sunnuntai 23. helmikuuta 2014

Aina myöhässä

Tykkään olla ajoissa esimerkiksi lääkärin vastaanotolla, ja yleensä kun kavereiden kanssa tavataan. En pidä odottelusta, joten esimerkiksi paikallisten lääkärien tapa olla vähintään tunnin myöhässä aikataulusta saa minut raivon partaalle. Läksytkin yleensä teen kohtuullisen ajoissa, mutta jostain syystä olen silti aina myöhässä.

Kun täytin kansalaisuushakemuksen vajaa vuosi sitten, olin pari kuukautta myöhässä. Joskus loppusyksystä 2011 hakemuksen sääntöjä muutettiin niin, että hakemukseen pitää nykyään liittää todiste kielitaitoisuudesta. Minun kohdallani tämä merkitsi sitä, että jouduin englannintunneille. Eihän siinä mitään, englantini ei ole täydellistä ja olisin mielelläni oppinut paremmin englantia. Valitettavasti maahanmuuttajille tarjolla olevien tuntien taso loppuu noin ysiluokan englannin tasolle, ja opettajakin oli Intiasta, joten päädyin korjailemaan hänen englantiaan ja lukemaan englanninkielistä kirjaa tunnilla tehtävät tehtyäni, odotellessani sitä että muut oppilaat saivat tehtävät tehtyä. Viikon tunneilla istuttuani minua kehotettiin olemaan tulematta takaisin, ja sain todistuksen siitä että osaan puhua englantia, mutta silti olisin mielummin vain lähettänyt sen kansalaisuushakemuksen menemään ilman näitä ylimääräisiä säätöjä. Hakemus kuitenkin meni läpi, sillä nyt, 10 kuukautta myöhemmin, sain kutsun kansalaisuuskoetta kirjoittamaan.

Olen myöhässä myös lomailun suhteen. Tuttavani ovat kertoneet kiehtovia ja sekavia tarinoita Amsterdamista, ja olen pitkään haaveillut reissusta tulppaanien ja sienien luvattuun maahan. Matkustan toukokuussa Suomeen, ja sitten kesäkuun alussa Amsterdamin kautta takaisin tänne. Intoilin jo pääsystä sienimaailmaan, kunnes luin netistä, että 2008 kaikki taikasienet kiellettiin jopa Amsterdamissa. Olen siis neljä vuotta myöhässä.

Yliopistossa opiskelin biokemiaa ihan liian monta vuotta. Matkan varrella toki opin yhtä sun toista elämästä ja vähän tieteestäkin, mutta valmistuttuani tajusin, etten edes halua olla labrassa töissä. Ainakaan siis biokemian tutkimuslabrassa, yök! Miksi sitten täällä lähdin opiskelemaan kemiaa? Kuvittelin päätyväni jonkinlaiseen kivempaan labraan, missä työlläni olisi joku merkitys. Nyt työharjoittelujaksot läpikäytyäni tajuan, etten halua olla töissä labrassa ollenkaan. Niinku ikinä. Onneksi olen tuhlannut vain yli kymmenen vuotta elämästäni päästäkseni labraan töihin. Loistavat oivallukseni tuntuvat tulevan tosi myöhässä.

Vuosikaudet ajattelin, etten koskaan halua lapsia. Nyt kun haluaisin, on liian myöhäistä. Liikuntaharrastus olisi myös pitänyt aloittaa aiemmin, mutta parempi kai myöhään kuin ei milloinkaan. Liian monta vuotta meni siihenkin, että tajusin ettei muiden mielipiteistä kannata niin kauheasti välittää. Taitaa olla meikäläisen tapauksessa kyse siitä, että sytytyslanka on vaan tosi pitkä. Pitäisi tarttua tilaisuuteen kun tilaisuus on, eikä vetkutella. Tämänkin blogitekstin kirjoittamista mietin viikon verran, eli vetkuttelen edelleen, kaikesta huolimatta. Älä sinä vetkuttele!

perjantai 14. helmikuuta 2014

Täällä vielä ollaan..

Tällä viikolla blogiini saapuneen kommentin innoittamana palaan sorvin äärelle. Alkuaikoina täällä Kanadassa riitti purnattavaa, mutta olen kai turtunut tai tottunut paikallisiin typeryyksiin, eikä niistä tule enää niin kirjoiteltua. Tunnen kyllä edelleen itseni täällä ulkopuoliseksi, tai en ainakaan kanadalaiseksi. Viime aikoina epäkanadalaisuuteni on ollut silmiinpistävää, sillä pakkaskeleillä käytän lämpimiä nahkarukkasia. Kanadalaiset eivät talvellakaan juuri käytä käsineitä, vaan kävelevät kädet taskussa. Mieheni mukaan käsineitä ei tarvitse pakkasellakaan, onhan se paljon kätevämpää vain tunkea kädet taskuun. Jaa on? Mitäs sitten kun kävelee liukkaalla jalkakäytävällä? Meikäläinen ainakin hakee käsillä tasapainoa, mutta jos ne kädet on taskussa, niin siinähän sitä sitten mätkähtää suoraan naamalleen. Eipä tosin ole minun ongelmani, mätkähdelkööt mun puolestani.

