perjantai 14. helmikuuta 2014

Täällä vielä ollaan..

Tällä viikolla blogiini saapuneen kommentin innoittamana palaan sorvin äärelle. Alkuaikoina täällä Kanadassa riitti purnattavaa, mutta olen kai turtunut tai tottunut paikallisiin typeryyksiin, eikä niistä tule enää niin kirjoiteltua. Tunnen kyllä edelleen itseni täällä ulkopuoliseksi, tai en ainakaan kanadalaiseksi. Viime aikoina epäkanadalaisuuteni on ollut silmiinpistävää, sillä pakkaskeleillä käytän lämpimiä nahkarukkasia. Kanadalaiset eivät talvellakaan juuri käytä käsineitä, vaan kävelevät kädet taskussa. Mieheni mukaan käsineitä ei tarvitse pakkasellakaan, onhan se paljon kätevämpää vain tunkea kädet taskuun. Jaa on? Mitäs sitten kun kävelee liukkaalla jalkakäytävällä? Meikäläinen ainakin hakee käsillä tasapainoa, mutta jos ne kädet on taskussa, niin siinähän sitä sitten mätkähtää suoraan naamalleen. Eipä tosin ole minun ongelmani, mätkähdelkööt mun puolestani.

Tuohon maagiseen kommenttiin palaten, blogini löytänyt Wendi kyseli saunaetiketistä. Mietin 2011 kuntosalilla sitä, miten saunaan pitäisi mennä. Kuntosalilla asia ei koskaan selvinnyt, joten en kokeillut saunoa siellä. Liityin toiselle salille pian tapahtuneen jälkeen, ja siellä on sauna uima-altaiden yhteydessä. Sinne mennään uikkarit päällä istumaan alalauteelle sellaiseen kivaan 70 asteen lämpöön. Käynti saunaan on ihan uima-altaiden vierestä, sinne mahtuu mukavasti noin viisi ihmistä, ja kyseessä on tietysti sitten sekasauna kun kerta täysissä pukeissa ollaan. Olen käynyt istumassa siellä pari kertaa, mutta kun kaipaa kunnon löylyjä, niin ei sellainen lämpöinen huone oikein ole sama asia. Viime talvena olin laskettelureissulla ja siellä oli hotellissa sauna. Sauna oli ehkä 40 asteinen, kirkkaasti valaistu huone. Ei kiitos. Pitää vissiin rakentaa tuonne meidän puutarhavajaan oma sauna, tai sitten vaan käydä kerran vuodessa Suomessa saunomassa.

Asioista tärkein, eli kissat.. Karvaiset kaverukset voivat hyvin. Lars on tarkka reviiristään, esimerkiksi Larsin takan edessä olevalle pedille Lululla ei ole mitään asiaa. Ostin Lululle oman kissapedin, mutta Lars omi senkin. Kiipeilypuun Lars sentään suostuu jakamaan, mutta moni nukkumapaikka on vain Larsin omaisuutta. Lulu yleensä antaa periksi, riittäähän noita paikkoja. Lulu on kaksi kertaa sen kissan kokoinen, jonka aikoinaan adoptoimme. Sillä on jonkinlainen syömishäiriö, kaikki ruoka (ja Larsin ruoka) on pakko syödä heti. Ihan kunnon ateriankin jälkeen joka kerta kun menen keittiöön, Lulu on pyytämässä lisää ruokaa. Nyt se onkin raukka laihdutuskuurilla, sillä en halua aiheuttaa reppanalle terveysongelmia vain siksi, etten osaa sanoa sen söpölle naamalle ei. En lakkaa hämmästelemästä miten kissojen persoonallisuus kehittyy mitä pidempään ne ovat täällä meillä. Larsilla meni pari vuotta siihen, että se osaa rennosti olla oma itsensä. Lulu on nyt ollut meillä melkein kaksi vuotta, ja vasta viime aikoina on lakannut olemasta tosi säikky meidän läheisyydessä. Nykyään se nukkuu keskellä sänkyä, kun vielä puoli vuotta sitten se arasti nukkui sängyn kauimmaisessa kulmassa, mahdollisimman kaukana ihmisestä, mutta silti mukavan pehmeällä sängyllä. Myös uusi sohva on houkuttanut Lulun istumaan kanssani telkkaa katsomassa, kun ennen sitä ei olisi saanut istumaan meikäläisen lähellä kuin pakottamalla. Kun mietin mistä löydän töitä valmistumisen jälkeen ja sitä miten mielelläni muuttaisin Norjaan töihin, ensimmäinen ajatukseni on: "miten saan kissat mukanani muutossa?" Niin tärkeitä nuo karvaiset lapset ovat.

Pidän kovasti myös koirista, mutta täällä Kanadassa ihmiset eivät oikeastaan juuri lenkkeile koiriensa kanssa, joten en varmaankaan täällä asuessamme koiraa kyllä hankkisi. Mielestäni koirien pitää päästä nuuskimaan toisten piskien hajuja, sillä tavallahan ne kommunikoivat. Täällä koirat yleensä päästetään vaan omalle pihalle asioille, ja ehkä käydään lenkillä kerran viikossa. Yleensä sillä aikaa kun ihmiset ovat poissa, koirat ovat häkissä. Meidän Ropi ei koskaan ollut teljettynä häkkiin, lähinnä kai siksi että sitä ei olisi häkkiin saatu pakottamallakaan, mutta onko Suomessa yleistä se, ettei koirat ole kotona vapaana omistajien ollessa poissa kotoa? En muista koskaan moiseen ilmiöön törmänneeni Suomessa, mutta täällä koirat ovat yllättävän harvoin sisäsiistejä, ja tuhoilta vältytään kun koira on häkissä sen 8-10 tuntia päivässä. En ole ihan vakuuttunut moisen elämän ihanuudesta, joten toistaiseksi minulle riittää pari vapaana riehuvaa kissaa.

3 kommenttia:

Maria kirjoitti...

Täällä (Thunder Bayssa) näkyy kyllä ihmisiä lenkittämässä koiria. Käymme myös yhdessä koirapuistossa ja siellä on myös paljon vakityyppejä jotka käy. Tosin olen huomannut, että vaikkapa meidän naapurit eivät tunnu lenkittävän kahta koiraansa ikinä. Ollaan asuttu tässä heinäkuusta enkä ole kertaakaan nähnyt että koirat olisivat menneet lenkille tai autolla jonnekin.
Tuntemani koirat ovat sisäsiistejä. En ole tässä suhteessa huomannut eroa Suomeen.

Niitä häkkejä minäkin olen nähnyt. Monesti ihmiset saattaa myös kysyä että do you crate your dogs when you are gone. Eli on kai aika yleinen käytäntö. Me lukitaan koirat meidän makuuhuoneeseen kun lähdetään. En voi kuvitella lukitsevani niitä niiden häkkiin kuin erityistapauksessa. Voisivat olla vapaana muuten mutta niillä on tapana tehdä tuhmuuksia jos saavat seikkailla koko talossa.

Anonyymi kirjoitti...

Meidän piski oli nuorempana pakko sulkea yhteen huoneeseen, kun sen jätti yksin. Valtavassa 65 m2 lukaalissa valtoimenaan kuljeskellessaan se järsi kenkiä, lippiksiä, pannulappuja, huonekasveja, seinännurkkia, rullaluistimia, muoviastioita, kirjoja, kaukosäätimiä, sähköjohtoja, ja mitä kaikkea nyt sattuikaan kuonon eteen osumaan. Pikkuruiseen huoneeseen mahtui vain sänky ja kirjoituspöytä, mutta se riitti: sängyn alle oli mukava kömpiä nukkumaan ja sen päältä kiivetä kirjoituspöydälle katselemaan ikkunasta ulos. Kesäaikana oli superhubaa, kun ikkunan raosta sai vielä hajutkin. Eipä tarvinnut pelätä murtovarkaita, kun 30-kiloinen sakemanniblandis istuskeli koko komeudessaan ikkunassa päivittäin. :-)

Täällä Suomessa katsellaan huuli pyöreänä Cesar Milanin koirankoulutusohjelmia, joissa asiantuntija laittaa ongelmakoirien omistajat ostamaan juoksumaton, että lemmikit saavat liikuntaa. Meilläpäin hankitaan koira, että isäntäväki saisi liikuntaa...

t. Kaimaani

Maiju kirjoitti...

Kiitos kommenteista! Maria, olen iloinen Thunder Bayn koirien puolesta. Täällä näen usein tyttöporukan ulkoiluttamassa ainakin viittä koiraa, ne kävelevät korttelia ympäri muutaman kerran, mutta eivät koskaan mene minnekään muualle. Ehkä mun kohdalle vaan on osunut paljon näitä huonoja omistajia, joiden uhreiksi koiraparat ovat joutuneet.

Kaima, munkin koira aikoinaan oli rajatulla alueella yksin kotona ollessaan, ja mikäs siinä. Parissa tapauksessa kuitenkin on esimerkiksi bokseri, ihan täysikasvuinen, jätetty joka päivä tuntikausiksi häkkiin, missä se juuri ja juuri mahtuu seisomaan. Sääliksi käy koiraa, ei kai moinen ole tarpeellista?