sunnuntai 23. helmikuuta 2014

Aina myöhässä

Tykkään olla ajoissa esimerkiksi lääkärin vastaanotolla, ja yleensä kun kavereiden kanssa tavataan. En pidä odottelusta, joten esimerkiksi paikallisten lääkärien tapa olla vähintään tunnin myöhässä aikataulusta saa minut raivon partaalle. Läksytkin yleensä teen kohtuullisen ajoissa, mutta jostain syystä olen silti aina myöhässä.

Kun täytin kansalaisuushakemuksen vajaa vuosi sitten, olin pari kuukautta myöhässä. Joskus loppusyksystä 2011 hakemuksen sääntöjä muutettiin niin, että hakemukseen pitää nykyään liittää todiste kielitaitoisuudesta. Minun kohdallani tämä merkitsi sitä, että jouduin englannintunneille. Eihän siinä mitään, englantini ei ole täydellistä ja olisin mielelläni oppinut paremmin englantia. Valitettavasti maahanmuuttajille tarjolla olevien tuntien taso loppuu noin ysiluokan englannin tasolle, ja opettajakin oli Intiasta, joten päädyin korjailemaan hänen englantiaan ja lukemaan englanninkielistä kirjaa tunnilla tehtävät tehtyäni, odotellessani sitä että muut oppilaat saivat tehtävät tehtyä. Viikon tunneilla istuttuani minua kehotettiin olemaan tulematta takaisin, ja sain todistuksen siitä että osaan puhua englantia, mutta silti olisin mielummin vain lähettänyt sen kansalaisuushakemuksen menemään ilman näitä ylimääräisiä säätöjä. Hakemus kuitenkin meni läpi, sillä nyt, 10 kuukautta myöhemmin, sain kutsun kansalaisuuskoetta kirjoittamaan.

Olen myöhässä myös lomailun suhteen. Tuttavani ovat kertoneet kiehtovia ja sekavia tarinoita Amsterdamista, ja olen pitkään haaveillut reissusta tulppaanien ja sienien luvattuun maahan. Matkustan toukokuussa Suomeen, ja sitten kesäkuun alussa Amsterdamin kautta takaisin tänne. Intoilin jo pääsystä sienimaailmaan, kunnes luin netistä, että 2008 kaikki taikasienet kiellettiin jopa Amsterdamissa. Olen siis neljä vuotta myöhässä.

Yliopistossa opiskelin biokemiaa ihan liian monta vuotta. Matkan varrella toki opin yhtä sun toista elämästä ja vähän tieteestäkin, mutta valmistuttuani tajusin, etten edes halua olla labrassa töissä. Ainakaan siis biokemian tutkimuslabrassa, yök! Miksi sitten täällä lähdin opiskelemaan kemiaa? Kuvittelin päätyväni jonkinlaiseen kivempaan labraan, missä työlläni olisi joku merkitys. Nyt työharjoittelujaksot läpikäytyäni tajuan, etten halua olla töissä labrassa ollenkaan. Niinku ikinä. Onneksi olen tuhlannut vain yli kymmenen vuotta elämästäni päästäkseni labraan töihin. Loistavat oivallukseni tuntuvat tulevan tosi myöhässä.

Vuosikaudet ajattelin, etten koskaan halua lapsia. Nyt kun haluaisin, on liian myöhäistä. Liikuntaharrastus olisi myös pitänyt aloittaa aiemmin, mutta parempi kai myöhään kuin ei milloinkaan. Liian monta vuotta meni siihenkin, että tajusin ettei muiden mielipiteistä kannata niin kauheasti välittää. Taitaa olla meikäläisen tapauksessa kyse siitä, että sytytyslanka on vaan tosi pitkä. Pitäisi tarttua tilaisuuteen kun tilaisuus on, eikä vetkutella. Tämänkin blogitekstin kirjoittamista mietin viikon verran, eli vetkuttelen edelleen, kaikesta huolimatta. Älä sinä vetkuttele!

Ei kommentteja: