimatkat täällä toki ovat paljon pidempiä kuin Suomessa, ja aika moni ajaa viikon aikana jopa 1000 kilometriä työmatkoja. Käytettyjä autoja selaillessani vastaan tulee todella harvoin 4-vuotias auto, jolla on ajettu vähemmän kuin 100 000 kilometriä. Useimmat vaihtoon päätyneet ovat saavuttaneet maagisen 200 000 kilometrin rajapyykin, vaikka ikää olisi vain viisi tai kuusi vuotta. Keithin auto on entinen poliisiauto, joten sillä on suhailtu päivittäin tuntikaupalla. Sen mittariin on 8 vuoden aikana kertynyt 230 000 kilometriä. Minun Sallyni on jo seniori, 14-vuotias, ja ajoin sillä 200 000 kilometrin rajapyykin yli viime kesänä. Minun käytössäni sen mittariin tuli viime kesän ja syksyn aikana 20 000 kilometriä, eli aika paljon kuitenkin. Miten paljon Suomessa vaihtoautoilla on mittarissa? Oletan, että työmatkat ovat usein lyhyempiä, tai ne kuljetaan julkisilla Suomessa. Täällä esimerkiksi työttömyyskorvauksen saamiseksi pitää hakea työpaikkoihin ja hyväksyä työtarjoukset jotka ovat tunnin ajomatkan päässä, ja tiedän tyyppejä joilla menee 1.5 tuntia yhteen suuntaan. Mielestäni ihan kohtuutonta! Toisaalta suuri osa työpaikoista on suur-Toronton alueella, mutta siellä asuminen on hirmuisen kallista. Monen mielestä on arvokkaampaa asua isossa talossa ja käyttää 3 tuntia päivässä työmatkoihin kuin asua lähempänä, mutta vaikkapa kerrostaloasunnossa.

Jos olette joskus Kanadassa autonomistajan asemassa, välttäkää auton viemistä Canadian Tire-nimiseen paikkaan. Vaikka sinne veisi auton vain öljynvaihtoon, mukaan tulee diagnoosilista kaikista vioista, mitkä pitää HETI korjata, ja tietysti juuri heidän firmassaan. Kyseinen ketju on tunnettu siitä, miten varsinkin naisasiakkaiden huoltolista on usein äärettömän pitkä. Lisäksi, jos auton vie samana päivänä tavalliselle korjaamolle, mekaanikot siellä eivät löydä listan vikoja autosta ollenkaan. Viime kesänä vein Mustangin kyseisen ketjun huoltamolle, sillä se ei käynnistynyt kunnolla, ja paikka oli lähellä Narnian kotiani. He epäilivät viaksi jotain pumppua tai starttimoottoria, mutta (onneksi) heillä ei ollut aikaa ottaa autoani korjaamolle sinä päivänä, joten hinautin sen toiseen paikkaan. Toisella korjaamolla vialliseksi todettiin avain, jonka sisällä on joku siru, ja jos auton sirunlukija ei tunnista avainta, auto ei käynnisty. Tuhansien dollareiden remontilta vältyttiin avaimen vaihdolla.

perjantai 25. heinäkuuta 2014

Käytännön karva-asiaa

Kätevyyskeskustelusta unohtui taannoin täysin mainita tuttavapariskunta, joka leikkasi kissaltaan karvat, jottei perheen pieni lapsi altistuisi kissankarvoille. Päähän ja häntään reppanalle jätettiin karvat, muutoin kisu ajeltiin kaljuksi. Tietävätköhän kyseiset ihmiset, että allergioita aiheuttavat eläinten hilse, ei kai ne karvat itsessään? Keith valitettavasti innostui ideasta, ja halusi trimmata meidänkin kissojen karvat. Vain kuolleen ruumiini yli..


tiistai 1. heinäkuuta 2014

Kätevä maa

Heipsis! Käväisin Suomessa tuossa vajaa kuukausi sitten, ja eroavaisuudet näiden kahden maan välillä tuli taas huomattua. Päällimmäisenä oli ehkä ajatus siitä, miten Kanadassa kaikki on niin kovin käyttäjäystävällistä. Asiakas todellakin on aina oikeassa, ja elämästä noin muutenkin pyritään tekemään kovin vaivatonta ja helppoa. Tai no, tietyllä tapaa ainakin. Kerron pari esimerkkiä.

Pikaruoasta olen ehkä jo kertonutkin, mutta kerron taas, sillä Suomessa kävin Hesellä pari kertaa. Pakko myöntää, vaikka hävettää. No, joka tapauksessa. kuten ehkä toverit suomalaiset tiedätte, ruokaa saattaa joskus joutua odottelemaan. Ne kylmät ranskalaiset on yleensä syöty jo moneen kertaan siinä vaiheessa kun hampurilainen vihdoin tuodaan pöytään. Ei täällä! Mäkissä ja muissa alan ravintoloissa on yleensä töissä moninkertainen määrä ihmisiä Suomen vastaavan kokoiseen ravintolaan verrattuna. Yksi ottaa vastaan tilauksen, toinen annostelee juoman, kolmas ranskalaiset ja pari tyyppiä häärää purilaisen kimpussa. Ainoastaan kananugetteja joutuu odottelemaan niiden kypsennysajan takia, mutta yleensä ruoan saa saman tien tarjottimelle tilauksen tehtyään. Kätevää, noin niinkuin kuluttajan kannalta. Mitä siitä, jos työntekijöille maksetaan minimipalkkaa, eikä juuri kellekään tarjota työntekijän puolesta sairausvakuutusta. Työtuntimäärä on yleensä juuri alle sen rajan, jonka ylitettyään työntekijä olisi oikeutettu vakuutusetuun jne.

Toinen kätevyysjuttu on käynyt myös mielessä aiemmin, ja tämä on nyt sitten jatkoa tuolle edelliselle koirakeskustelulle. Koira siis ainakin meidän tuttujen taloudessa on usein sellainen esine, jonka hoidosta ei tulisi olla juurikaan vaivaa. Pitääkö sen kanssa oikeasti lenkkeillä? Miten ärsyttävää, että takapihalle päästetty koira tekee tarpeitaan ympäri pihaa. Miksi se repii kenkiä ja muita juttuja, vaikka on saanut olla ulkona takapihalla ainakin tunnin tällä viikolla? No, joka tapauksessa, kissojen laita on vähän samalla lailla. En ikinä muista Suomessa edes kuulleeni kissojen kynsien poistosta. Täällä toimenpide on hyvin yleinen, ja kissanpentuja yleensä mainostetaan saatavaksi rokotettuina ja kynnetkin on jo poistettu. Ajattelin, että kyseessä on taas mukavuusjuttu, sillä kyllähän nuo kissat välillä raapivat huonekaluja. Ehkä huonekaluistaan pitävät ihmiset päätyvät poistattamaan kissoilta kynnet? Dokumentti The Paw Project kertoo siitä, miten kynsileikkaukset tehdään, ja mitä seurauksia niillä on. Suuri osa leikkauksen läpikäyneistä kissoista päätyy kodittomina joko nukutettavaksi tai jonnekin kissataloon odottamaan uutta omistajaa, sillä kun niiltä viedään niiden ensisijainen puolustusmekanismi (=kynnet), ne usein alkavat purra omistajiaan. Kynsien amputointi on lisäksi kivulias toimenpide, jonka seurauksena kissa useinkaan ei pysty kaapimaan hiekkaa hiekkalaatikolla, ja alkaa sitten tehdä tarpeitaan minne sattuu. Joskus kynsi saattaa alkaa kasvaa uudestaan tassun sisällä, ja aiheuttaa tietysti suunnatonta kipua. Dokumentissa kynsien poistoa verrattiin koirien hampaiden poistoon, sillä koiranpennut usein jyrsivät kaikenlaista kohdalle osuvaa. Leikkaus sinänsä vastaa sormenpäiden amputointia ensimmäisen nikaman kohdalta. Miksi moinen operaatio on edes sallittu? Sen puolustajat sanovat, että monet eivät tahdo kissojen kynsivän huonekalujaan, eli eikö ole parempi, että kissalla on koti, vaikka sitten kissa joutuisikin olemaan tuskissaan loppuelämänsä. Meillä kissat lopettivat sohvan kynsimisen kun saivat raapimapuun ja pari raapima-alustaa. Yksinkertaista. Jos ei halua "pilata" sisustustaan kissoille suunnatuilla tavaroilla, voi kissojen kynsiin ostaa muoviset suojatupet. Ne pysyvät pari viikkoa paikoillaan, ja niitä saa vaikka minkä värisenä. Ehkä Larskin mielummin kulkisi pinkit kynnet esillä kuin ilman kynsiä, mutta jotenkin tämä omistajien mukavuudenhalu lemmikin hyvinvoinnin kustannuksella kuvastaa mielestäni tätä pyrkimystä helppoon elämään pahimmillaan.

Kolmas kätevyys onkin sitten sellainen, mistä minulla ei ole mitään tietoa Suomen päässä. Ehkä joku osaa valaista asiaa?! Täällä on ilmeisesti kovinkin yleistä se, että avioliitossa olevat, jo pari lasta saaneet pariskunnat päättävät, että mies käy vasektomiassa, eli siemenjohdinten katkaisussa (kiitos Hesarin käännöskone, syyttäkää sitä jos käsite edelleen jäi hämäräksi). Appiukko joutui operaatioon Keithin pikkuveljen synnyttyä, ja nyt Keithin kaveritkin ovat alkaneet käydä leikkauksessa pari lasta tuotettuaan. Onko tämä yleistä Suomessa, vai turvaudutaanko Suomessa samanlaiseen ehkäisyyn mitä käytettiin ennen lapsiakin? Olen miettinyt sitä, että onko taustalla joku naisten tarve varmistaa, että mies ei saa lapsia muiden naisten kanssa, vai onko se vaan taas tälläinen kätevyysjuttu? Kuinka monet pariskunnat harrastavat seksiä kuin kaniinit niin, ettei sitä ehkäisyä voisi jollain muullakin tapaa järjestää? Nyt en voi suoraan tuomita kanukkeja mukavuudenhalusta, sillä en tiedä suomalaista käytäntöä, joten kertokaa miten asiat ovat, pliis! Jotenkin tämä vaan sopii samaan sarjaan tuon kissojen kynsileikkausten kanssa, joten luokittelin sen heti pohjoisamerikkalaiseksi laiskuudeksi ja helppouden tavoitteluksi.

sunnuntai 23. helmikuuta 2014

Aina myöhässä

Tykkään olla ajoissa esimerkiksi lääkärin vastaanotolla, ja yleensä kun kavereiden kanssa tavataan. En pidä odottelusta, joten esimerkiksi paikallisten lääkärien tapa olla vähintään tunnin myöhässä aikataulusta saa minut raivon partaalle. Läksytkin yleensä teen kohtuullisen ajoissa, mutta jostain syystä olen silti aina myöhässä.

Kun täytin kansalaisuushakemuksen vajaa vuosi sitten, olin pari kuukautta myöhässä. Joskus loppusyksystä 2011 hakemuksen sääntöjä muutettiin niin, että hakemukseen pitää nykyään liittää todiste kielitaitoisuudesta. Minun kohdallani tämä merkitsi sitä, että jouduin englannintunneille. Eihän siinä mitään, englantini ei ole täydellistä ja olisin mielelläni oppinut paremmin englantia. Valitettavasti maahanmuuttajille tarjolla olevien tuntien taso loppuu noin ysiluokan englannin tasolle, ja opettajakin oli Intiasta, joten päädyin korjailemaan hänen englantiaan ja lukemaan englanninkielistä kirjaa tunnilla tehtävät tehtyäni, odotellessani sitä että muut oppilaat saivat tehtävät tehtyä. Viikon tunneilla istuttuani minua kehotettiin olemaan tulematta takaisin, ja sain todistuksen siitä että osaan puhua englantia, mutta silti olisin mielummin vain lähettänyt sen kansalaisuushakemuksen menemään ilman näitä ylimääräisiä säätöjä. Hakemus kuitenkin meni läpi, sillä nyt, 10 kuukautta myöhemmin, sain kutsun kansalaisuuskoetta kirjoittamaan.

Olen myöhässä myös lomailun suhteen. Tuttavani ovat kertoneet kiehtovia ja sekavia tarinoita Amsterdamista, ja olen pitkään haaveillut reissusta tulppaanien ja sienien luvattuun maahan. Matkustan toukokuussa Suomeen, ja sitten kesäkuun alussa Amsterdamin kautta takaisin tänne. Intoilin jo pääsystä sienimaailmaan, kunnes luin netistä, että 2008 kaikki taikasienet kiellettiin jopa Amsterdamissa. Olen siis neljä vuotta myöhässä.

Yliopistossa opiskelin biokemiaa ihan liian monta vuotta. Matkan varrella toki opin yhtä sun toista elämästä ja vähän tieteestäkin, mutta valmistuttuani tajusin, etten edes halua olla labrassa töissä. Ainakaan siis biokemian tutkimuslabrassa, yök! Miksi sitten täällä lähdin opiskelemaan kemiaa? Kuvittelin päätyväni jonkinlaiseen kivempaan labraan, missä työlläni olisi joku merkitys. Nyt työharjoittelujaksot läpikäytyäni tajuan, etten halua olla töissä labrassa ollenkaan. Niinku ikinä. Onneksi olen tuhlannut vain yli kymmenen vuotta elämästäni päästäkseni labraan töihin. Loistavat oivallukseni tuntuvat tulevan tosi myöhässä.

Vuosikaudet ajattelin, etten koskaan halua lapsia. Nyt kun haluaisin, on liian myöhäistä. Liikuntaharrastus olisi myös pitänyt aloittaa aiemmin, mutta parempi kai myöhään kuin ei milloinkaan. Liian monta vuotta meni siihenkin, että tajusin ettei muiden mielipiteistä kannata niin kauheasti välittää. Taitaa olla meikäläisen tapauksessa kyse siitä, että sytytyslanka on vaan tosi pitkä. Pitäisi tarttua tilaisuuteen kun tilaisuus on, eikä vetkutella. Tämänkin blogitekstin kirjoittamista mietin viikon verran, eli vetkuttelen edelleen, kaikesta huolimatta. Älä sinä vetkuttele!

perjantai 14. helmikuuta 2014

Täällä vielä ollaan..

Tällä viikolla blogiini saapuneen kommentin innoittamana palaan sorvin äärelle. Alkuaikoina täällä Kanadassa riitti purnattavaa, mutta olen kai turtunut tai tottunut paikallisiin typeryyksiin, eikä niistä tule enää niin kirjoiteltua. Tunnen kyllä edelleen itseni täällä ulkopuoliseksi, tai en ainakaan kanadalaiseksi. Viime aikoina epäkanadalaisuuteni on ollut silmiinpistävää, sillä pakkaskeleillä käytän lämpimiä nahkarukkasia. Kanadalaiset eivät talvellakaan juuri käytä käsineitä, vaan kävelevät kädet taskussa. Mieheni mukaan käsineitä ei tarvitse pakkasellakaan, onhan se paljon kätevämpää vain tunkea kädet taskuun. Jaa on? Mitäs sitten kun kävelee liukkaalla jalkakäytävällä? Meikäläinen ainakin hakee käsillä tasapainoa, mutta jos ne kädet on taskussa, niin siinähän sitä sitten mätkähtää suoraan naamalleen. Eipä tosin ole minun ongelmani, mätkähdelkööt mun puolestani.