Tuohon maagiseen kommenttiin palaten, blogini löytänyt Wendi kyseli saunaetiketistä. Mietin 2011 kuntosalilla sitä, miten saunaan pitäisi mennä. Kuntosalilla asia ei koskaan selvinnyt, joten en kokeillut saunoa siellä. Liityin toiselle salille pian tapahtuneen jälkeen, ja siellä on sauna uima-altaiden yhteydessä. Sinne mennään uikkarit päällä istumaan alalauteelle sellaiseen kivaan 70 asteen lämpöön. Käynti saunaan on ihan uima-altaiden vierestä, sinne mahtuu mukavasti noin viisi ihmistä, ja kyseessä on tietysti sitten sekasauna kun kerta täysissä pukeissa ollaan. Olen käynyt istumassa siellä pari kertaa, mutta kun kaipaa kunnon löylyjä, niin ei sellainen lämpöinen huone oikein ole sama asia. Viime talvena olin laskettelureissulla ja siellä oli hotellissa sauna. Sauna oli ehkä 40 asteinen, kirkkaasti valaistu huone. Ei kiitos. Pitää vissiin rakentaa tuonne meidän puutarhavajaan oma sauna, tai sitten vaan käydä kerran vuodessa Suomessa saunomassa.

Asioista tärkein, eli kissat.. Karvaiset kaverukset voivat hyvin. Lars on tarkka reviiristään, esimerkiksi Larsin takan edessä olevalle pedille Lululla ei ole mitään asiaa. Ostin Lululle oman kissapedin, mutta Lars omi senkin. Kiipeilypuun Lars sentään suostuu jakamaan, mutta moni nukkumapaikka on vain Larsin omaisuutta. Lulu yleensä antaa periksi, riittäähän noita paikkoja. Lulu on kaksi kertaa sen kissan kokoinen, jonka aikoinaan adoptoimme. Sillä on jonkinlainen syömishäiriö, kaikki ruoka (ja Larsin ruoka) on pakko syödä heti. Ihan kunnon ateriankin jälkeen joka kerta kun menen keittiöön, Lulu on pyytämässä lisää ruokaa. Nyt se onkin raukka laihdutuskuurilla, sillä en halua aiheuttaa reppanalle terveysongelmia vain siksi, etten osaa sanoa sen söpölle naamalle ei. En lakkaa hämmästelemästä miten kissojen persoonallisuus kehittyy mitä pidempään ne ovat täällä meillä. Larsilla meni pari vuotta siihen, että se osaa rennosti olla oma itsensä. Lulu on nyt ollut meillä melkein kaksi vuotta, ja vasta viime aikoina on lakannut olemasta tosi säikky meidän läheisyydessä. Nykyään se nukkuu keskellä sänkyä, kun vielä puoli vuotta sitten se arasti nukkui sängyn kauimmaisessa kulmassa, mahdollisimman kaukana ihmisestä, mutta silti mukavan pehmeällä sängyllä. Myös uusi sohva on houkuttanut Lulun istumaan kanssani telkkaa katsomassa, kun ennen sitä ei olisi saanut istumaan meikäläisen lähellä kuin pakottamalla. Kun mietin mistä löydän töitä valmistumisen jälkeen ja sitä miten mielelläni muuttaisin Norjaan töihin, ensimmäinen ajatukseni on: "miten saan kissat mukanani muutossa?" Niin tärkeitä nuo karvaiset lapset ovat.

Pidän kovasti myös koirista, mutta täällä Kanadassa ihmiset eivät oikeastaan juuri lenkkeile koiriensa kanssa, joten en varmaankaan täällä asuessamme koiraa kyllä hankkisi. Mielestäni koirien pitää päästä nuuskimaan toisten piskien hajuja, sillä tavallahan ne kommunikoivat. Täällä koirat yleensä päästetään vaan omalle pihalle asioille, ja ehkä käydään lenkillä kerran viikossa. Yleensä sillä aikaa kun ihmiset ovat poissa, koirat ovat häkissä. Meidän Ropi ei koskaan ollut teljettynä häkkiin, lähinnä kai siksi että sitä ei olisi häkkiin saatu pakottamallakaan, mutta onko Suomessa yleistä se, ettei koirat ole kotona vapaana omistajien ollessa poissa kotoa? En muista koskaan moiseen ilmiöön törmänneeni Suomessa, mutta täällä koirat ovat yllättävän harvoin sisäsiistejä, ja tuhoilta vältytään kun koira on häkissä sen 8-10 tuntia päivässä. En ole ihan vakuuttunut moisen elämän ihanuudesta, joten toistaiseksi minulle riittää pari vapaana riehuvaa kissaa.