Tuohon maagiseen kommenttiin palaten, blogini löytänyt Wendi kyseli saunaetiketistä. Mietin 2011 kuntosalilla sitä, miten saunaan pitäisi mennä. Kuntosalilla asia ei koskaan selvinnyt, joten en kokeillut saunoa siellä. Liityin toiselle salille pian tapahtuneen jälkeen, ja siellä on sauna uima-altaiden yhteydessä. Sinne mennään uikkarit päällä istumaan alalauteelle sellaiseen kivaan 70 asteen lämpöön. Käynti saunaan on ihan uima-altaiden vierestä, sinne mahtuu mukavasti noin viisi ihmistä, ja kyseessä on tietysti sitten sekasauna kun kerta täysissä pukeissa ollaan. Olen käynyt istumassa siellä pari kertaa, mutta kun kaipaa kunnon löylyjä, niin ei sellainen lämpöinen huone oikein ole sama asia. Viime talvena olin laskettelureissulla ja siellä oli hotellissa sauna. Sauna oli ehkä 40 asteinen, kirkkaasti valaistu huone. Ei kiitos. Pitää vissiin rakentaa tuonne meidän puutarhavajaan oma sauna, tai sitten vaan käydä kerran vuodessa Suomessa saunomassa.

Asioista tärkein, eli kissat.. Karvaiset kaverukset voivat hyvin. Lars on tarkka reviiristään, esimerkiksi Larsin takan edessä olevalle pedille Lululla ei ole mitään asiaa. Ostin Lululle oman kissapedin, mutta Lars omi senkin. Kiipeilypuun Lars sentään suostuu jakamaan, mutta moni nukkumapaikka on vain Larsin omaisuutta. Lulu yleensä antaa periksi, riittäähän noita paikkoja. Lulu on kaksi kertaa sen kissan kokoinen, jonka aikoinaan adoptoimme. Sillä on jonkinlainen syömishäiriö, kaikki ruoka (ja Larsin ruoka) on pakko syödä heti. Ihan kunnon ateriankin jälkeen joka kerta kun menen keittiöön, Lulu on pyytämässä lisää ruokaa. Nyt se onkin raukka laihdutuskuurilla, sillä en halua aiheuttaa reppanalle terveysongelmia vain siksi, etten osaa sanoa sen söpölle naamalle ei. En lakkaa hämmästelemästä miten kissojen persoonallisuus kehittyy mitä pidempään ne ovat täällä meillä. Larsilla meni pari vuotta siihen, että se osaa rennosti olla oma itsensä. Lulu on nyt ollut meillä melkein kaksi vuotta, ja vasta viime aikoina on lakannut olemasta tosi säikky meidän läheisyydessä. Nykyään se nukkuu keskellä sänkyä, kun vielä puoli vuotta sitten se arasti nukkui sängyn kauimmaisessa kulmassa, mahdollisimman kaukana ihmisestä, mutta silti mukavan pehmeällä sängyllä. Myös uusi sohva on houkuttanut Lulun istumaan kanssani telkkaa katsomassa, kun ennen sitä ei olisi saanut istumaan meikäläisen lähellä kuin pakottamalla. Kun mietin mistä löydän töitä valmistumisen jälkeen ja sitä miten mielelläni muuttaisin Norjaan töihin, ensimmäinen ajatukseni on: "miten saan kissat mukanani muutossa?" Niin tärkeitä nuo karvaiset lapset ovat.

Pidän kovasti myös koirista, mutta täällä Kanadassa ihmiset eivät oikeastaan juuri lenkkeile koiriensa kanssa, joten en varmaankaan täällä asuessamme koiraa kyllä hankkisi. Mielestäni koirien pitää päästä nuuskimaan toisten piskien hajuja, sillä tavallahan ne kommunikoivat. Täällä koirat yleensä päästetään vaan omalle pihalle asioille, ja ehkä käydään lenkillä kerran viikossa. Yleensä sillä aikaa kun ihmiset ovat poissa, koirat ovat häkissä. Meidän Ropi ei koskaan ollut teljettynä häkkiin, lähinnä kai siksi että sitä ei olisi häkkiin saatu pakottamallakaan, mutta onko Suomessa yleistä se, ettei koirat ole kotona vapaana omistajien ollessa poissa kotoa? En muista koskaan moiseen ilmiöön törmänneeni Suomessa, mutta täällä koirat ovat yllättävän harvoin sisäsiistejä, ja tuhoilta vältytään kun koira on häkissä sen 8-10 tuntia päivässä. En ole ihan vakuuttunut moisen elämän ihanuudesta, joten toistaiseksi minulle riittää pari vapaana riehuvaa kissaa.